Part 4

— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita. Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta, minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi. Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini. Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan, mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten joutui istumaan vedessä.

— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo vaarallista.

— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.

— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.

— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt alkoi peloittaa.

— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.

— Älkää nousko, istukaa paikallanne!

— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.

Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään. Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki. Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle. Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten vedessä.

Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!» ja »Caramba!»

— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.

Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään. Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä, jolloin käärepaperi irtautui.

— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet, tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!

Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani, mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä käskettyä.

Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle. Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta vene aina pysyisi aallon suunnassa.

Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti, sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä tavallinen puhe ei kuulunut:

— West, mihin nyt joudumme?

— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.

Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.

Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se toivo!

Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme. Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:

— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot. Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta kärsimyksemme pian. Amen.

Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä. Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»

Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria — kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.

— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!

Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen päälleen.

— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua! huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.

Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.

Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa. Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin kuivamaan konehuoneeseen.

VII.

Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi. Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.

Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.

— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.

— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?

— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.

Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.

— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.

— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva jaksaa.

— Jotakuinkin hyvin. Viekää komentajalle tervehdyksemme ja kiitoksemme.

Steewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten Kirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin ennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle juttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri pyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja kettinkejä.

Kotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta ei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin jo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi ahdistamaan ja hän koetti huutaa:

— Kirsten!

Hän aukaisi silmänsä ja veti helpotuksen huokauksen.

— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut — meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden pinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut ylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi painaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.

— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen vuoksi herätin.

Laiva keinui kovasti.

— Olemmeko taas vaarassa?

— Emme ensinkään.

— Onko unta vai totta, että elämme?

— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.

— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?

— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte nukutuksi ja voimistutte.

Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti. Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin hyvin sikeästi.

Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti. Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.

— Kuinka voitte? kysyin.

— Hyvin, kuului vastaus.

— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.

— Olen kohta valmis.

Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä, että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita rukouksia.

Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti ja ärjyi vimmatusti.

— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.

— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista, yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.

Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse, piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan, suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään, niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee. Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä — hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin kohtelias signoran »henkivartijalle».

Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa. Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.

Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan, koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.

— Luuletteko niin, herra komentaja?

— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.

On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.

Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera toimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin typeryyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei laivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen olevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella, odotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti madella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan. Kun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat salmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen amerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat upoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun sähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin Cortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman saliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt meidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi, tuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta, kansalaiset! Espanjan _kunnia_ on pelastettu.»

Vittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta ja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin aikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli pohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista, joiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset laivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa kotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan paljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin ja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan sivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on lukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.

»— Anteeksi, herra komentaja, teidän tietonne ovat hiukan vanhentuneita.»

En ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja upseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat pöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia kannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja minua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä. Kirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle. Ensimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä, tuli luokseni ja sanoi:

— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme, emme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän saa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta siinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon hyvä ystävä.

Kun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta espanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina oliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä upseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin. Järjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki hajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet sanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta, Italiasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat niitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot käyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten veitsi »_basleijari_» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni. Suomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös heittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa laivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten puukkojen kärjet.

Palattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin, jossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja öljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen mielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä. Oliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa aamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti lasit ja lähti pois.

— Pidättekö oliiveista ja manzanillasta?

— Emme, ne eivät oikein tunnu sopivan meidän makuhermoillemme.

— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte. Maljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.

Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli joka kulauksen jälkeen.

— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.

— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.

— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.

— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi. Entä mitä hedelmiä?

— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.

Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua, vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi kielitaitoisemmaksi.

— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.

— Mitä! Osaatteko te latinaa?

— Poco senjor.

Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin, maljan.

Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.

— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä. Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia. — Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?

Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen, ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen puolestaan.

— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt, vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.

Kun palasin komentajan luo, hän sanoi:

— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?

— Tietysti, paremmin kuin minä.

— Me ehkä voisimme sitä puhua.

Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.

— No puhutaan vain.

Hän kävi hämilleen ja sanoi:

— Parasta lienee kumminkin puhua samaa siansaksaa kuin tähänkin asti.

* * * * *

Kun illalla taas istuimme komentajan salongissa, hän jatkoi kyselyä.

— Ettehän suuttune, jos kysyn: mikä mies on isänne?

— Pappi.

— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja Vapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi; varmaankin karkasitte kodistanne?

— En karannut.