Part 8

Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä aivan virheettömänä.

Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti, minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla vietetty.

— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies. Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan, joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.

— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.

— Hyvää yötä, toinen perämies.

— Hyvää yötä, pursimies.

Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.

Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan. Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut. Kirsten ilmestyi.

- West!

— Rouva!

— Tulkaa tänne.

Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.

— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana. Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa pöytään, meillä on molemmilla nälkä.

Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista viinaa kahteen lasiin.

— West, anna minulle anteeksi, annatko?

— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?

— Ilkeyteni — olen nainen.

— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!

Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin. Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.

— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä, jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.

Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.

— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta, kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.

Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä unta...

Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan tulijoita vastaan.

— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan, huusi naishenkilön käheä ääni.

Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä ennen minuun kysyvästi.

— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.

— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.

— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.

— Eivät ole, vastasi kokki.

— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan totta.

— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.

— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.

— Lähtekää heti tiehenne, käskin.

Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai yöllä.

Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat. Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.

— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?

— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.

— Mikä sinua vaivaa, Löölund?

— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.

— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!

— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.

— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli. Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.

Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck sammalsi:

— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.

Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana, sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:

— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä maihin nyt.

Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu, kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin. Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.

— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi, en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.

Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa — kokki soutumiehenä — kaupunkiin.

XV.

Cadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin päätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina kirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka pidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen kuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen kirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi, jossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista naista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa. Se oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin kahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä vuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.

— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.

Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle, että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa keittiön oven luo.

— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.

— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.

Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä, jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.

— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin tapaamaan miehiä.

— Hyvää päivää, senjor.

— En tunne teitä, vastasin.

— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme tänne turvaksenne.

— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.

Toinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja rupesi puhumaan englantia.

— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva Kirstenille.

Kirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä. Vakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He tietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat meidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.

— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa.

— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska seikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn puutetta, sanoi valkoverinen.

— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä kuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.

— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi valkoverinen hyvällä englanninkielellä.

— En muista missä olisin teidät ennen nähnyt.

— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, niin saamme jutella.

— Kiitos kunniasta, tulemme mielellämme.

— Istukaa. Missä olette oppinut puhumaan englantia?

— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen lääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä, mutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni Oxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan en saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä lähtemään seudulta.

Valkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä, kohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.

— Mitkä asianhaarat, jos minun on lupa olla utelias? kysyi Kirsten.

— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta laukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä. Olen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin. Mahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.

— Saanko auttaa teitä, jos olette tilapäisessä rahapulassa?

— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette, rouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.

Pimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois. Minä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin ja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin lapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin uneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny ja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän täytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös keittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.

XVI.

Tapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin telakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan, vaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan hallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä miehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella. Kun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi pumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana aamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan rungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut keittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta sen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän perästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin. Suursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut sellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni ja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä päällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.

Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille. Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.

Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät, lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut, viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä, meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita, joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja, mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä, ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:

— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!

Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua, joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä suuremmaksi väkijoukon ilo.

Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti, sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme, Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.

— Tuolla tulee Polestar.

— Onkohan se Polestar?

— Varmasti, sanoin.

— Viimeinkin!

— Soudetaanko vastaan?

— En minä teidän sijassanne olisi niin hätäinen.

— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä kaupunkiin?

— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää matkamme huomiseksikin.

Käännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi, voidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas huvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään teevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja hermostunut.

— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut huomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut koukkujaan kalaveteen, arvelin.

— Kuu nousee! huusi Magda.

— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta aamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.

— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli valaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita kahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.

— Vihdoinkin! huudahti Kirsten.

Hildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui päällysvaatteineen korituoliin istumaan.

— Mikä sinulle on tullut, Hildur?

— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa. Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron, jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten... Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies, joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi. Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään. Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat, sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön. Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan. Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt, markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.

— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.

Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat. Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien. Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»

— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista. Tunnustatteko? alkoi poliisi.

— Valhe, vastasin.

— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.

— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa toisiinsa.

Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä. Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:

— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja myöntyväisyys eivät nekään sovellu.

Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.

Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut. Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko ruokaa.

— Ruoka-aika on kohta.

Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan Kirsteniä!

Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä erityisenä huomaavaisuutena.

— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.

— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?

— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?

— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.

Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies. Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.

— Mitä teillä on asiaa? kysyin.

— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette tehnyt?

— Se ei liikuta teitä.

— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin. Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan, Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.

— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.

— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte, että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset, jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.

— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.

Heittäydyin pitkäkseni penkille.

— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun, sivistymätön napaseutulainen.