Part 12

Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme. Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä prosenttia.

Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä. Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23° 27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen makuinenkin.

Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua, rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet. En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty, oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan. Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän. Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa, etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet — suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.

Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä. Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia. Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse tietäneet.

Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto henkensä.

XXII.

Eräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle tavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti, mutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.

— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että vielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta suonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.

— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat kapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.

— Mieluummin ottaisin sinut kapteeniksi.

— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin» virka.

— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom kurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin käsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.

— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen perämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.

— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää ensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy siinä.

— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi me pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.

— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä paljonkaan jäljellä?

— Ei ole vallan paljon, sanoin.

— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?

— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä saamme paljon vettä.

Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti skantäkin veden alle.

— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.

Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla. Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen pohjoispuolella.

Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa vedentuloa.

— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin että olin tekemisissä kirkon kanssa.

Rauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin heti.

* * * * *

On hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma, mikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän rinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri vaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta vaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi toisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran tuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on kaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi lyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko yön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella pidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet täynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka on veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen vettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta kaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä kuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan pikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin lamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle. Luulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.

Vihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade hellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.

— Kuulkaa, meidän pitäisi saada signaalilamput palamaan, sanoi Holgersen.

— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut sydämet ja öljyyn on mennyt vettä.

— Mutta onhan meillä reservilamput.

— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt kukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole tuulta.

— Kulkevathan höyrylaivat ilman tuulta.

— Ei tänne tule höyrylaivoja ja nythän on päivä, jos kohta pimeä.

— Kenties olette oikeassa.

— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän kysyy sinua.

Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.

— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.

— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona. Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen nähnyt.

Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen, ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän rupesi puhumaan.

— Missä Magda on?

— Hildur vei hänet kanssaan.

Kokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.

— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa, nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden. Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine, joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle, edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä: »Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat. Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi, enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun minulla on ikuinen vapaavahti.

— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman purjeita ja ilman soutua.

— Miksi tulet nyt vasta! huusin. Luulin miestä Halvoriksi.

— Huomaan, että erehdyt, norjalainen nainen. Minä koetan auttaa sinua.

Nuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan ja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme toisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.

Minä puutuin puhumaan:

— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän vuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti henkensä.

— Se olin minä, sanoi nuori mies.

— En ymmärrä teitä.

— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole kenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen haltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun täällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota sanotaan »Suurinenäiseksi».

Vetäydyin loitommalle haamusta.

— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän on saatava karilta.

— Niin, miten se käy päinsä?

— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.

Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä »Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.

— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.

Priki seisoi Sokeritopan huipulla.

— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.

Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta kaikki näytti kuolleelta.

— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa. Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.

Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen. Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat: Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta. Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.

Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko Halvor hänelle vaiko minulle.

— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.

Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä. Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.

Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen, Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.

— Pieni Kirsten uninesi!

Koetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.

Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin käännepiirille.

Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.

Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului: länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.

Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.

Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä oli tullut laivaan.

Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa aarniometsässä.

Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta, laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle, joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa, johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.

XXIII.

Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin, ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan, kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen kasvot voivat vaaleta.

— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse kukaan.

— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni pysyn.

— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään mieltäni muuta.

Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja Hildur olivat jo valmiina.

— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee kohta.

— En lähde laivastani ja

— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.

— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.

— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut ajatelleeksi tuota.

Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi. Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli lohduton.

— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi Kirsten.

— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.

Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme delfineläistä hävisi ihmisvilinään.

Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa, ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida keltakuoleman kaamea varjo.

Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens' uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.