Part 5

— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos papilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.

Ensimmäinen upseeri astui salonkiin ja sanoi:

— Lavanton kärki alkaa tylsyä; vuorokauden kuluttua saamme kauniin ilman.

Komentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja tilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme juomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja minä taas muskatellia.

— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun hänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa soittokoneet esille.

Ennen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen lauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto. Kitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa soitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin ensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan, että päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää olla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en tindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä Pohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista. Vihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.

— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota, kun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia, mutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi mestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».

Saatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka vertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia ja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä se valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset sekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.

Illallisen jälkeen komentaja sanoi minulle:

— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen perämies?

— Eihän kai minulla siinä mitään tulevaisuutta olisi.

— Kuinka niin?

— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää minua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin jatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.

— Kaiken tuon voitte tehdä Espanjassa ja saatte heti paikan Vittoriossa.

— Kiitän, herra komentaja, mutta se lienee mahdotonta.

— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää sinne?

— Kuka tietää.

— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne paremmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat vetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.

— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra komentaja ja herrat upseerit.

Kun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet joudu tuon herran satimeen.

— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut, että pääsemme Delfineen.

— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois? Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?

— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi? Nuku rauhassa.

VIII.

Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan. »Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.

Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli tähystäjä.

— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.

— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei luotsiakaan saa, sanoin minä.

— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.

— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama, sanoi komentaja.

— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee perille, huomautin minä.

Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten sekin katosi.

— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän aikaa vaiti.

— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa se taas aamulla koettaa päästä sisään.

— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.

Kirsten pani kädet ristiin.

— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!

Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä, jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet paistoivat.

Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:

— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!

Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois, purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.

— Mikä nyt?

Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:

— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai ainakin Hildurin ja lordin perille.

— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva itse hukkuu?

— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.

— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.

IX.

Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia juomassa.

— Hyvää huomenta, senjor!

— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.

Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan, jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota, ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.

— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.

Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki »Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.

— Laskekaa alas, minä sanoin.

Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme venettä.

Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan. Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun, vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille, hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur, joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen. Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja. Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.

— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois onneton. Uskallatteko?

— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.

— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.

— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.

Enemmistö siis ei tahtonut lähteä.

— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme, myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.

Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.

— Nyt soutakaa minkä jaksatte!

Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa, paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa. Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.

Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.

— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin Seastarkin, vaikeroi Hildur.

— Emme mene, katsokaa tuonne!

Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.

Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys. Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.

— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.

— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä. Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten luo.

Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja kohotti lasinsa:

— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin — hirvittävästä kuolemasta.

Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan, sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin hän oli koettanut sytyttää piippuaan.

— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä pidämme huolen, sanoi komentaja.

— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.

Sitten komentaja kääntyi minun puoleeni.

— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea. Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina...

Tässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.

— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.

— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte lähettää sähkösanomanne.

X.

Naiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja jätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen. Meidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä kaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös vähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana ankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa. Kapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin kokki, oli onnellinen pelastumisestamme.

Useat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine niiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut sitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat sinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset eivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä oli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty miesmuistiin.

— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund minut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten laivassa oli.

Päivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa, ja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin viimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni. Löflund sanoi:

— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut viimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton keinussa.

— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni, heristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä laivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista. Ei täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos ukko Bäckilla olisi määräämisvalta.

Kokki astui samassa sisään.

— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty» riskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?

Kun nousin ottamaan annokseni, sieppasi Löflund sillä välin Magdan minulta.

— Olet istunut tarpeeksi papinpojan sylissä.

Lapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni lyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa vierailimme Vittoriossa.

— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte varomattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin käyneet niin rajuina.

— Leukalinkku umpeen, Kangas-Fiian poika! ärjäisi kokki.

— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja samalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty kokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa silmäinsä suojaksi.

Kokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko kaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada vastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän. Onneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti pois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet alkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin kehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat kumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen hampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle sen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja ensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin kanssa.

— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti vuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan omistajalle.

Löflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat molemmat kantäkillä.

— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja kaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.

Tappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari tuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut kyselyynsä vastauksen.

Menin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa tarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa miehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.

— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä sisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.

— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee täyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä suusta.

— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla näkemään, sanoi timpermanni.

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian paljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut raskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli arvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko puhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti Löflund.

Kun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella; kettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin paljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon, vaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.

— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla laivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.

Kun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle keskustelemaan.

— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa tuulemaan, minä sanoin.

Kun oli jonkin aikaa vielä hiivattu, komensin: jo riittää.

— Minkätähden kettinkiä nyt vähennettiin? kysyi Löflund.

— On kai jotakin tekeillä, vastasi timpermanni.

— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois, sanoin minä.

XI.

Pieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden. Ilmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen perämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat erinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois kiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten kohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi portaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella hänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui kannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.

»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa sananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.

— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan kuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.

— Mahdotonta, kapteenska, en ehdi nyt, mutta lähetän kokin.

— Sinun täytyy!

Ja minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa kaikki oli huiskin haiskin.

— Koeta saada Magda pestyksi ja puetuksi!

Sitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat Seastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua lordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.

— Ehkä esittelen, sanoi Kirsten, — toinen perämies West...