Part 24

»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.

Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta, jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille, voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.

Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin. »Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?» kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin, joka haluaa hänet ottaa.»

Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.

Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän, silmät hehkuen.

»Uhkaanko?» ivaili Sakr-el-Bahr. »En. Minä ennustan.»

Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.

Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.

Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.

»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi, jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»

Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja. Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»

»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan; hän voi nostattaa kapinan yöllä.»

»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit, ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»

»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»

»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?» Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa äitiänsä.

»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla; tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»

Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan. Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen. Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.

»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että keskusteluaihe vaihtui.

Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan. »Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon ainakin voin varmasti sanoa.»

»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja yrittäisin selvittää asian heti?»

Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa oloissa.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»

Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on tehtävä.»

Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.

»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»

»Ovatko asiat siinä määrin tasapainossa?»

»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello. Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»

»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa miettinyt.»

Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään, peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä. Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta, ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen, jonka on kuljettava pitkin miekan terää.

Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa — jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua nykyisestä tilanteesta.

Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.

Yhdeksästoista luku.

KAPINALLISET.

Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään, joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti Rosamundin luo.

Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.

Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä. Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.

»Entäpä jos ei minkäänlaista tilaisuutta tarjoudu?» kysyi Rosamund.

»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti. »Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»

Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan», lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»

»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen kertoisin.»

»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.

»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan tilaisuutta saada se kuulla.»

»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne minut tuomita?»

»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.

Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta, että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista puhuttaessa.

Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.

»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän, »tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi, olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»

»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle kertonut», lisäsi Rosamund.

»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon, jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani siellä Lionelia hakemassa.»

»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyi Rosamund.

»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen saaneeni riittävän rangaistuksen.»

»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin sanoissa oli värissyt tuima tuska.

Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen. Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto voidaan hyväksyä.»

»Jos on mahdollista se sovittaa», sanoi Rosamund.

»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.

Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut hänen sijassaan yöllä.

»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.

Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko, joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.

Sakr-el-Bahr kuuli paikalleen Larocquen äänekkään ilmoituksen.

»Alus, jonka näin hämärissä, herra!»

»Entä sitten?» ärähti Asad.

»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut ankkurin.»

»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän olevan täällä. Millainen alus se on?»

»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtii Englannin lipun alla.»

»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»

Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?» kysyi hän.

Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän, »besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu — luullakseni haikara.»

»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy. Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät suuret.

»Mitä nyt?» kysyi hän lyhyesti.

»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi ollut aivan riittävä vastaus.

»Mies varmaan erehtyy», huomautti Oliver.

»Mutta ei ollenkaan pahoin, sir Oliver.»

»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan äänten hälinän yhä kasvaessa.

»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»

»Totta kyllä. Entä sitten?»

»Ettekö arvaa? Alus on varmaan _Hopeahaikara_.»

Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka. Mitä ihmettä?»

»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se oli aivan valmis purjehtimaan, kun... kun te tulitte Arwenackiin. Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät ennenkuin ehditte Berberiaan.»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia päiviä liian myöhään!»

Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua. Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.

»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan. Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»

»Olisiko...?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla. »Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä epäröiden.

»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino, ja se ei liene niinkään helppoa.»

»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.

»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän, »mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.

»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan mennyttä, jos _Hopeahaikara_ kutsuttaisiin avuksi?

Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä. Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt merisissien riveihin.

Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.

»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»

Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan, kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa. Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään kysymyksenalaisiksi.

Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.

Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan. Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään hälventämään.

Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja johon luottivat:

»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon tuhoudumme kuin rotat!»

Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.

Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.

»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi. Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin siitin tuollaisen pojan!»