Part 28

Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle, huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi niitä pyyheliinaan.

»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on mennyttä.»

»Kuollut, niinkö sanotte?» huudahti sir John värähtävällä äänellä.

Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni. »Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten, kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään. »Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme toipunevat.»

Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut ajatukset.

»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli vastauksen jo kuullut.

»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun taitoni ei enää mitään auta.»

Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.» Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä ivantöistä, joita elämä on täynnä.»

»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen eikä kostaminen.»

»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita! Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»

»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri. »Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»

»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että olen hänet siekailematta tuominnut.»

Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.

»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen? Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.

Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi: »Se ei kestä enää kauan.»

Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse. »Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.

Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.

Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri. Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä viivana Espanjan rannikko.

Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille. Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.

Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään. »Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»

»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut sellaista otaksua.

»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»

Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan, ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän tulisi kysymään.

»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»

Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen rangaistukseen.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»

»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?» toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa. Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet käsittämättömiltä.

»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä», sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin tuleekin.»

»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä, mutta te ette ole minulle vastannut.»

Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää vankinsa.

»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?» kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt itselleen.

»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin arvovalta.

»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»

»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi, hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.

Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä kiduttaisimme.»

»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,» vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»

Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.

»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä olet hämmentynyt, olet —»

»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»

»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain sanoa —»

»En ano armoa itselleni, vaan hänelle.»

»Hänelle?» huudahti sir John jälleen synkistyen.

»Oliver Tressilianille.»

Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille, tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen luotansa käsiään heiluttaen.

»Minä rakastan häntä», virkkoi Rosamund.

Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.

»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»

»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut tietää totuuden.»

»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»

»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»

»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.

»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»

Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo, niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»

»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.

»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»

Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade, joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin. »He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä, varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita arvostelemaan.»

Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi. Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä, mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan. Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.

»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää, mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden, joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä. Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua. Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet minulle! Jos minua rakastatte —»

Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni. Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi. Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.

»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät. Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa, jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»

Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö, vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää, erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään muu hänen sielullista sairauttansa.

»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista! Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»

Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun se kiivaasti avattiin ulkoapäin.

Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.

»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin tyytyväisyyteni julki.»

»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan suunniltaan.»

»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»

»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella, kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»

»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.

»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä hänestä, Harry. Hän —»

»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun kohdistuva syytös välttämättä koskee... hänen käyttäytymistään minuun nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»

»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä, »kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»

»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund. »Te ette voi jättää sitä kuulematta.»

»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän luo valmiina istuutumaan sen viereen.

Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.

»Tulkaa sisään, herrat», sanoi hän, »ja käskekää tuoda vanki tänne.»

Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.

Viideskolmatta luku.

ASIANAJAJA.

Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat, kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon. Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin vasemmalla puolella.

Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka tuomioistuimen muodostivat.

Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo. Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.

Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät, ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen saattajansa.

Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu, hyvät herrat», sanoi hän.

Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse, sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.

»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen, »missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»

»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita, millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain, että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»

»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John kulmiaan kurtistaen.

»Hän ei kenties arvaa», aloitti sir Oliver.

»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John melkein vahingoniloisesti.

Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa. Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian. Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi. Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper Leigh, jota pidätte vangittuna.»

»Hän on surmannut master Lionel Tressilianin», vastasi sir John kylmästi.

»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa kunniaanne.»

»Puhutteko te kunniasta, sir?» kysyi lordi Henry.

»Sir Johnin kunniasta, arvoisa lordi», virkkoi vangittu ivallisen nöyrästi.

»Te olette täällä tutkittavana, sir», huomautti sir John.

»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne master Leigh'n vapauttamiseen.»

Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli kuullut siitä vasta jälkeenpäin.

»Mitä minun pitää hänelle tehdä?» murahti hän äreästi.

»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille, mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen, kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne, hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän käytettävissään ja seisoi odottaen.

Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen, kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.

»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen heti paikalla.»

Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti», virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»

»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi tapahtua.»

»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,» huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja oikeudenjakajana.»

»Hänen majesteettiansa sopii onnitella», virkkoi sir Oliver sievästi.

»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi merellä vai maalla.»

»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs vastaus.

Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä, sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.

»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»

»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi. »Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»