Part 4

Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa, sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.

Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan. Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta, vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle. Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.

Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.

Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten, keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa. Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.

Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.

Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee, kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.

Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja. Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.

Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen jokaista askeltaan.

— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!

Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan, kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.

Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa, pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin, levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.

Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn, kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en muista.

Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti, ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja kietoudun räsykasaan.

Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan, kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat olla noin välinpitämättömiä?

Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.

Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että kaikki on lopussa ja — nukahdan.

Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon. Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko. Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.

Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille pimeyteen mentäessä.

Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta koetappas nostaa se jälleen pystyyn!

Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.

MABEL

George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.

Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.

Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä. Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen epätoivoiseksi.

Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä. Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.

He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon kanssa ylös.

Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta. Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George ajatteli sitä kauhistuneena.

Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään. Hänen täytyi mennä kylään.

Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi sitten talonväen armoille.

Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui silmälle raikas näky.

Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.

George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle. Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle ja odotti.

Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä. George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.

Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin hymyili.

George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri. George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan. Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?

Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä, mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.

George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.

Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja ahmi silmillään tytön piirteitä.

Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta, että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat, melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä, vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen hameen alta näkyivät sirot nilkat.

George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi pahanilkisesti.

George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.

Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa. Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi omaa heikkouttaan.

Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.

Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt arka, kaihtava ilme.

George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä. Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan kokenut jotain ikävää.

— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein. Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä, mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.

George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön! Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään tulevaisuudenkuvia.

— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö. Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti vuorien siniseen usvaan.

— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon pähkinöitä sadekauden varaksi.

Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.

— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?

Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa, miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto ruokovainioilla.

— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.

Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.

George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh, hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin silmiin.

Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.

Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin häneen.

George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti sanansa suuteloihin.

Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se voi myöskin yhtä nopeasti sammua.

George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana.

George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan, että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli, että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että "muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.

Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun. — Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä tyttölapsi odottamassa.

Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön. Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla, ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he naimisiin ja sitten kotiin...

Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien hauskimmalta osalta.

He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.