Part 3

Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja. Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.

"Elinor" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi, eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo, ettei kapinasta hirtetä.

Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen purjehtimiseen 29 päivää!

Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin miehen.

Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä. Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.

Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.

Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat kostoa. Nyt me näyttäisimme!

Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.

Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.

Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat. Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.

Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan, sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen, että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan innostavia kehoitussanoja.

Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys. Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.

Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen, kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa. Me olimme pyhää innostusta täynnä.

Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen, että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.

Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa, ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo valmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.

Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! — sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko, ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin — pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän pistäisi tulla tarkastamaan? "Elinor" oli jo tarpeeksi epäilyttävän näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti. Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.

Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua pitämään.

Kapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti ihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin uudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan ollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut, liukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.

Pysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään venttiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä antautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun alhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman uinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi kaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin mennä tuhansina paloina ilmaan.

Tämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin pelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin, että meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.

Kapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka ajan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni, avautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle aseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.

Kapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet liikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill oli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin miehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli astioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko ihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti suloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri vielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit keskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!

Minä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin haikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme puhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut yksimielisempää joukkoa kuin "Elinorin" miehistö.

Herrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun säädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille rahoja tuhlaamaan.

Kapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin hänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.

MOOSES, LAIVASIKA

Tuuli puhalsi niin kovasti, että "Elvira A" oli monesti ottaa vettä sisäänsä tyynenpuoleiselta laidalta. Aallot nousivat vuorenkorkuisina molemmin puolin, ja usein korkeiden aaltojen välissä eivät purjeet saaneet tuulta — tai sitten sitä tuli molemmilta puolilta yhtäaikaa — ja pitivät sellaista ääntä niinkuin hornanhenget niitä olisivat repineet.

Ja tällaisena päivänä oli laivan ainoa sika "Mooses" määrätty teurastettavaksi. En tiedä miksi, mutta varmaankin tahtoi kippari saada jotakin nauramisen aihetta. Kyllä sitä tulikin!

Ensimmäiselle perämiehelle oli uskottu tämä luottamustehtävä, ja hän valitsi apulaisikseen puosun sekä nuoren puolimatruusin Sakarin, jonka tehtävänä oli ahdistaa possu tappopaikalle. Kirvesmies tahtoi kivenkovaan päästä leikkiin mukaan, mutta pyyntö hyljättiin. Murhavehkeet, iso moukari ja pala köyttä, suostuttiin häneltä sentään armollisesti ottamaan. Suunnitelman mukaan oli Mooses ajettava isonluukun luo, laivan keskipaikkeille, ja siellä piti perämiehen lyödä possua moukarilla päähän. Puosulle annettiin määräys piilottautua köysineen luukun taa ja sitten sieltä hyökätä sitomaan possun takajalkoja kiinni, jotta se sitten asianmukaisesti saataisiin sorkistaan ylöskiskotuksi. Muut merimiehet määrättiin turvallisen välimatkan päähän, jottei possu pelästyisi.

Puosu ja perämies olivat iloisia ja ylpeitä luottamustoimestaan, sillä olihan heidän huolekseen annettu paistin hankkiminen, mutta Sakarilla oli mieli apea. Ensiksi kävi sääliksi Moosesta, sillä olihan se ollut kaikinpuolin kunnollinen sika ja hänen ainoa leikkitoverinsa, ja toiseksi hän tiesi tässä tärkeässä tehtävässä saavansa runsaasti haukkumisia rämeä-ääniseltä perämieheltä.

All right. — Sakari käveli sikolätin luo, joka sijaitsi etuluukun luona, ja avasi oven. Mooses parhaillaan veteli päivällisuniaan, mutta kuullessaan Sakarin äänen, joka sille tavallisesti merkitsi ruoantuontia, kapsahti ketterästi jaloilleen ja köpitti kannelle. Kuinka vähän tiesikään tämä jalo ja hyväntahtoinen elävä siitä julmasta kohtalosta, joka sille oli riemumielin valmistettu.

Moosesta oli syötetty kopralla, ja se oli sen vuoksi turvonnut niin, että sorkkien päät vain hiukan pistivät vatsasta ulos. Ja kun kansi oli liukas ja laiva keinui komeasti, luisti Mooseksemme tietysti parraspuun alle vesiojaan, sillä eihän sillä ollut sellaisia jalkoja, joilla kannessa kiinni olisi pysynyt. Perämies kirosi jo ensimmäisen kerran, ja Sakari kiiruhti ystävänsä apuun. Pian siitä ylös päästiinkin, ja niin mentiin isoaluukkua kohti, välillä ojassa pyöriskellen, väliin taas kannella. Sakarin täytyi joskus tarttua Mooseksen saparoon pysyäkseen pystyssä.

Perämies odotti iloisena luukulla. Väliin hihkaisi riemusta ja heilutti uhkaavana raskasta moukariaan, väliin taas noitui Sakaria. Puosu tirkisteli ehtimiseen luukun takaa, ja Mooseksen kääntäessä kärsäänsä sinne päin veti kiireesti päänsä pois, niin että korvat heiluivat. Mooses käveli tyynesti ja arvokkaasti nyt mestauspaikkaansa kohti. Tuskin kävi kuningas Kaarlekaan arvokkaammin mestauslavalle kuin tämä halpa ja ylönkatsottu sika kohti kuolemaansa.

Perämies odotti silmät kiiluvina ja lopuksi arvioituaan tarkasti välimatkan iski komeasti luukkuun. Aallot suosivat Moosesta, ja yksi suurimmista heitti perämiehen pois jaloiltaan. Mooses vilkaisi syrjäsilmin moukariin, ja silloin tuli sen sikamoisiin aivoihin ensikerran kuoleman ajatus. Taas tuli aalto, ja taas vieri Mooses parraspuun alle. Perämies teki komean hypyn, ja hetken näytti meistä katsojista, kuin olisi hänen hypyllään täytynyt pudota suoraan sian selkään. Mutta laiva kohosi nopeasti hänen jalkojensa alla suuren aallon harjalle, eikä perämies päässyt kuin puolitiehen aikomastaan määrästä. Silloin karjaisi hän raivosta ja hyppi kuin jänis Mooseksen luo, joka kohtaloonsa alistuvana oli painanut kärsänsä kanteen ja nyyhkytti hiljaa.

Hih! — huusi perämies ja kohotti mahtavaa nuijaansa. Mooses oli jo aivan murtunut, sulki jo silmänsä ja röhki sydäntäsärkevästi. Perämies iski, mutta moukari sattuikin sian lihavaan alaruumiiseen, josta se kimposi takaisin kuin kumipallosta. Taas iski hän, laiva kallistui vaarallisesti, ja isku sattui hänen omaan polveensa. Perämies luhistui noituen polvilleen ja seuraava kallistuminen heitti hänet isonmaston luo. Sitä hän syleili vähän aikaa, mutta lopulta vyöryi Mooseksen viereen vesiojaan. Olisittepa nähneet perämiehen kasvot! Niissä kuvastui samaan aikaan raivo ja tuska, hampaiden välissä pihisi ja puhisi, mutta ei kai hän keksinyt tarpeeksi voimakasta sanaa, koskapa emme mitään kuulleet. Merimiehet ympärillä nauroivat katketakseen, mutta kaikista voiton vei kirvesmies. Hän piti isonmaston vanteista kiinni, takoi jaloillaan parraspuuta ulospursuvaa iloaan hillitäkseen ja nauraa hörötti kyynelet silmissä. — Ja mieliala oli korkealla.

Puosu oli kärsimättömänä odotellut vuoroaan hänkin, ja nyt nähtyään perämiehelle noin hullusti käyvän syöksyi nuolena moukarin kimppuun. Mutta eipä ollut Mooseskaan toimettomana. Harvinaisen nopeasti se ponnahti ylös ja juoksi kantta pitkin niin noreasti, että meistä näytti, niinkuin sillä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Ja puosu perässä.

Ruorimies oli hänkin jännittyneenä seurannut tapahtumain kulkua, ja nyt sattui laiva joutumaan alemmaksi tuuleen. Hirmuinen vesivuori käytti tilaisuutta hyväkseen ja oli kaataa koko laivan. Tarrauduimme lujasti vantteihin kiinni, mutta puosu sattui olemaan keskellä laivaa ja lensi istualleen pitkän matkaa kantta pitkin. Moukari oli hänellä vieläkin kädessä, ja se kolhaisi häntä korvalle. Raivostuneena hän kömpi pystyyn, yritti tarttua Moosesta saparosta kiinni, kompastui ja löi nenänsä isoonmastoon, niin että veri tirskui. Mooses oli samalla heilahduksella joutunut istuvaan asentoon ja luisui sillä tavoin sikolätin luo.

Puosu oli italialainen. Oletko koskaan nähnyt italialaisen noituvan?

Minä en ollut, mutta tällöin näin. Puosu kömpi polvilleen, riisui takkinsa ja ojensi kätensä, joissa kaikki sormet olivat harillaan, Moosesta kohden. Jokaista noitumissanaa kohti hän ojensi yhden sormista ja koukisti sen sitten sanan sanottuaan nopeasti takaisin. En varmaan muista, kuinka moneen kertaan hän kävi käsiensä sormet lävitse, mutta sen muistan, että sanatulvaa tuli toistasataa mailia, jokaisella maailman kielellä, ja jokaisella sanalla oli aina edellistäkin mahtavampi korostus.

Me katselimme ja nauroimme niin, että vatsaan koski. Mooses istuallaan näytti sekin hymyilevän, sen kärsä liikkui omituisesti ylösalas ja kuultiin omituista pehmeää röhinää. Sakari kiiruhti iloisena sen selkää taputtelemaan. Kapteeni seisoi myrskysillalla ja hänen suuri vatsansa tutisi niin, että pelkäsimme koko sillan hajoavan. Hän viittasi ensin perämieheen, mutta ei saanut naurultaan sanaa suustaan, viittasi sitten puosuun, mutta ei lopultakaan enää kestänyt, vaan pakeni vatsaansa pidellen hyttiinsä.

Näin säilytti Mooses henkensä. Eikä sitä "Elvira A:n" miehistö koskaan tappanutkaan, vaan myytiin se seuraavassa satamassa teurastajalle.

SINISEN JÄRVEN TALO

Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle, tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.

Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia, kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä. Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat kimonot kilpailivat väriloistossa.

Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.

Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies, ilmeisesti amerikkalainen.

— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla, eikä tässä viidakosta saa selvää.

Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden pariin.

Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa. Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.

"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne. Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten valkoisten herrojen juomingeissa.

Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset, sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.

Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti napsahuttaen astuin sisään.

Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti itsensä:

— Koski.

Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt näille Jumalan hylkäämille saarille!

Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan värittämättä.

Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.

Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan viikinkien uljas jälkeläinen.

Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.

Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme kuistilla tarinoiden.

Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun eteen.

Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten ratkesi kiihkeänä puhumaan.

— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:

— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä maailmalla työtä tehdä.

Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman mökin kotimaassa.

Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa! Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.

Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan, perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen seinälle.

Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.

Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni ohitse.

Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.

Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa ikävääni.

Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.

Meistä oli tuleva koprakauppiaita.

Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa saalistamme myymässä.

Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.

Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave, vuosien unelma.

Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.

Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu saavuttamattomalta onnelta.

KATKERIA MUISTOJA