Part 30

Lionel katsahti häneen ja hymyili heikosti. »Älkää pelätkö», kuiskasi hän, »minä puhun; Jumala on säästänyt minua sitä varten. Laske minut sylistäsi, Killigrew. Minä olen... kehnoin ihminen maan päällä. Minä... minä surmasin Peter Godolphinin.»

»Hyvä Jumala!» valitti sir John. Lordi Henry henkäisi syvään hämmästyneenä ja asian oivaltaen.

»Niin, mutta rikokseni ei ole siinä», jatkoi Lionel. »Siinä en tehnyt mitään syntiä. Me taistelimme, ja minä surmasin hänet puolustaessani itseäni — kunniallisesti. Rikokseni tapahtui vasta jälkeenpäin. Epäluulojen kohdistuessa Oliveriin minä kiihdin niitä... Oliver tiesi asian ja oli vaiti, koska tahtoi varjella minua. Minä pelkäsin totuuden tulevan ilmi kaikesta huolimatta... ja... ja kadehdin hänen onneansa... ja toimitin hänet väkisin pois ja myydyksi...»

Hänen heikkenevä äänensä vaikeni hetkiseksi. Yskä väsähdytti hänen ruumistaan, ja kapea punainen vaahtojuova hänen huulillaan laajeni. Mutta sitten hän jälleen keräsi voimansa ja lepäsi huohottaen, sormet peitettä nyppien.

»Sano heille», virkkoi Rosamund, joka epätoivoisesti sir Oliverin hengen pelastamiseksi taistellessaan tarkkasi kylmäverisesti ja alinomaisesti oleellisia seikkoja, »sano heille, kuka oli se mies, jonka palkkasit viemään hänet pois.»

»Jasper Leigh, _Pääsky_-nimisen aluksen kuljettaja», vastasi Lionel. Rosamund loi lordiin katseen, jossa näkyi voitonriemun hohtelu, vaikka hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja huulensa vapisivat.

Sitten hän kääntyi jälleen kuolevan puoleen, melkein armottomasti, koska oli päättänyt saada hänet ilmaisemaan oleelliset tosiasiat ennen lopullista vaikenemistaan.

»Sano heille», kehoitti hän, »miten sir Oliver lähetti sinut eilen illalla _Hopeahaikaraan_.»

»Ei, ei turhaa kiusata häntä sen enempää», virkkoi lordi Henry. »Hän on kertonut jo riittävästi. Jumala suokoon meille anteeksi sokeutemme, Killigrew!»

Sir John kumartui mitään virkkamatta Lionelin puoleen.

»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä menen nyt...» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen. »Noll! Minä menen! Olen... olen korjannut... mitä voin. Anna... anna kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.

»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel... poika!» huudahti hän. Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha, polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi. Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen henkensäkin vaaranalaiseksi.

»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä. Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä suljettuina.

Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.

»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno. Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»

»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti. »Vakuutan sen kunniasanallani.»

»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen — hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani olisivat uupuneet... olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa... oli kylmä... kylmä... uh!» Hän värisi ja vaikeni.

Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laski Lionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.

Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen. Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.

Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna. Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.

»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen ja selittäen, »ja... minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»

»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala suokoon hänelle levon!»

Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:

»Voitteko olla niin jalomielinen, että suotte minulle anteeksi, sir?»

Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen melkein kiihkeästi.

»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»

»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»

»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,» vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on luullakseni muita velvollisuuksia.»

Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat kätensä.

»Ah, rakkaani!» sanoi hän, ja noihin sanoihin sisältyikin varsin paljon.

Pari kolme vanttien lomitse kurkistelevaa ylen uteliasta merimiestä näki harmikseen Godolphinin kartanon neidin syleilevän turbaanipäistä ja paljassääristä Mahometin uskolaista.