Part 2

— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.

— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.

— En pane sitä päälleni.

— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.

— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.

— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät. Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.

— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.

Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? — Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.

Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».

Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.

Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia, ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.

Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta. Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti rauhalliselta, menin Kirstenin luo.

Hän makasi silmät auki.

— Kuinka voitte?

— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron loput?

Minua rupesi jo hermostuttamaan.

— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en hennonut. Lisäsin vain:

— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan vastatessaan:

— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa. Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että minä osaan kostaa.

— En sitä pelkää.

— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.

— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.

Menin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.

— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.

— Magdahan on äidin luona, eikö niin?

— Sinne jätimme hänet eilen.

— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti Halvorin palata takaisin kotiin.

Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin. Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.» Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan, ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» — »Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme mies ja vaimo.

Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.

— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.

Autoin Kirstenin istumaan ja kysyin:

— Missä Halvor nyt on?

Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit, vierivät poskia pitkin.

— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin. Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.

— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.

— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät», sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.» Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä. »Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi, taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä, kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille, että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»

Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti ankkurin ja purjehti Skotlantiin.

Laivan kello löi kaksi.

— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.

Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi kertomistaan:

— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa, pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin istumaan.

Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia, rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille. No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on, arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.

Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen, sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa Trondhjemiin.

— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.

— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.

* * * * *

Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck saapuivat veneeseen.

Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.

— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.

Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.

— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.

— Piru on irti, sanoi Löflund.

Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana, joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat villisti.

— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!

Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys, ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.

— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa tulevaa elämäänne varten ja sitten...

Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa _pöytään_. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain lisäsin puristusta.

— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.

Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:

— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa minut heti maihin.

Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin. Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen vanhentuneena:

— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut. Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä, Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen. Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee, etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.

— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta hyvitystä en huoli teiltä.

Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa, sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä. Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista. Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?» kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» — »Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi kahvilastin lähettäjältä Riosta.»

Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan. Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa veneessä poistuville.

Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä. Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa. Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.

Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen piippua, tuli Kirsten luokseni.

— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet. Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.

IV.

Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty, virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». — Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.

Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti. Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille, joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.

— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.

— Mitä se merkitsee?

— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?

— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.

Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin. Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello kahdeksasta kahteentoista.

Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen, laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten jouduimme suorastaan autuuden asioihin.

— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.

— Kuinka niin?

— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa. Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»

— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua. Hyvää yötä, Johansen.

Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit, viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.

Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten, kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa, joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi. Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku. Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla, kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap Hornin seuduilla.

Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa, taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja: silliä, makrillia, turskaa.

Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan juuri sinne päästäessä.

— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin. Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.

Nyt puuttui kokkikin puheeseen.

— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä Suomessa!

— Turpa kiinni, turskansyöjä!

Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.

Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme, ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.

Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto, täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»

Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.

Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta, ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää. Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.

Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös laivan reelingit saattaneet särkyä.

Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.