Part 5

Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon. He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt. Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla, joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.

Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä seikoissa...

Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.

Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten. George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.

Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.

Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi. Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi tukehtuvansa.

Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana. Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi sormilla kuoria pois!

Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.

George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.

George Warren, Esq. Hotel Cosmopolite. Portland, Oregon.

Rakas ystävä:

Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin, joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen, miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä, mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.

Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha veikkosi

Bill.

Mr. William Stanley, Nawiliwili Post Office. Kauai, Hawaiian Islands.

Rakas ystävä:

Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.

Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä todisteen väitteelleni.

Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme. Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta, ellet ajoissa pakene.

Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden. Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.

Voi hyvin.

George.

George Warren, Esq. Hotel Cosmopolite. Portland, Ore.

Rakas ystävä:

Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki! Täälläpäin ne ovat sen näköisiä...

Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.

Jää terveeksi.

Bill.

"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.

Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille, jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa. Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.

Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.

— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.

Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä meikäläisiä.

No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin olutlasin ohessa.

Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi. Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E. Coxin" täysinmönsträtty matruusi.

Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.

Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette, voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.

"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian kova pähkinä purtavaksi.

Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi. Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.

Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin, jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta puhuakseni, parempi se heille olikin.

"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo kaukana.

Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi. Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.

Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.

Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla, nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä. Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.

Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta silloin olivat jo korput lopussa.

Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.

Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.

Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli, mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa, sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat ja kalat.

Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.

Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta, helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut hulluksi...

Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta. Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään ruumista yli laidan.

Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä. Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.

Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei ainakaan minulla.

Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista — poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin. Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista, kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.

Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen. Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä mihin — ehkä iloon?

Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt mies osaa itseään hoitaa.

Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.

Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään punaiselta keltaisin lakkapäin.

"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."

Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä. Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.

Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa? Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.

Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus pyrki hänen mieleensä.

Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun, millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta. Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman yksinäisyyden tunteen.

Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä tunne tuotti suloista viihdytystä.

Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja — miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!

Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului huutavan ruoriin.

Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan? Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen karkoitusta?

Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom. Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa? Pertti.

He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla. Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.

Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän kolmion sisällä.

Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille, kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli kirousta ja tuskaa täynnä.

Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.

Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje lepäsi puomilla.

Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.

Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.

Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi kauhukseen putoavansa.

Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi, mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän aallon harjalla, vaipui pimeyteen.

Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus herätti kuolonkauhua Pertissä.

Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä yhdistyi siihen vitsi:

"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."

Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.

"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?

Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.

Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja niljaisia, kammottavia kaloja.

Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.

Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa, häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli kuulevansa Tomin naurun.

Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti hymyili.

Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan. Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:

— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.

Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli kuolla hämmästyksestä!

— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten...

Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen. Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä terveitä molemmat.

Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?

Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.

Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.

— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.

Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.

Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.

Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.

— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!

Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.

Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle, sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi lämpimältä tervalta tuoksuva.

Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.

Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!

— Bertel, kutsui hän.