Part 27
»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa, ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»
»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr, minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»
»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa — muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»
»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»
»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad. Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»
Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten. Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät jouduttaisi loppuansa.
»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»
»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen. Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään toisen.»
Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen salaperäiset lausumansa.
»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen samoinkuin minua.»
»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»
»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista rajoista.
Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle, palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.
»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»
»Mutta alus on kohta kimpussamme!» huusi Vigitello.
Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.
Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisi _Hopeahaikaran_ lyhtyjen punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.
Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.
»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.» Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»
Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla, johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät. Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.
Taistelu taukosi melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut.
»Mitä sinulla on sanottavaa, sinä uskonluopiokoira?» kysyi sir John.
»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin. Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»
Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»
Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»
Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen, siihen, joka piteli lyhtyä.
»Varo, mistress», kehoitti Sakr-el-Bahr, »muuten tuhoat meidät kaikki.»
»Parempi niin!» vastasi Rosamund.
Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.
Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.
»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.
»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa lyhtynsä mereen.
Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin. Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.
Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt, kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna ja _Hopeahaikaran_ kannelle kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.
Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:
»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja! Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»
Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.
Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen aluksen valtauksesta.
Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.
Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.
He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin; kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää, että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.
Kolmaskolmatta luku.
PAKANAIN USKO.
Sakr-el-Bahr suljettiin _Hopeahaikarassa_ pimeään koppiin odottamaan päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan, kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.
Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa, ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin kannatti ajatellakaan.
Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä. Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.
Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta pimeästä kuuluikin ihmisääni.
»Kuka siellä?»
Hän hieman säikähti, koska oli varmaan uskonut olevansa yksin.
»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin olenkaan joutunut? Missä olen?»
Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli, kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin kuin hän itse.
»Te olette epäilemättä _Hopeahaikaran_ kannen alla», vastasi Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne joutunut.»
»Kuka olette?» kysyi ääni.
»Minut tunnettiin Berberiassa nimellä Sakr-el-Bahr.»
»Sir Oliver!»
»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»
»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen, ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä kaikki, mitä tiedän.»
Sir Oliver pidätti henkeänsä. »Mitä sanottekaan? Surmasitteko Lionelin?»
»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa — siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»
Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:
»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle levon!»
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.
»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi, pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»
Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka päätäni pakottaa!» valitti hän.
»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»
Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.
Sitten hän toisti kysymyksensä. »Uskotteko Jumalaan, sir Oliver?»
»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa», kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan päättää, eikö tuo ollut ivailua.
»Se on pakanain usko», sanoi hän peläten ja inhoten.
»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani kristitystä.»
»Kuinka voitte puhua niin kuolemanne aattona?» huudahti Leigh.
»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä», vastasi sir Oliver.
»Ette siis usko Jumalaan?»
»Uskonpa niinkin.»
»Mutta ette oikeaan Jumalaan», väitti laivuri.
»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka ihmiset häntä nimittävät.»
»Jos uskotte, ettekö siis pelkää?»
»Mitä?»
»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten omaa myöhään heräävää kauhuansa.
»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen, miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»
«Tuo on pakanallista muhamettilaisten uskoa!» väitti master Leigh.
»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa sinunlaistasi syntistä.»
Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa voisin olla uskomatta Jumalaan!»
»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»
»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.
»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»
»Hän ei varmaankaan pyynnöstänne huoli!» nyyhkytti master Leigh.
»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului, ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»
»Mutta minä surmasin master Lionelin.»
»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»
Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes asia kävisi välttämättömämmäksi.
Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir Oliverin sillävälin nukahtaneen.
Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.
Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki, mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa tunnustuksen.
Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.
»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.
»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä, mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»
»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»
Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs upseeri, joka käski heidän odottaa.
Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.
Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään, jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen, vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi kuoleman uhatessa.
Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.
Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.
Neljäskolmatta luku.
TUOMARIT.
Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan, kun hänet kannettiin puolittain taintuneena _Hopeahaikaran_ kannelle.
Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania, joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muiden _Hopeahaikaran_ haavoittuneiden miesten keralla.