Part 11

Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset. En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään viisaastikin.

Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn, »Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi. Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan, jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois Delfinestä.

Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä. Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut tanssituulella.

— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.

Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä, Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi. Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä, nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.

Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia. Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle. Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan hutikkaan.

Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan, mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.

Tilaisuus tulikin.

Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut, pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt Maryn loistavaan tulevaisuuteen.

Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli sitä.

— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut kuin olisi pitänyt.

Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.

Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.

XX.

Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.

Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon. Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?

Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni. Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:

— Se ei liikuta teitä.

— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.

— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan, olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.

— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä laskea myös toinen ankkuri?

— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.

— No niin, olkoon menneeksi.

Löflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.

— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?

— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.

Kapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.

— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.

— En aio erota.

Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen. Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.

Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella». Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.

— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä ilman miehistöä.

— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West, iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää tarvitse heitä nähdä.

Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.

— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa? kysyin.

— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.

Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.

Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä, marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.

Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki Sörensenin itaruuden uhreja.

Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi kädessä Kirstenin kanssa.

Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna 18—. Alamme nostaa ankkuria.

Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis irti Euroopastakin.

— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.

Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona, tuli Kirsten luokseni.

— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.

Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti Magdaa.

— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan alas äitinsä luo.

— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.

Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.

Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.

Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa, kantoi uhrinsa merenjumalalle.

Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on merimiehen suurimpia syntejä.

Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.

— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.

— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen, parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.

— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.

Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:

— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!

XXI.

Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat, kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella, keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen. Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti. Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies. Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten vältettiin passivaikeudet satamissa.

Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, _bing_, tunnin kuluttua kaksi lasia _bing-bing_, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia _bingbing-bing_, kahden tunnin kuluttua neljä lasia _bingbing-bingbing_ ja niin edelleen.

Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden laskemista varten.

* * * * *

Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen, kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa, ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi. Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa, — kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla. Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat ryömineet sisään kajuutan akkunasta.

Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen, nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen, punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis, kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin. Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein väärä, koska hän hätiköi.

Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme, mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin »vaaleaksi» ja »tummaksi».

Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli syvyyksien.

Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin kaikesta: veden väheneminen.

— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.

— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.

Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä. Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.

Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea, luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.

— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.

— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä, että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.

— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!

Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin luentoani:

— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade niinikään on harvinaista.

Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta? ajattelin itsekseni.

— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin miehistölle.

Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies tuli kannelle.

— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.

— Mene katsomaan ilmapuntaria.

Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi Eddi, kun palasi kannelle.

Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.

Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä — leimahti salama lounaassa.

— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.

— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.

— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.

— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.

— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet; puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.

Pramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.

Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua, käänsi sen mihin tahansa.

— Katsokaa tuonne, toinen perämies.

Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.

— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.

— Kaikki miehet kannelle! huusin.

Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.

— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat jiikataan!

Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella, katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet...

Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni, ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista vesimassaa.

— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.

Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta, pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti valon.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan. Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt, alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta niin usein kuin tahtoi.