Part 6

Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas, merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa, sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja viimeistä tuomiota kohti.

Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi jo tahtovansa pois.

— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano vain sana, niin laskemme sinut sinne.

Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta kummallisesta elämästä.

— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.

Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.

Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä vapaavahdilta.

Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime näkemän.

Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla viimeiselle tuomiolle?

Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.

Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin" toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.

He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle. Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.

— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin lokki.

Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.

— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?

He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.

Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.

Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa, kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä. Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.

* * * * *

Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi sitten ja jäi virran vietäväksi.