Part 3

Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään? Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin, kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin olemaan sukelluksissa.

Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin, sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut kaikkien yhteinen ajatus.

Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan nurkalle ja kuulin silloin:

— Mene rouvan luo.

Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:

— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West, tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu merestä vettä.

Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi. Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan, jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä. Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata, kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta. Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West, mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta. Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan, ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.

— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään pelastumisen toivoa?

— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:

— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin. Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin...

Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin Kirstenin Magdan viereen:

— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa, laivan kannessa!

Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston vantteihin.

Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan barometriin: se teki nousua.

— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan. Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.

Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille kulauksen.

— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää. Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden laiva näin kovasti heittelee.

Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset laivat lipunnostolla.

V.

Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least, kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät hevoset.

Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:

— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.

— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.

— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?

— Ehkä kysyisin.

— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi. Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan... Sanohan jotakin, Magda.

— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?

— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.

— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.

— Onko sinulla polettia? kysyin.

— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.

— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli Kirsten ohjelman.

Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan. Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois, ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin. Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka. Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.

— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi Lakeford ja Hildur tulevat tänne.

Uutinen oli todellakin yllättävä.

— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?

Kirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:

— Kyllä he ovat hengissä.

— Ovat siis naimisissa?

— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.

— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.

— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin — nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.

Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin pudistella päätäni.

VI.

Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen, näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni, oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon, ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan. Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja vaihdon tulisi tapahtua yöllä.

Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa. Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.

* * * * *

Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti myös käydä mönsträyksessä.

Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia, joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.

— West, mitä tämä merkitsee?

— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies, jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.

Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän sanoi:

— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän inhoittavaan yritykseesi?

— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?

— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin.

— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.

— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.

Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi. Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.

— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan kapteenille itselleen matkapassin.

Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:

— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.

* * * * *

Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin. Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni, jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa, oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin» surunvalituskäynnille.

Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään. Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin, liput viipottivat puolitangossa.

Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin, palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.

Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti. Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.» Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta, joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.

— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan Delfinen toisen perämiehen toimi.

Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.

Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle. Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja, kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta: »Lavanto, lavanto!»

Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta, missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.

Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.

— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti peräsintä ja minä airoja.

— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat hänet.

Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari ainakin.

— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.

Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.

— Ihana ja suurenmoinen on näköala.

— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.

Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi kiikarilla katsella merelle päin.

— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan esitelmän siitä.

— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan heidän piti saapua.

Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti, että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme hetkisen hän sanoi:

— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?

— En.

— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo aikoja sitten olla täällä.

— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.

Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi, että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin rouvalle sähkösanoma.

»Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.

Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna 'Seastarilla'. Hildur.»

Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan. Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto, lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan; täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.

— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.

— Kolme, neljä vuorokautta.

— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.

Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.

— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä kotiin Magdan luo, lapseni luo.