Part 25

Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.

Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet tottelevat teitä.»

Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin, mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle, he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta, ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika, että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut kovinkaan suuri.

Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi varmemmin hyväkseen käyttäminen.

Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen. Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä puhuttelemaan.

»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»

Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi harmistuneena.

Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla jokaista Sakr-el-Bahrin _lingua francaa_ käyttäen lausumaa sanaa melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet käsittämään väärin kuulemansa.

Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.

»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä. Pois!»

Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.

Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain haaskalintuja?»

Hänelle vastasi vanha sissi, jonka pelko oli saanut ylen uskaliaaksi.

»Me olemme täällä satimessa niinkuin Dragut oli satimessa Dzerban luona.»

»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto, meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille, että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran, niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»

»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa. »Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»

Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.

»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista», sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti miehiäni.» Siinä kaikki.

Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus, kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa heille molemmille.

Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.

Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui, ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.

Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.

»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän viittasi Marzakiin.

Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.

Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään säikähtyneen Marzakin keralla.

»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken, »eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman, mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»

Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin poskiinsa.

»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän, mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.

»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy. Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»

»Sinä kapinoiva, petollinen koiran poika!» puhkui Asad.

Sakr-el-Bahr käännähti.

»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua», virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»

Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman, mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi sijaita paljon onnettomuuksia.

»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»

Hämmästyksekseen hän näki Rosamundin silmissä vihamielisen katseen.

»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein. »Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni. Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin aivan toista?»

Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.

»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»

Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka...» aloitti hän.

»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»

Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.

Kahdeskymmenes luku.

VIESTI.

Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää, mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.

Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta; koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa, katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne kuulivat.

»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun hempeälle vatsallesi?»

Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.

Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän, joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa. Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.

»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan, että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.

»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan. Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? _Hopeahaikara_ on ankkurissa lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon sinulle tilaisuuden?»

Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi hän vihdoin.

»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»

»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»

Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.

»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua soutajapenkistä. Lähdetkö?»

»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen vilpittömyyttä.

»Lähdetkö?» kysyi jälleen hänen veljensä.

»Jos suot minulle tilaisuuden, niin lähden», kuului vastaus.

»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti. Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen», lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen ikäänkuin olisi aikonut poistua.

Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä. Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.

Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin päähän.

Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.

»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan, että Lionel näytti pyörtyneen.

Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen kintereillään.

»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»

Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta. Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle. Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin ollut hukutettavana.

Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi, Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään pelkästä kauhusta.

Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet. Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin naurun.

Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain, että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty kuolemaan.

Sitten kuului kokasta yhtäkkiä huuto:

»Hän ui!»

Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?» huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.

»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden värinää, joka osoitti hänen uivan.

»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.

Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän. »Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»

Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön keskuudesta kuului naurunhihitystä.

»Tulehan», huusi Sakr-el-Bahr. »Tartu jouseesi!»

»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»

»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»

»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa riitelemästä.»

»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en pimeässäkään.»

»Turhamainen kerskailija», virkkoi Marzak.

»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän häikäilemättä. »Mennyt mies!

»Luulen hänet vielä näkeväni», virkkoi eräs.

»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»

»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on hävinnyt.»

»Tässä pimeässä on mahdoton mitään nähdä», sanoi Vigitello.

Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu loppui.

Sakr-el-Bahr laski jousen takaisin naulakkoon ja asteli hitaasti peräkannelle.

Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.

Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä Rosamund alkoi puhua.

»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna! Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi. Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»

»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?» keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.

»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni, osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän, murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään. Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi, peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.

Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän uhkauksenkin.

Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan; hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.

»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu — oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta, kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä, kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»

Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.

Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä syystä tässä valehtelisin.»

Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

»Ja minä... minä luulin sinun... luulin —»

»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta kaikkein parasta.»

Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.

Yhdeskolmatta luku.

KUOLEMAANMENIJÄ.

Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä, kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha, mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen uskottomuutensa välitön hedelmä.