Part 13
Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin. Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.
Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset pitivät Dulcineasta ja hän heistä.
— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne. Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.
Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen merimiehen.
— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä, kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.
XXIV.
Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka perii jonkun — varmasti!
Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.
Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle, joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.
Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään, sanoi hän:
— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.
Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.
— Olet sairas, Eddi.
— Niin, se on nyt minussa.
— Mikä?
— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.
Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti Eddin luo.
— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.
— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.
Lippu nostettiin ja laiva tuli.
— Keltarutto, sanoi lääkäri.
Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.
— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.
Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme. Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli turhaa työtä.
Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme, joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita ottamaan vastaan, mitä tulisi.
Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten tulee nyt olla miehiä eikä naisia.
Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä. Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt räjähdyttämiskykynsä?
Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä, sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme. Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.
Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.
Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:
— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on ruumiissani.
Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.
Mitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.
— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme toisemme hyvin pian siellä.
Kokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.
— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan aikaan aamulla.
Kirsten havahtui ja raoitti silmiään.
— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.
Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.
Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas laivaan.
— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.
— Niinkuin tahdotte.
Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.
— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.
— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.
— Niinkuin tahdotte.
Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.
Seuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:
— Kuka minulle nostaa lipun?
XXV.
On yö sairaalassa. Kahdeksan päivää on kulunut siitä, kun minut tuotiin tänne ja yhdeksän Kirstenin tuonnista. Jos joku voi pysyä hengissä neljä päivää sairastumisen jälkeen, on parantumisen toiveita. Tulkki, joka toisinaan käy luonani, on kertonut, että Eddi Stroom kuoli kolmantena päivänä ja että Delfinen miehistöstä ei ole enää elossa ketään. Kirstenin kohtalosta hän ei tietänyt mitään, sillä hän ei päässyt naisosastolle. Siellä luonnollisesti palveli naisia sairaanhoitajina. Naispotilaita ei ollut monta, koska naisia harvoin on purjelaivoissa. Tulkki otaksui, että Kirsten eli, koska ei mitään ollut kuulunut hänestä.
Kerran heräsin siihen, että joku liikkui läheisyydessäni. Katselin ympärilleni ja näin, että katolinen pappi oli polvillaan vuoteeni vieressä. Kuumehoureissani luulin, että minut aiottiin siirtää kuolemaan toiseen huoneeseen ja että pappi sitä ennen siunasi minut. Sairaat, jotka ovat kuolemaisillaan, viedään eri huoneeseen, »kuoleman saliin», jotteivät huudoillaan häiritse ja peloita muita sairaita. Sitäpaitsi muuttuvat kuolevan kasvot ja koko ruumis keltaisiksi, mistä taudin nimikin, keltarutto, johtuu.
— Älkää pelätkö, sanoi pater hyvällä englanninkielellä. Minä olen tullut tänne erään norjalaisen keltaruttoa potevan naisen pyynnöstä, joka makaa sairaalarakennuksen toisessa päässä. Hän käski minun ottaa selvää voinnistanne ja rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi teidän tulla terveeksi. Hän on hyvä uskovainen ihminen ja minä luulen, että Jumala antaa hänen jäädä eloon, vaikka hän onkin protestantti. Teitä ei ollut vaikea löytää, tehän olette venäläinen, siis kreikkalaiskatolinen, kuten sänkynne kohdalla riippuvaan tauluun on kirjoitettu. Olemme siis tavallamme uskonveljiä, vaikka meidän roomalaiskatolisten uskonto on puhtaampaa kuin teidän.
Tämä paterin käsitys oli aivan yleinen siihen aikaan.
Ainoa, minkä muistan ensimmäisestä sairaalassa oloni päivästä on, että minulle annettiin puoli kahvikupillista risiiniöljyä, ja että sen jälkeen heräsin tuskallisiin poltteisiin. Rinnalleni ja samoin molemmille pohkeilleni oli pantu »Espanjan kärpänen». Kun tämä repäistiin pois, lähti nahka mukana. Kun tästä aiheutunut kipu oli ohi, nukuin heti. Mutta pian tunsin toisen kivun, joka ei ollut lievempi ensimmäistä, ehkä ankarampi. Aloe-nesteeseen kastettu rätti pantiin nyt nahattomalle rinnalle ja pohkeelle. Kipu ei kestänyt kauan, sillä menin taas tajuttomaksi; enkä tietänyt vuorokausiin tästä maailmasta mitään. Jonkin kerran tajusin hämärästi, että viereisestä sängystä kannettiin pois kuolevia tai kuolleita ja uusia sairaita tuotiin sijaan.
Pater kävi usein luonani rukoilemassa.
— Kyllä teistä tulee terve, jos vain syötte. Lääkäri on sanonut, että kuume vähenee. Toista on norjalaisen naisen. Ellei kuume huomenna rupea alenemaan, niin hän kuolee.
Lääkäri ja mies, joka kantoi ruokatarjotinta, portugalilainen, tulivat nyt viereeni. Neekerit eivät saaneet olla kantamassa ruokaa.
— Syökää, nuori mies, muuten kuolette, sanoi englantilainen lääkäri.
Ellei pater olisi kertonut Kirstenin heikkoudesta, olisin ehkä voinut nauttia ruokaa. Seuraavana päivänä olin huonompi. Pater tuli taas luokseni, hymy huulillaan.
— Rukoukseni ja hänen tahtonsa jäädä eloon, ovat auttaneet. Hän on nyt paljon terveempi kuin eilen.
Kuultuani tämän panin käteni ristiin.
— Kun kiitätte Jumalaa, ei se saa tapahtua peiton alla.
Pater lähti, ja minä vaivuin virkistävään uneen, jota kesti hämärään asti. Havahduin siihen, että pater, lääkäri ja portugalilainen tarjottimineen taas tulivat.
— Kuinka nyt jaksatte?
— Paljon paremmin.
— Nyt syötte.
— Koetan, sanoin, ja söin vähän kananlihakeittoa.
— Viekää terveisiä hänelle.
— Vien kyllä, vastasi pater ja nyökkäsi.
Sairaiden luku väheni päivä päivältä. Keltaruton selkä oli taittunut. Eräänä aamuna sanoi lääkäri, kun oli koettanut valtimoani ja katsellut kuumemittaria:
— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa saatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.
Siellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja voimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä oli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja uskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita. Jos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei tarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika ovat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi sairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin lähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei kaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.
Kerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme yhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen tasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään ylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi ylettynyt kastelemaan vainajia.
— Voitteko sanoa, missä norjalaisen priki Delfinen miehet lepäävät?
— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen kolkkaan.
Täällä he siis nukkuivat.
— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse pelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän hiekkakenttään mahtuu monta.
Kuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin täällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?
Annoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä. Eteisessä tapasin paterin.
— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin tiukasti.
— Se on, nuori ystävä, mahdotonta. Minä puolestani kyllä laskisin teidät hänen luokseen, mutta sairaalan lääkäri panee vastaan. Tapaattehan hänet kohta Riossa.
Päätin huomispäivänä lähteä tieheni, vaikka olinkin luuta ja nahkaa. Norjan konsulin kautta toivoin saavani viranomaisilta todistuksen, jonka avulla saisin Kirstenin ulos vankilastaan. En nukkunut seuraavana yönä vähääkään. Kun aamulla ilmoitin englantilaiselle lääkärille aikovani lähteä, sanoi hän, että olin lapsellinen.
— Ettehän, Mr. West, pysy pystyssäkään. Älkää lähtekö, ennenkuin saatte vähän enemmän voimia.
— Lähden ensimmäisellä laivalla, mutta käyn iltapäivällä sanomassa hyvästit ja kiittämässä teitä, tohtori.
Norjan konsulinvirastossa sain kuulla, että Delfine oli kaksi päivää sitten jättänyt Rion. Sillä oli kahvilasti Trondhjemiin. Ainoat sen entisestä miehistöstä olivat kapteeni Holgersen ja kokki. Konsulinvirastossa oli joukko kirjeitä niille merimiehille, jotka nyt makasivat hiekassa; muiden muassa merimies Janne Löflundille. Käskin konsulin palauttaa kirjeen leskirouva Serafia Löflundille Porvooseen. Konsulin tuli myös ilmoittaa hänelle poikansa kuolemasta ja toimittaa Janne Löflundin palkkarahat hänen äidilleen. Hildur ja Magda olivat vielä Buono Sanitassa, mutta kapteeni Holgersen oli, saatuaan haalituksi miehistön, lähtenyt Delfinellä. Kysyin, onko kapteeni Holgersen jättänyt laivan rahaa konsulinvirastoon ja ovatko miesten tilikirjat täällä, sillä tarvitsin palkkarahani. Ei hän ollut muistanut sellaisia vähäpätöisyyksiä.
— Rahaa saatte niin paljon kuin tahdotte. Neiti Sörensen on jättänyt tänne 500 puntaa. Onko rouva Störrup hengissä?
— Kyllä hän toivoakseni on.
— Minä lastautin laivan ja lähetin sen Trondhjemiin hyvillä rahti-ehdoilla, selitti konsuli.
— Kuulkaa, konsuli! Olkaa hyvä ja toimittakaa minulle heti todistus lääkintähallituksesta, että saan pois rouva Störrupin sairaalasta.
Odottaessani Dulcinean kioskin luona sairaalalaivan lähtöä, join hyvää kahvia ensimmäisen kerran siitä kuin olin lähtenyt Delfinestä. Dulcinea oli käskenyt keittää parasta auringon alla. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut sitten kun viimeksi tavattiin.
— Kuolema on kyllä vastenmielinen vieras. Mutta tovereillesi, jotka ovat saaneet kuolla kuuman auringon alla, on kiirastuli viileämpi. Niille, jotka kuolevat kylmässä Pohjolassa, se tuntuu kuumalta. Niin viisaasti on Jumala asettanut.
Tultuani sairaalaan, ihmeteltiin siellä, että minut oli laskettu sairaalalaivaan ja edelleen tänne.
— Päästäkää minut heti norjalaisen rouvan luo, aion viedä hänet vielä tänään pois.
— Mahdotonta, joudumme tekemiseen hallituksen ja pyhän kirkon kanssa.
— Kiroan pyhää kirkkoanne. Lukekaa, mitä tuohon on kirjoitettu.
— Se muuttaa asian. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, senjor. Hyvä on, että tulitte nyt, kun pater on kaupungissa; hän olisi mahdollisesti jaarituksillaan voinut viivyttää senjoran lähtöä.
Tulimme Kirstenin huoneeseen. Hän istui mustiin puettuna ja näytti ihmiseltä, jonka ajatukset ovat toisessa maailmassa. Ristiinnaulitun kuva oli pöydällä ja huone teki synkän vaikutuksen.
— Meidän on pidettävä kiirettä, sillä pater voi olla täällä tunnin kuluttua, kuiskasi päämies.
Kun tulin Kirstenin luo, nousi hän vaivalloisesti seisomaan.
— Olet siis viimeinkin tullut minua noutamaan? Miksi et tullut, kun olit elossa? Samantekevä, minä olen kohta valmis seuraamaan henkeäsi. Missä pater viipyy? Ellen olisi vielä kiinni, jos kohta hyvin heikoilla siteillä, tässä ajallisessa elämässä, seuraisin heti sinua. Mihin he ovat haudanneet sinut? Kyllä tiedän, tuonne rantaan, hiekkatasangolle, muiden viereen. Kohta minäkin makaan rinnallasi. Sitten olemme erottamattomasti yhdessä.
— Käskekää sairaanhoitajatar tänne. Sairaanhoitajatar tuli, tehden ristinmerkin.
— Mitä tämä merkitsee?
— Se merkitsee sitä, että laitatte senjoran heti lähtövalmiiksi tästä kuoleman pesästä. Musta puku ensiksi pois ja omat vaatteet päälle, jos ne ovat puhdistetut.
Näytin hänelle lääkintähallituksen todistuksen.
— Jeesus, Maria, teen parastani, senjor. Parissakymmenessä minuutissa oli Kirsten valmis lähtemään.
Kun olimme saaneet mielenvikaisen, heikon Kirsten-paran rantaan, oli laivakin lähtövalmis.
— Te tulette mukaan, sanoin »sisarelle».
— Kuinka uskallan, senjor?
— Minä vastaan seurauksista ja tässähän on todistus. Olin onnellinen saatuani Kirstenin ajoissa pois tuosta kuoleman pesästä. Pian hän varmaan olisi kuollut katolisena, ja pater olisi saanut taivaallisen palkinnon. Hän oli valehdellut Kirstenille, että olin kuollut oikeauskoisena.
Tulimme Neekerirantaan, mutta en tietänyt, mihin saisin sairaan sijoitetuksi ensi hätään. Rupesi jo hämärtämään ja Dulcinea kaarteineen pani paraikaa kokoon kamsujaan. Autoin laivankuljettajan kanssa Kirstenin kioskin vieressä olevalle penkille.
Dulcinea itse sattui näkemään, että jotakin oli tekeillä ja tuli luoksemme.
— Minä arvaan kaikki. Tässä siis on hän, jonka kohtalosta olet ollut niin huolissasi. Mitä nyt aiot tehdä? Mihin viet hänet? Hotelleihin on vaikea päästä.
— En tiedä, neuvokaa minua.
— Mihinkähän minä joudun yöksi, laiva ei enää tänä iltana mene sairaalaan, valitteli sisar.
— Tietysti te joudutte sinne, mihin senjorakin.
— Niin, eihän minulla ole hätää, Jumala on aina uskovaisen kanssa, kuuluipa hän sitten mihin uskoon tahansa.
— Nyt tiedän, mihin voitte saada hänet. Magdalenasairaala on Rua Misericordian viimeisessä päässä, sinne kyllä voitte saada hänet ensi aluksi. Minä tulen mukaanne, tunnen hyvin emännöitsijän, sanoi Dulcinea.
— Sairaalaan emme voi mennä, vastasin.
Kerrottuani Dulcinealle asian arkaluontoisuuden, hän pani kätensä puuskaan ja rupesi tuumimaan.
— Nyt tiedän, mitä tehdään. Teidän on vain toteltava minua. Muuli Kastor rattaineen näkyy tulevan.
Sitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja talouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi mäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.
Kirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla mainittuun haciendaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä vielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja tarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi, että talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja satakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita. Talossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana: neljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia ja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet ja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa huvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut huvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko Cascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni kaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat peseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan saippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka jälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata ruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman tempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta juoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan altaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas voitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen mukaan.
— Hyvää huomenta, senjor! Tulkaa kahville, huusi Dulcinea.
Juodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti pirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.
Eräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean tarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut neekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli tehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän lynkännyt.
— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan pihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti keskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina kimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja kolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä neekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta, voimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba Cascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi hän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni ja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt tulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta. Ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet hengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui heti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.
Etelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua varoituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.
Signorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla sairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun. Sitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.
Kirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa. Tapasin hänet useasti päivässä.