Part 29

Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset. Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut toivoakaan.»

»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.

»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»

Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:

»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»

»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei väkisinvieminen ole merirosvoutta.»

»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir John.

»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos suvaitsette.»

»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.) »Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin puhu enää mitään merirosvoudesta.»

»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme — ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»

Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt, silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet syytökset.

Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata, miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.

Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»

»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä», vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua. Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka tuomitsevinanne.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin totta kuin elän, sinä julkea konna —»

Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.

»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»

»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt, ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei ole enempää sanottavana.»

»Mutta minulla on.»

Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla, terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.

»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen sinua —»

Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»

Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.

Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»

»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä, kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»

»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen äänessään oli ilon ja riemun sävy.

Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.

»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin, missä minusta tuli hänen vaimonsa.»

Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin tuijotellen puhujaan.

»Hänen... vaimonsa?» änkytti lordi Henry. »Teistä tuli hänen —»

Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen pelastamiseksi!»

Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen. »Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä hyvänsä tuomioistuimessa.»

»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry. »Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sir Johnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollut vähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.

»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.

»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»

»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli ennakolta tehty sopimus.»

Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.

»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master Lionel Tressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»

»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»

»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.

»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös; että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet myytäisiin orjuuteen.

»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala konna, maurilaisten juonilla —»

»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä... tämä on vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»

Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta, jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin. Se on selvää kuin päivä.»

Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi, vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.

»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»

»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»

»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi. Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»

»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»

Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»

»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen sitten äkeänä vaiti.

»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin veljensä toimesta?»

»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»

»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten sanotte.»

»Se on totta. Minä vannon sen, lordi», toisti Rosamund.

»Niin», virkkoi lordi nyökäten vakavasti. »Mutta voitteko sen todistaa?»

»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»

»Joutavia!» virkkoi sir John.

»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»

»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»

»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»

»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.

Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa, verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.

»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä, joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta sanotte vankimme häntä syyttäneen?»

»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin, kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»

Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»

Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri — jonka äly näytti olevan terävämpi.

»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta. »Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»

Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä iltana...» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.

»Jatka, minä pyydän», kehoitti hän. »Sinä iltana, jona...»

»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.

»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin menettelyä koskevan selityksen?»

»Niin kuulin», sopersi Rosamund — muu ei auttanut.

»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut, että sir Oliver oli veljesi murhaaja?

Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt ilmitullutta valhetta.

»Vastaa minulle!» käski sir John.

»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut, ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi, että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.

»Tehkäämme tästä loppu, Jumalan nimessä!» virkkoi sir John nousten.

»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»

»Hän myöntää sen!» ivaili sir John.

Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»

Tuomarit tuijottivat häneen uuden hämmästyksen valtaamina.

»Mitä tarkoitatte, mistress? Mihin hänen tekoonsa tahdotte viitata?»

»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata, että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»

Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!» huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi, kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen kuolleeksi katsottuna.»

»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnen Lionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti. Olisihan minun pitänyt se arvata.»

Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi hän.

»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on kuolemaisillaan.»

»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat», huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»

»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.

»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa. »Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen sitä tahtoo.»

Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut, että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä, kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä, mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.

»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri, jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää häneltä itseltään.»

Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.

Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut vangiksi, melkein sattumalta —»

»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin, Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä johtui, että hänet pidätettiin.»

»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»

»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi», vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet tänne.»

Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt niihin huomiota.

»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!» virkkoi sir John.

Ovi syöstiin auki, ja välskärin laiha tumma hahmo ilmaantui näkyviin.

»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisen toimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta. »Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä. Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»

Kuudeskolmatta luku.

TUOMIO.

Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sir Oliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavan Lionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti ja katseli tylsin, lasimaisin silmin.

Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.

»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»

Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.

»Oliver?» kuiskasi hän käheästi. »Missä on Oliver?»

»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel keskeytti.

»Odota!» käski hän äänekkäämmin. »Onko Oliver turvassa?»

»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet nähdä.

Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen. Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'

»Jumala on armollinen minulle syntiselle», sanoi hän, »koska suo minulle tilaisuutta korjata rikostani, joskin myöhään.» Sitten hän ponnistautui jälleen istumaan ojensi kätensä kohti Oliveria ja huusi rukoilevalla äänellä: »Noll! Veljeni! Anna minulle anteeksi!»

Oliver astui kenenkään estämättä eteenpäin, kädet yhä selän taakse sidottuina, kunnes seisoi veljensä vieressä niin korkeana, että turbaani hipoi kajuutan kattoa. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tylyt.

»Mitä pyydät minulta anteeksi?» kysyi hän.

Lionel yritti vastata, mutta vaipui takaisin sir Johnin syliin vaikeasti hengittäen. Hänen huulillaan näkyi verinen vaahtojuova.

»Puhu! Puhu Jumalan nimessä!» kehoitti Rosamund toiselta puolelta, äänessä tuskan kouristus.