Part 7

Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin. Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja »Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi »Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin, joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi valaa loistettaan.

Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli, valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt, levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä, muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin kaikissa muissakin maissa.

Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen, kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan. »Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono», ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi: »Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.

Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä. Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus, Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.

— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.

Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. — Mihin olette menossa? kuului veneestä.

— Lordi Lakefordin huvilaivaan.

— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin huvilaiva.

— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.

Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:

— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta, joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo, että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo seikkailijat.

— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.

— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.

Vedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.

— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille väkivaltaa, saatte tästä.

Samassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.

— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki ristinmerkin.

— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi hän hätäisesti.

Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille, että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet totta.

— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.

Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.

— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.

Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas mereen päin.

Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan. Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan, ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin pääsi tasapainoonsa.

XIII.

Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö, lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa. Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran, nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit, hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami, häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira. Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.

Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti. Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa. Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.

Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne. Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin, siellähän on hyvä olla, hän arveli.

Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa tieltä.

— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni. — Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä, joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja huomennahan on jouluaatto.

— Kyllä se on tänään, kapteeni.

— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.

Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle hyvää joulua ja kysäisi sitten:

— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?

— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten kanssa.

— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?

— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.

— No jaa.

Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:

— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme Biarritziin.

— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla Biarritziin.

— Mutta lupasittehan.

— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan vieraiksi.

— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen perämiehen toimen Polestarissa.

— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.

— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin ylähuoneen jäsen.

Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle mennäkseni veneeseen.

— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. — Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.

— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.

XIV.

Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.

— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi, että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha, kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne. Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.

— Onko teillä mitään jouluruokaa?

— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta...

— Mitä?

— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.

— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.

Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni vastasi:

— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää. Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.

Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»

— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi, kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.

Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha, timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.

Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin, ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa: tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää. Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.

— Missä Löflund on? kysyin.

— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on veden päällä uiva helvetti.

— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.

Arvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.

— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.

— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua stavangerilaisessa.

Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.

— Miksi ei sitä ole?

— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea teille.

— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.

— Hyvä! vastasin.

Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä pursimiestuolissa kannelle.

— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.

— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.

— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.

— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean jouluhengen, vastasivat pojat.

Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa, toivottaen heille hyvää joulua.

— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.

Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän sanoi:

— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa, rakkaassa Norjassa.

Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta, saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.

— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?

— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.

— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.

— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?

Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.

Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö, toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:

— Saakohan tässä istua kauan?

— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon kuin jaksatte, vastasi Kirsten.

Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän taas katseli ja laski.

— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.

— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.

Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen, ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.

— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. — Onkohan kukaan toinenkaan teistä?

— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä, sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla, Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.

— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja. Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset, varoitti timpermanni.

— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa, missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.

Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne, joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen pöytään maisteltavaksi.

— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen teetä kannella, määräsi kapteenska.

Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut. Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki. Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi, kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»

— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?

Kyllä minä menen sinne.

— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan helvettiin.

Kokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.