Part 15

Nousimme kaikki prikiin, jossa ei ollut muita kuin kokki. Laiva oli puhdas sekä ulkoa että sisältä. Sen taklaus oli hyvässä järjestyksessä, purjeet hyvin kiedotut ja kannella olevat köydet somassa kierteessä.

— Kapteeni on maissa ja tulee vasta illalla laivaan, herrasväki on hyvä ja käy sisään, sanoi kokki, avaten salongin oven.

Kirstenin hytti herätti huomiota. Pöydällä oli hänen valokuvansa ja tuoreita kukkia vedessä.

— Sinä rakas kokki kulta! — muuta ei Delfinen omistajatar saanut kyyneltulvalta sanotuksi.

Hän istuutui hyttinsä sohvalle Hildurin ja »sisaren» viereen. Me muut kävimme laivaa tarkastamassa. Keski- ja etuluukku olivat auki, jotta kahvilasti saisi raitista ilmaa.

Jonkin ajan kuluttua ilmoitti kokki kahvin olevan valmiina salongissa.

— Kahvia, hyvää maitoa ja hyvää nuorta leipää tarjoaa Delfine vierailleen, puheli Kirsten.

Kaikki naiset vuoroin itkivät ja nauroivat. Magda istui kokin sylissä ja lordin piippu tahtoi alituiseen sammua.

Kokki selosti lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Delfinen lähdettyä Riosta. Hän kertoi sitäpaitsi, että kapteeni Holgersen oli muuttunut tykkänään toiseksi mieheksi. Hän oli nyt puuhaava ja toimelias.

— Mistä sinä, kokki, noita kauniita vuorililjoja olet saanut? kysyi Kirsten.

— Niitä tuo joka aamu eräs herttainen rouva Smith, kun hän miehensä kanssa tulee huvilastaan kaupunkiin. Ruokatavarakauppias kuljettaa ne sitten tänne pantaviksi valokuvanne viereen.

— Nyt meidän on lähdettävä toimittamaan hiiliproomu Polestariin, jotta pääsemme jatkamaan matkaamme viimeistään ylihuomenna, määräsi Kirsten. — Minä, Magda, West ja »sisar» emme lähde Delfinestä, senhän ymmärrätte. Senvuoksi kiitän teitä, lordi Lakeford ja sinua Hildur, mutta myöskin senjorita Esmeraldaa ja Mr. Nelsonia kaikesta.

* * * * *

Lippu on liehunut Delfinen kahvelissa viimeiset kolme päivää kello kahdeksasta aamulla auringon laskuun.

— Annetaan Norjan lipun liehua, nyt kun kerran ollaan Norjassa. Onpa siitä aikaa, kun viimeksi saimme katsella sitä. Se oli Riossa. Joka kerta kuitenkin, kun se vedettiin liehumaan, ennusti se surua, ennustakoon nyt iloa. Ei kuitenkaan iloa ilman surua; nythän lähdemme Polestariin sanomaan jäähyväisiä. Näin tuumi Kirsten, astuessamme »luuppiin». Kirsten istui perätuhdolla, pitäen perää ja kokki ja minä soudimme. Matka ei ollut pitkä Delfinestä Polestariin. Kapteeni Holgersen ja Magda jäivät prikiin.

Ankkurin »hiivaus» oli käynnissä, kun nousimme Polestariin. Kun täällä oli vähän itketty ja syleilty, soudimme vähän matkaa tieltä pois. Polestarin potkuri rupesi sotkemaan vettä, laiva alkoi kulkea eteenpäin ja sen lippu, laskeutui kolme kertaa. Holgersen vastasi Delfinen lipulla.

Olemme maanneet neljä viikkoa Pernanbucossa. Täällä ei ole hätää mitään, päinvastoin. Kirsten tietää nyt koko jutun Halvorista ja hänen vaimostaan. Samaten tietävät viimeksimainitut Kirstenin olevan Delfinellä. Rouva Smith lähettää joka aamu kukkia Kirstenille ja Kirsten suutelee niitä. Mr. Smith hoitelee parhaansa mukaan Delfinen maallisia asioita. Kahden päivän perästä on Delfinen miehistö laivassa. Siihen kuuluu muutamia niistä, jotka tulivat prikillä Pernanbucoon. Suurin osa Riossa mönsträtyistä on kuollut sairaalassa pelkästä heikkoudesta. Näiden sijaan on viimein saatu uusia miehiä. Ensimmäistä perämiestä ei sen sijaan ole, jonkavuoksi minä kohoan ensimmäiseksi perämieheksi ja kapteeni Holgersenin täytyy itse hoitaa vahtivuoronsa.

Koitti lähtöpäivän aamu. Kirsten oli pirteä kuin delfiini, vaikkei yhtä pyöreä. Hän oli tullut ruskeaksi kuin intiaani. Juuri kun aioimme ruveta hiivaamaan ankkurikettinkiä sisään, saapui sivullemme komea neljän miehen soutama luuppi, jonka perää piti nainen.

— Antakaa paraatirapun olla paikoillaan, sanoin kahdelle miehelle, jotka olivat aikeissa ruveta nostamaan sitä laivaan.

— Saanko tavata Mrs. Störrupia? kysyi Mrs Smith — tulija oli nimittäin hän — astuen kannelle.

— Olkaa hyvä, sanoin ja osoitin hänet salonkiin.

Molemmat naiset seisoivat kasvot kasvoja vastaan.

— Oletteko Mrs. Störrup? kysyi toinen.

Ja toinen vastasi:

— Olen.

— Minä olen Beatrice Smith, entisen Halvor Sörensenin vaimo.

Kirsten painoi kädellään rintaansa; tuntui siltä kuin hän olisi saanut tikarinpiston.

— Olkaa hyvä, lausui hän toinnuttuaan ja siirsi nojatuolia Halvorin vaimolle.

Tämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten auttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.

— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja Halvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita on. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis jättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.

Kilpailijattaret syleilivät toisiaan itkien.

— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te olette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —

Pian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa Atlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet niin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että saatoin sanoa Kirstenille:

— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä Pohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia asteita taivaanrannan yläpuolella.

Kirstenin käsi vavahti kädessäni.

Kun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä tuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta jälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.

Saatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut saattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.

Tähän loppuu priki Delfinen satu.