Part 26

Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.

Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?

Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui. Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan, että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.

Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.

»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.

Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä. Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.

»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin aluksen?»

Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui. Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä. Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse hänen jäljessään.

»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain todeten.

»Epäilemättä», vastasi Rosamund.

»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»

Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.

»Syntyykö sir Johnin saavuttua taistelu?» kysyi sitten Rosamund.

»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa, että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä vain ilkeältä unennäöltä.»

Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään, kulmat kurtussa.

»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten väsyneesti huoaten.

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»

»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen. »Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»

»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä tapahtuu.»

»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen valtaan joutuneena.

»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»

»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän pitää saada oikeutta.»

Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon, että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani, ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään syöstyäni heidät surmaan.»

Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi äkillinen kauhu.

»Sekö on pelastumiseni hinta?» kysyi hän värjyen.

»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma, jonka nojalla se kenties välttyy.»

»Pelastuuko siten oma henkennekin?» kysyi Rosamund nopeasti.

»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»

Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän. Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista uhria. En hyväksy, sir Oliver.»

»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen teille tuottanut?»

»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi teiltä.»

»Minulta?»

»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä, että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»

Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»

Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa... jospa sanon tulleeni huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»

»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»

»Johti! Johti varmaan!»

Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.

»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund epätoivoisesti.

»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä. »Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin — lempeä anteeksiantonne.»

Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen vieressään ja katsoi häntä silmiin.

»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun, Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin... niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina viitenä vuotena toisistamme erottanut.»

Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä kasvojansa.

»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme kohdatessamme?»

Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.

»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden portit ovat meiltä iäksi suljetut.»

»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä, sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.

Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.

»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala! kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen ilkeä sattuma...» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas, ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti. »Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin... sinua tervehtii kuolemaan menevä!»

»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä hurja ilme.

»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin tyynin mielin kuin Jumala suo.»

»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»

»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni — riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.» Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»

Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi! Balaak! Balaak!»

»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi verhon syrjään.

Kahdeskolmatta luku.

ANTAUTUMINEN.

Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:

»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»

Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.

Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko säikähtyneitä sissejä.

»Mitä nyt?» kysyi pašša.

Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»

Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko he voineet saada tiedon täälläolostamme?»

»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.

»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen, joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin? Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme surmamme kaikin tänä yönä.»

Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.

»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja moittivalla äänellä.

»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii meidät.»

Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu, ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»

»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa vastaan.»

»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah, joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu. Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»

Hyväksyvä äänten sorina nousi kohta upseerien ja miesten riveistä.

»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa meitä kiinni», selitti Bisken.

»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden, mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti keksimään.

»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta. Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»

Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta vedettiin alas kannelle ja peitettiin.

Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä, teräsharmaassa hohteessa.

Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä. Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä, joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.

Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet määrätessään miehille tehtäviä.

Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti poukaman suuta.

Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen meren tumma teräksenkarvainen pinta.

Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.

»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle päin.

Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.

»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne, miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan meitä saavuta.»

Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja huohottivat korahdellen soutajat.

»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa — uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»

»Välimatka kasvaa!» huudahti Marzak riemuissaan. »Ylistetty olkoon Allah!»

Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas tahansa.

Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.

Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»

»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»

Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät voi mitenkään meitä saavuttaa.»

Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus — epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.

»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»

»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka häviöllekin joutuisimme.»

»Oletko valmis mihin hyvänsä?» kysyi Oliver.

»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»

»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.

Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää. Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.

Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin, ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään. Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia. Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä ruudin yläpuolella.

Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:

»Lakatkaa soutamasta!»

Gonggongi vaikeni heti, mutta orjat vetäisivät vielä kerran.

»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten. »Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!» Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.

Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin, kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon. Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa, mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.

Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana. »Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»

Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.