Part 1

MERI JA NAINEN

Seikkailuja priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten

Kirj.

ERKKI WEST

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

ALKULAUSE.

Eräänä kauniina päivänä meille saapui paksu käsikirjoituspinkka ja erään kirjallisuudenharrastajan allekirjoittama kirje, joka sisälsi seuraavaa:

»Rannikkokaupungin kasvattina oli lapsuuteni suurimpia huveja ikätoverieni seurassa pinkertää satamaan ottamaan vastaan jokaista saapuvaa laivaa. Meillä oli omatekoinen maailmanjärjestyksemme, jossa laiva vastasi taivasta ja messipoika oli se keruubi, joksi pääsemistä meidän siivollinen käytöksemme tarkoitti. Vain kaikkein rohkeimmat ja kunnianhimoisimmat uskalsivat mielessään hautoa sellaista aatetta kuin kohoamista itse Isä Jumalaksi — kapteeniksi.

»Voi niitä aikoja, jolloin siivon käytöksen lupausta vastaan saatiin istua salin nurkassa ja kuunnella kapteenisetää, joka isän kanssa totilasin ääressä jutteli noista kaikista ihmeellisistä asioista, noista vieraista satamista, joiden oudot nimet nostivat mieleen epämääräisiä, mutta _varmasti_ hurmaavia kuvia!

»Sittemmin olen yhteiskunnallisessa arvoasteikossa noussut niin korkealle, että olen päässyt nurkastani ja saanut kunnian itse istuutua herra kapteenia vastapäätä. Ja mielessäni on aina itänyt ajatus, että toistenkin ihmisten pitäisi saada kurkistaa tuohon ihmeelliseen maailmaan, jota hallitsevat ankarat lait — kuitenkin hiukan toiset kuin meitä muita — jossa näyttämönvaihdokset tapahtuvat niin tiheään ja jossa mystiikka on olennaisena tekijänä — lyhyesti: siihen maailmaan, jonka runsaat tapahtumat on valokuvattu vanhan kipparin aivoihin ja jonka sisäinen olemus versoo hänen sielustaan.

»Olen useata merikapteenia koettanut houkutella kynään, mutta he ovat vain hymähtäneet ystävällisesti ja aloittaneet uuden, entistä repäisevämmän jutun. Vihdoin tutustuin kapteeni Westiin, myrskynharmaaseen merikarhuun, joka tosin murahti ehdotukselleni, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin pisti käteeni käsikirjoitustukun sanoen: 'Siinä on. Ja lisää tulee, jos tarvitaan. Katso nyt'.»

Minä katsoin ja hämmästyksekseni havaitsin saaneeni kokonaisen romaanin — en huomannut asiakseni ruveta syvemmälti kaivamaan tätä korutonta, selvää tyyliä, josta kirjallisena herkkusuuna nautin — ja nyt lähetän sen teille.

»Tämä matka priki 'Delfinellä' viisikymmentä vuotta sitten on tehnyt minulle sanomattoman hyvää. Ja olen varma, että sen vaikutus muihin ihmisiin on yhtä virkistävä, sillä kaikista mahdollisista epätodennäköisyyksistä huolimatta harvalla matkalla ihmistä seuraa niin väkevä _todellisuudentuntu_.»

Tällainen oli kirje. Jätämme nyt tuon käsikirjoituspinkan kunkin lukijan omakohtaisesti katseltavaksi.

_Kustantaja_.

MERI JA NAINEN.

I.

Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.

Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.

Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen, tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen kapteeni.

— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan, Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.

Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa laivassa, olin heti valmis ja vastasin:

— All right, kapteeni.

Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.

Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen alaisiksi.

Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä, jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä, tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.

Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden», saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen, laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan. Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.

Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin, oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon. Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa, jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.

Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä syystä?

Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin. Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin ympäristöön ja väestöön.

Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä. Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä, vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.

Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.

Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren armoilla.

Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin, kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen rikas, arveltiin.

Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran, kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:

— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta, etten mitään tiedä.

Tähän hän vastasi:

— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja sellaisia tapaa laivoilla harvassa.

Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin päällystön.

— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.

Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.

II.

Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.

Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua saikin voimansa takaisin.

Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin, tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta, joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille; senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.

He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:

— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne, joka oli Trondhjemin paras mies.

Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta. Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia — Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut. Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin kiivetä Spögeklackenille.

— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi Kirsten. Mutta Halvor vastasi:

— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä päästä Spögeklackenin huipulle.

Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin. Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:

— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä minuutissa olemme perillä.

Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.

— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja rupesi huutamaan apua:

— Hildur, tule tänne!

— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta. — Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä. Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.

Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.

— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.

Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.

He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja peloittavaa jyrinää jatkui.

— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.

— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua. Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me voimme lähteä sinne.

Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut, istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui. Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.

Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti, pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa, vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa, johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin, lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään. Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.

He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head — seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu. Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko sulkea ne.

Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan, ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.

— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.

— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.

(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi. Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi Halvorkin ja oli iloinen.»)

Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin Trondhjemiin.

Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.

III.

Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty loisti huonosti.

— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.

— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.

— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.

Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.

— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi kipparin rouvan soutupojaksi!

Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.

Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä minulle:

— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut, niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.

Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin kulmassa.

— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas toiste teen sinulle palveluksen.

Se naula veti, ajattelin itsekseni.

— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää. Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.

Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.

— Sitten pidän vahtivuorosi.

— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.

Löflund lähti kannelta.

Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.

Minun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.

— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja kuulematta jutella?

— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?

— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun hyttiini?

— En.

— Täällä minä palellun kuoliaaksi.

— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.