Part 9

Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.

— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo tavata teitä, senjor.

Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille, että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.

— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.

Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään. Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.

— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita. Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada, jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken voitavamme.

Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten antaman määräystodistuksen.

— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.

Lähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.

— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.

— En, vastasin minä.

— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin, mutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen kuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin lopettajaisiksi.

Ravintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda kerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät kerjäläiset hiljaisiksi.

— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua tapaamaan!

— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei luostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain tietäisin hänen nimensä.

— Vanhoja tuttuja, vastasi vieras. — Istukaa tässä, tulen heti takaisin.

Tuijotimme kaikki hänen jälkeensä. Sitten kerroin oikeudenkäynnistä.

— Vaaleaverinen! huusi Magda, kun vieras mies tuli takaisin.

Olimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme, kuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.

— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen meitä odottamaan.

Kun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja seisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli, mutta sitten huudahti Kirsten:

— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on liitossa poliisin kanssa!

— Nyt se tulee tänne! sanoi Magda.

Kirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi lähestyi.

— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret kuulivat ja puristin hänen kättään.

Poliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan ja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.

XVII.

Delfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan; tyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.

— Hauska nähdä teidät taas, sanoi timpermanni, kun tulin Delfineen.

— Mitä tänne kuuluu?

— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan seinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa oli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota myös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään. Ilmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä — ehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan poissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee laivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.

— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun koko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat rikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään tekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen kuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä noussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa, niin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista. Nyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina ahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen korjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin uusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen perämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu työskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina sen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. — Pistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat kojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan elementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun pantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä helvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin käyttää.

Kapteeni huusi kokkia ja kysyi viinaansa.

— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi kokki.

— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta... Pääasia on, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä, niinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten valheellisia puheita.

— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin lähden taas.

Kun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä kaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten tiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.

— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä on Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy viiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä olevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet Kolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.

Kun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut Lacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.

— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule. Saamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä, sanoi Hildur.

— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta; en omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää, sanoin.

— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko ylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää keskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä omistan.

— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi, pisteli Kirsten.

— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut lordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja niin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.

Ja tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni päätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.

Päätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli Castilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.

— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen sitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta. Hänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen tähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.

Kun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti siellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme juhlaan.

Kolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen nurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden liput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä lyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät ovet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma- ja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi mainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja perämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa espanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia ei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.

Kun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui parhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset, jotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa kulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut tuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja esiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita, miellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut kunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon herrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja heidän rouviaan — oli runsaasti.

Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut. Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko saarelta.

Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat, joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti, mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin. Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden. Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.

Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta, mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa, kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen, sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.

Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen mäntillänsä lievettä, sanoen:

— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?

— Ette.

Toreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.

— Miksi en, Exelenza?

— En tahdo! huusi Estella.

Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään». Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.

— _Scotish I believe_, sanoi kapteeni Bäck.

— _Same I do_, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat keskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat ihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat kuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.

— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin vilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.

— Älä ole huolissasi, vastasi Hildur.

Merikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat kumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi. Tanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat tuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan, ottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa tehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen tuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa ruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven kanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista, tummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.

Kutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet, kun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja seisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.

— Herra West, minne matka? kysyi hän.

— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten ovat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan hotellissa.

— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä Polestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte luonani ja jatkatte sieltä Delfineen.

— All right, niinkuin tahdotte, vastasin.

Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä tuulella.

— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.

Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme alle.

XVIII.

Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.

Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan. Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen hattuun ja punaiseen liinaan.»

Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:

— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä lordin kivettynyt sydän.

Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi istumaan halliin.

— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä. Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri, joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä puhuttavankaan.

Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti. Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi Kirstenin kädessä.

— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä olla, en pelkää lavantoa.

Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.

— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani, en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa lääkäri tänne.

Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.

— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.

Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä. Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:

— Tule heti takaisin, on jotakin...

Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle puolelle.

— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.

Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja liikkumattomina.

Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut, koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja malttia.

— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.

Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui sitten sisään.

— Onko hän nukkunut?

— Kaiken aikaa.

— Muutetaan sitten kääre.

Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa Delfineen ja lähteä sillä Rioon.

— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.

— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa, ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.

— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.

— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.

Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti kamiinan viereen.