Part 2
Puoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti liikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina, ensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja "Amy Turnerin" kunniaksi. Me olimme poikia, me!
Vene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin viisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel oli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin säädyllisessä järjestyksessä "Amyn" kannelle. Uni maistui mainiosti kaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen lempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.
Kokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta seuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle. Oh, tuo _sacre_ merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen vastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia tuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä poliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten yrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta ovi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja tyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä. Ja, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata, vaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli hänet vanginnut laillisesti. _Je suis très contente_, jos tuo onneton hirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki huusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!
Ukko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin hoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö suljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti ottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että tämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei hän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen kaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. — _Au reservoir_, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden kanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.
Esivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä tilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa vahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia esineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan kimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä ylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja se aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki kaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.
Kertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut aamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme kasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan tullessaan. Eikö kapteeni halunnut?
Ei. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa "Amy Turnerin" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista tehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien heittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli vihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen kunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli ihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh, viina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!
Tuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan kokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien katoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen päätäpyörryttävää musiikkia.
Aamu oli tosiaan ihana!
Tropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan. Kaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat selvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki itseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin varmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin kaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin kauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja pienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä ennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä. Alhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan kupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla epämiellyttävä tuttavuus.
Niin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet mielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas lampaannahka tiukasti hartioillaan.
Kohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se lähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta puolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja puolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.
Iltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko oli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja yksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.
Kurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas kauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki oli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.
Huusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan vain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa. Näyttämö täytyy siis siirtää sinne.
* * * * *
M. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko päivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen mielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä aurinko. Ajatukset lensivät — niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka husaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä tyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät, aina laguunin rantakäytävälle asti.
Siinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin. Sillä totisesti — tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä ei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa aikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko! Hän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat Papeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin rantaa.
Kokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista, levät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin näkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa heiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan ja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti nivelissään.
Vasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin tutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten sorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa tervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:
— Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi? Mene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.
— Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi kuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua kivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui, kultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.
— Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta nenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka siihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.
Keskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu rannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena veden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo olivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa tarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin poliisikunnasta.
Rannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa. Tämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli halvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat avoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin halkeaisi kiukkuun.
Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin, joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.
Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M. Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.
Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti, viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä neuvoja kuullessaan.
M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat; se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.
Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale, jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti. Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M. Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa, millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää suunvuoroa.
Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat. Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille tappelunhaluisille lurjuksille.
Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä. Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti. Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas — pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun. Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki kahdesti kuivua suusta.
Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa — otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.
Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko _in corpore_ häntä tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella. Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.
En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan, leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.
Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia, mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä näkyy.
Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä pois, mutta väsyimme lopuksi.
Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies, että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa, kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä, sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.
KAKSI KAPINAYRITYSTÄ
Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.
Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista, jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä vuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.
Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi, vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia "Elinorilla". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.
Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. "Elinor" makasi täydessä hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta. "Elinor" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme tunsimme.
Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että "Elinor" vuoti kuin seula. Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat, kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta — laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!
Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja, haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.
Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: "Kadonnut miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla."
Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan, paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia. Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa "Murha-Charleyn" nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi, että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston selviytyä omin päin.
Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten valtakunnassa.
Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa, ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.
Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko olisi vielä polvillaan.
Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä. Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat, mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain vähän kiusaa.
Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina — Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.
Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä; suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin. Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan, jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät, metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.
Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.
Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta. Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin. Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen, siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:
"Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan, Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä. Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan, Myrskyistä rauhan."
Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras. Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet suunnitelmat.
Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se tietysti oikeutettua.