Part 14

— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa katsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle kätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —

Aurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa kolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se sijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan. Pohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa idästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa kaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse lentämään tänne.

* * * * *

Edellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee Buono Sanitaan.

— Kastarillahan minä voin viedä teidät sinne, vastasi Cascada.

— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään kahvikapineita, sanoi Dulcinea.

Puolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen. Lähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne pilkkopimeässä.

Seison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio Janeiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien maailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta komealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa erinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee merikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta vuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen, sukeltaakseen jälleen yöksi mereen.

Kun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä vauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat enkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa talosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi kolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen, kuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai olivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia. He varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen ihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.

Kylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi harvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut sille tarpeeksi korkealla.

Kuljimme kiekumista kohti ja tulimme kukon kotipihaan. Pihassa hääri kukon ympärillä kanoja poikasineen. Niitä ruokki pieni tyttönen.

— Magda! huusin.

— Toinen perämies! huusi Magda vastaan ja juoksi luokseni.

— Missä Hildur-täti on? kysyin.

— Hän kähertää hiuksiaan. Lähdemme tänään kaupunkiin ja sitten lähdemme kotiin Norjaan. Minä olen nyt Hildur-tädin tyttö, kun — — —

Otin lapsen syliini, hän painoi kasvonsa rintaani vastaan ja itki katkerasti.

— Mitä itket, lapseni?

— Minun oma mammani on kuollut.

— Ei sinun oma mammasi ole kuollut. Hän on Riossa ja lähetti minut hakemaan teitä molempia.

Sitten kannoin pienokaisen sisään.

— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut! huusi Magda Hildurille.

Tämä seisoi hyvän aikaa mykkänä.

— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja Kirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina sinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa. Heikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta kestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.

— Kuka on kertonut, että olemme kuolleet? kysyin.

— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko henkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden omistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä tänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.

Sanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur laittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.

Syötyämme juhla-aterian, lähdimme Buono Sanitasta.

* * * * *

Viikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur ja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy. Hän ei enää epäile, että minä elän.

Viime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia eikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan noista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina että keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa, norjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta ylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi paljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä on Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.

Elämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa pian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan sadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko sensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti rajaton.

Kaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei oltu saatu »Traviataan».

Nyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut laululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt. Norjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville delfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut täysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.

Ensimmäisellä väliajalla Hildur sanoi:

— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen äänensä on minulle tuttu.

— Niin minustakin, vastasin.

Oopperasta menimme illalliselle erääseen konsulin rouvan neuvomaan paikkaan.

Kun palasimme kotiin aamupuolella, oli Kirsten vielä valveilla.

— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet valvonut koko yön.

— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi osoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut keikkua Hildurin kanssa!

Seuraavana aamuna kävin Norjan konsulinvirastossa tiedustelemassa kirjeitä. Minulle ilmoitettiin, että Euroopan postin tuo parin päivän päästä höyrylaiva »Xerxes» Habanasta.

— Tunti sitten kävi täällä lordi Lakeford. Hän pyysi ilmoittamaan ensimmäiselle Delfinen miehelle, jonka tapaisimme, että hän tulisi Englannin lähetystöön kohtaamaan lordia.

— All right.

Lähetystöön tullessani seisoi lordi selin oveen, keskustellen ministerin kanssa.

— Hyvää päivää, mylord, puhkesin sanomaan.

En ollut milloinkaan nähnyt lordin tekevän täysikäännöstä näin nopeasti, ja tuskin kenenkään muunkaan.

Hän riensi heti luokseni ja vei minut ulos, muistamatta edes sanoa ministerille hyvästiä.

— Te elätte siis vielä. Mennään heti Polestariin. Neekerirannassa, missä Polestarin luuppi odotti, tapasin Dulcinean.

— Älkää kertoko, jos ennen minua ehditte kotiin, että näitte minun lähtevän rannasta englantilaisella luupilla. Korkeintaan voitte sanoa nähneenne minut Neekerirannassa. Kertokaa myös, ettei kirjeitä ole tullut. Euroopan posti saapuu parin päivän perästä. Luultavasti palaan huomenna haciendaan, selittelin Dulcinealle.

Matkalla Polestariin ei lordi virkkanut sanaakaan, piteli vain käsivarttani.

— Tervetuloa Polestariin, sanoi hän, kun olimme laivan kannella. — Lähettäkää vene Neekerirantaan; sen tulee olla siellä kello puoli II ja tuoda laivaan »hänet». Ymmärrättehän? sanoi lordi laivan kapteenille.

Sitten astuimme kansihyttiin.

— Elääkö Hildur?

— Kyllä hän elää ja voi hyvin, vastasin.

Lordi puhdisti piippunsa, täytti ja sytytti sen. Sitten hän tilasi »Black and Whitea», otti »täräyksen» ja pyysi minua kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.

Kun olin kertonut mitä tiesin, kysyi lordi:

— Ettekö ole nähnyt Elisabeth Esmeraldaa?

— Näin hänet eilen illalla oopperassa Violettana.

— Kas kun tunsitte hänet. Oliko mukananne muita delfineläisiä?

— Oli Hildur.

— Tunsiko Hildur Elisabethin?

— Ei tuntenut. Luuli kuitenkin nähneensä hänet ennen, mutta ei muistanut missä.

— Ei ole kumma, ettei hän tuntenut. Luostarineitoparka ei ole nyt niin kaunis kuin ennen; hänellä on ollut vastoinkäymisiä ja hän on kärsinyt puutetta. Kun tulin Polestarilla Kingstoniin oli hän siellä. Markiisi Anneboult ja hän lähtivät, kuten muistatte, Länsi-Intiaan. Pari päivää ennen Kingstoniin saapumista maan markiisi äkkiä kuoli sydänhalvaukseen ja hänet haudattiin sinne. Luostarineito elätti itseään varieteelaulajattarena. Minä tunsin hänet, istuessani eräänä iltana teatterissa, jossa hän lauloi. Kun näytös oli lopussa, menin hänen luoksensa ja kutsuin hänet Polestariin. Se tapahtui viime tingassa. Tyttöparka ansaitsi tuskin niin paljon, että sai kunnollista ruokaa, asunnosta ja vaatteista puhumattakaan. Hänen ei enää tarvinnut lähteä teatteriin, vaan hän jäi laivaan.

Kun Riosta lähetettiin virallinen tieto, ettei keltarutto enää raivonnut, nostin ankkurin ja lähdin tänne, luostarineito mukanani.

— Sallikaa minun kysyä, mylord, miksi tulitte tänne? Eihän Rio Janeiro kuulunut matkaohjelmaanne.

— Eihän se kuulunut. Maljanne, mr. West! Tulin Hildur Sörensenin vuoksi. — Tiedättehän, että entisen vaimoni ja minun välillä oli erimielisyyksiä — ei kuitenkaan raha-asioista. Kuukausi sen jälkeen kuin olimme saaneet eron, aioimme mennä kihloihin ja uudelleen naimisiin. Vaimoni asui tätinsä luona toistaiseksi, ja minä oleskelin erään entisen yliopistotoverini luona, joka oli vuokrannut Emmelyn tädin maatalon. Tämä talo sijaitsi lähellä sitä taloa, jossa Emmely asui. Sillä tavoin tulin usein olemaan Emmelyn luona. Luulin Emmelyn rakastavan minua. Minä välitin hänestä tuskin ollenkaan. Vanha laki säätää, että aatelismies, joka nai aatelittoman naisen, menettää äänioikeutensa parlamentin ylähuoneessa.

Kun ystäväni, jonka luona asuin, huomasi, mitä oli tekeillä, sai hän minut ajattelemaan järkevästi. Lainoppineena hän huomautti, että tuo pykälä aikoja sitten oli kumottu. Päätimme siis, Emmely ja minä, asioiden näin ollen erota ja sanoimme toisillemme jäähyväiset ystävinä. Oikeastaan olen täällä nyt kosimismatkalla. Aion pyytää Hildur-neitiä vaimokseni, vaikkakin luulen saavani rukkaset.

Lyötiin kahdeksan lasia. Kello oli kaksitoista. Keskiyö.

— Tuossapa vene tulee, sanoi lordi.

Seuraavana aamuna menimme kaikki kolme maihin. Neekerirannassa sanoimme toisillemme näkemiin. Senjorita Esmeralda lähti teatteritalolle ja minä konsulivirastoon. Lordi, joka kerrankin näytti hermostuneelta eikä englantilaiselta lordilta, sanoi olevansa kahden vaiheilla, mennäkö Englannin lähetystöön vaiko laivanvarustajan luo tilaamaan kivihiiliä Polestaria varten.

Kun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva, suunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa. Se ankkuroi lähelle Neekerirantaa.

— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt kivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää nopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti muuan tullinuuskija virkatoverilleen.

— Nyt saatte postinne, senjor West, jota olette odottanut! huudahti Dulcinea.

Kun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen konsulinvirastoon, menin sinne.

— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri Xerxes-laivalla, sanoi konsuli.

Koska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin ja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin haciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda vastaani.

— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on puoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa »burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.

— Kaksi kirjettä minulle ja yksi Hildurille, lausui Kirsten.

— Eikö setä toiselle perämiehelle ole kirjettä? kysyi Magda.

— Ei ole minulle kirjettä, pieni Magda.

Istuuduimme kaikki suurelle litteälle kivelle. Kirsten luki molemmat kirjeensä ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän virkkoi, hymy huulilla ja vähän leikillisesti:

— Meitä on kyllä nyt useampia kuin silloin, kun lähdimme haciendasta.

Hän luki kirjeensä uudelleen.

— Tuolta he vihdoinkin tulevat, lisäsi hän. Hildur ja lordi lähenivät meitä käsikoukussa. Istuimme kaikki vähän aikaa suurella kivellä. Hildur naurahti luettuaan kirjeensä:

— Ebbeforsissa on ollut useita englantilaisia forellin onkijoita. Ebbeforsin forellit ja Trondhjemin tytöt näyttävät olevan korkeassa kurssissa. Saat, James, minulta Ebbeforsin huomenlahjaksi.

Lordi otti esille piippunsa ja laittoi sen polttokuntoon. Kun savu alkoi tupruta, veti hän suunsa hymyyn:

— Kun seremoniat Lakefordin linnassa ovat ohi, vien lady Lakefordin heti Ebbeforsiin ongelle.

Kirsten itki ilosta; se oli hänen onnentoivotuksensa. Hildur vain hymyili ja lordin piippu sammui vähäväliä.

* * * * *

Me kaikki, jotka muutamia tunteja sitten istuimme suurella kivellä, istumme nyt Polestarin peräkannella pursikangaskaton alla.

On jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää näy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.

Hildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja sekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä hetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy palmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.

Päivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö alkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee yht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.

— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin itsekseen.

— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten kertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat myrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä. Mutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.

— Vene tulee! huusi vahti.

Elisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja minulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui — tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut esittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr. Nelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu herrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan tuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:

— Vaaleaverinen!

Me pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän entinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että lordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen menneisyydestä selville.

Syötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että joukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja Nelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.

— Tehän vasta laulaja olette, Mr. Nelson, sanoi lordi, ja tilasi »Black and Whiteä».

— West! Minä menen nyt nukkumaan, kun olen huomannut, että Nelsonista ja luostarineidosta tulee vielä pari. Kuu vaeltakoon yksinään kuin Jerusalemin suutari — sanoi Kirsten.

Hildur, joka nyt oli emäntänä Polestarissa, saattoi Kirstenin tämän hyttiin.

Koitti seuraavan päivän aamu. Ei oltu paljon nukuttu, lukuunottamatta Kirsteniä ja Magdaa, jotka väittävät nukkuneensa kuin porsaat.

Luostarineito ja Nelson olivat äänettömästi laulaneet duettoja eikä lordin ollut tarvinnut sytyttää piippuaan, vestaali kun oli pitänyt sen palamassa kaiken aikaa.

Aurinko oli tullut näkyviin Sokeritopan seinästä.

— On aika lähteä, sanoivat Hildur ja lordi. Lähdimme kahdella veneellä »kuolemanhuvilan» laituria kohti. Pater seisoi sattumalta rannalla.

— Pax vobiscum, rauha olkoon kanssanne, hän sanoi ja paljasti päänsä.

— Niin myös teidän kanssanne, vastasi Kirsten, syvään kumartaen.

»Sisar» laskeutui kädet ristissä polvilleen, ja me miehet kumarsimme syvään, paljastaen päämme. Pater tuli »sisaren» luo ja viittasi häntä nousemaan.

— Syntisi, tyttäreni, oli suuri. Se oli alleviivattuna merkitty syntisten kirjaan. Mutta älä itke, lapseni, olen kaikkivaltiaan Jumalan käskystä pyyhkinyt syntisi pois.

Sitten pater kääntyi Kirstenin puoleen ja ilmoitti, että hänellä, saatuaan tiedon olinpaikastamme, oli aikomus tulla haciendaan kiittämään meitä siitä suuresta lahjasta kirkon hyväksi, jonka hän oli vastaanottanut.

»Sisarelle» hän sanoi, että tämä saa olla senjoran luona, miten kauan tahansa.

— Minulla onkin aikomus viedä »sisar» kanssani, kun piakkoin lähdemme täältä, ilmoitti Kirsten.

— Koetin parhaassa tarkoituksessa käännyttää teidät, senjora, oikeauskoiseksi. Toimin liian kovakouraisesti. — Kaikkivaltias oli joka tapauksessa määrännyt toisin. Tahdon siis alistua. Jos niin kävisi, että sisar jouduttuaan kylmään Pohjolaan, taas lankeaa syntiin, vieläpä kaikista suurimpiin, toisin sanoen: luopuu uskostaan, niin olen minä puolestani ennakolta antanut sen hänelle anteeksi.

Menimme hiekalle. Haudankaivaja tuli paterin toimesta mukaamme. Hän näytti meille paikan, missä delfineläiset lepäsivät veljeshaudassa. Delfinen silloinen väliaikainen päällikkö oli toimittanut hautauksen ja Kirsten veisannut virren.

Määräsimme paikan, mihin taulu, joka meidän tänään piti tuoda Polestarilta, oli asetettava.

* * * * *

Pernanbuco sijaitsee 8°4' etelään ekvaattorista. Mainittu kaupunki on eteläisin, sitten Parahyba ja viimeisenä Natal, niistä kolmesta rannikkokaupungista, jotka sijaitsevat Etelä-Amerikan mantereen itäisimmässä osassa. Parahyba on Cap Blanca niemessä, Etelä-Amerikan itäisimmässä kärjessä. Voi kuitenkin sanoa, että Pernanbuco sijaitsee kauimpana idässä, koska longituudi-erotus sen ja Parahyban välillä on hyvin pieni. Niille, jotka purjehtivat Riosta Europpaan, on Pernanbuco aivan matkan varrella.

Tänne oli priki Delfine poikennut kahdeksan päivää sen jälkeen kun se läksi Riosta — ei merihädän eikä muunkaan vaurion vuoksi, vaan siitä syystä, että sen miehistö oli liian heikko hoitamaan laivaa. Miehistö oli näet koottu keltaruttosairaalasta päässeistä merimiehistä. Miehet olivat niin heikkoja, etteivät saaneet purjeita kokoon, kun laiva saapui Pernanbucoon.

Kapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet keltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta työstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan tuhoutunut.

Kun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki maihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan amerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen virstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle juuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme satuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla. Holgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä kaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen kaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi isäntäväkeänsä kolmannella hevosella.

Kun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle, olivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa kävelypukuihin.

Konttorissa istui muuan merikapteeni odottelemassa.

— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan norjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten keskustelemme teidän asiastanne.

— All right, Sir, vastasi merikapteeni ja lähti.

— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava sairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin kuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä parhaani.

John Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti selvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka Holgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.

— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. — Odottakaa täällä, kapteeni Holgersen.

Hypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti tuulispäänä kaupunkia kohti.

Rouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin kuistille.

— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö. Minä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin kun mieheni on syntyjään norjalainen.

Kapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.

Pian palasivat ratsumiehet, hevoset uupuneina.

— Kaikki hyvin, sanoi Mr. Smith.

Delfinen sairaat vietiin maihin ja kapteeni sekä kokki jäivät laivaan.

* * * * *

Omituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli kaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli Yhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen kuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun puoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla tämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin päässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.

Halvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan mukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa heidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten jatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä ihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa alkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi elämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.

Brasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain piti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämänpyörä, joka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta oikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään neljä lyhyttä vuotta.

XXIV.

Polestar ottaa hiiliä sivullaan olevasta proomusta. Sen toisella sivulla on yksi sairaalan laivoista. Tämän perätangossa ei enää ole Punaisen Ristin lippua, vaan Brasilian kansallislippu. Lääkintäviranomaiset vuokraavat laivansa halvasta hinnasta kenelle tahansa. Laiva on tuonut Polestariin elossa olevat delfineläiset, paitsi kapteeni Holgersenia ja kokkia, jotka lähtivät Delfinellä. Sitäpaitsi se on tuonut Elisabeth Esmeraldan, »sisaren» ja Dulcinean, joka viimemainittu saattaa rakkaita pois lähteviä ystäviään.

Eronhetki haciendassa oli liikuttava. Cascada, puolimusta poika ja muuli Castor rattaineen saattoivat joukkueen Dulcinean kioskille. Täällä juotiin lähtökahvit, Dulcinean parasta kahvia. Jäähyväiset sanottua mentiin Polestariin. Ankkuri on nostettu. Laiva kulkee hiljaa eteenpäin. Dulcinea huiskuttaa liinallaan sairaalalaivasta ja me vastaamme. Kun Polestar jo on hiekan kohdalla, pysäytetään koneet. Lippu lasketaan kolme kertaa perätysten alas viimeiseksi jäähyväisiksi tovereille.

Laiva lähtee eteenpäin ja pysähtyy kuuden päivän kuluttua Pernanbucossa, missä se ottaa hiiliä.

Kuljemme läpi kauniin kapean Sokeritoppasalmen ja pari tuntia senjälkeen sanomme jäähyväiset Sokeritopalle ja Suurinenäiselle, jotka vähitellen häviävät näköpiiristämme.

Kaksi onnellista paria katselee kohti pohjoista taivaanrantaa. Maata ei näy enää. Luostarineidon ja Nelsonin piti jäädä St. Tomas saarelle, joka silloin oli Tanskan hallussa. Hildur ja lordi ajattelivat tulevia häitään Lakefordin linnassa. Kun ankkuri oli laskettu Pernanbucon satamaselälle, lähdimme heti kahdella veneellä maihin. Kymmenkunta purjelaivaa näkyi täällä olevan ankkuroituna.

Katselin uteliaasti kaupunkiin päin, kiinnittämättä huomiotani laivoihin, joiden ohi kuljimme. Sivuuttaessamme erään niistä, nostettiin siellä Norjan lippu. Laiva ei ollut mikään muu kuin Delfine.

— Magda! kuului laivasta.

— Kokki! vastasi Magda veneestä.

— Herra Jumala, näenkö taas unta! huudahti Kirsten ja heittäytyi taaksepäin Hildurin syliin.

— Huovatkaa! komensi lordi soutumiehiä.

Annoin kokille merkin, että hän tulisi meitä vastaanottamaan ja suuntasin veneen Delfinen portaiden luo.