Part 9

Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä.

Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn.

"Nyt minun sentään täytyy mennä", sanoi hän tuskaisena:

Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre, kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun, odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!"

Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin.

"Eikös meillä olekin hauskempaa', vai miten, Rosseherre?"

"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi päivä niihin paistanut.

"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin, parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä — mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta hän istui siinä. Hän sulki minulta tien."

Kummallisesti hymyili Rosseherre tätä sanoessaan.

Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi, Rosseherre! Ihmeellisiä asioita!

Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista. Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy. Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta hänen veneestään löytynyt, ei mitään —

"Eikö mitään löytynyt, Rosseherre?"

"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!"

Sitten Rosseherre vaipui mietiskelyihin.

Creach jymisi kumeasti, ja Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan.

Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia, jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni.

Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat, totisesti, pakanoita!"

Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla.

"Kenties menemme kerran yhdessä Pariisiin, Rosseherre?"

Hän katsoi minuun suurin silmin. "Pariisiinko?"

"Niin, miksi ei? Minä päivänä tahansa voimme lähteä."

Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana, en minä saa koskaan nähdä Pariisia!"

Hän oli kauan ääneti, omissa ajatuksissaan; sain sanoa mitä tahdoin.

Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!"

Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni, kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi, liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin.

Hän oli vain lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä.

Kauan hän oli siinä asennossa, ja vihdoin kuulin, että hän nukkui.

Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä, katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui bretanjan kieltä.

Mitä uneksi Rosseherre?

Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä?

Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot. Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan. Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut.

Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän välillään?

Äkkiä Rosseherre kohosi istumaan ja tuijotti minuun.

"Sumua, Rosseherre, nuku!"

Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen.

Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen. Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin.

Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode lähenee.

Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä, meren, josta he ovat tulleet?

Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia, Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua.

Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet. Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden laki, joka päivät uusiksi tekee!

Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan, mikäpä olisi parempaa?

Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju oli liukunut lattialle.

Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli, jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi, mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi.

"Rosseherre?"

Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en ymmärtänyt niitä.

"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut nousta ja mennä hänen luoksensa.

"Kuuntelehan!" sanoi hän.

Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään.

Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän viittasi minulle kädellään.

Hän hymyili kuin sairas.

"He ovat eksyneet tieltä", sanoi hän kaiuttomasti.

Mitä hän sanoi?

"Herää, Rosseherre!"

Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska, silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.

Mitä se oli? Sehän oli —

"Mene ulos", kuiskasi hän kuumeen poistattamana.

"Tyynny", sanoin, "minähän menen ulos".

Sumu vyöryi heti sisään kuin aave, joka oli ollut oven takana vaanimassa. Meri jymisi jylhästi ja Creach ulvoi läpitunkemattoman sumuyön keskellä. Kuuntelin. Kumea vasara hakkusi rinnassani. Tuska, joka virtasi Rosseherrestä, oli tarttunut minuunkin. Kuljin pari askelta tyyntyäkseni, pudistin päätäni ja palasin takaisin ovelle. Mutta kun aioin vetää oven kiinni, pysähdyin äkkiä. Mitä se oli? Jalkani takertuivat maahan kiinni ja kävivät lyijynraskaiksi, sormenpään! jähmettyivät, käteni, käsivarteni, koko ruumiini jäykistyi, iho pingottui kylmänä kasvoilleni ja hiukseni nousivat pystyyn kuin pensas:

Ulkona merellä — siellähän huusi laivapilli —

Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse, höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä huutaneet apua.

Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "_Naufrage, naufrage_!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea äänensä kajahteli sumussa.

Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista, kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin, huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut, kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja pilli katkesi valittavin vinkumisin.

Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?" Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa.

Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla.

Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten nähnyt mitään.

XXI.

Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on häiritty.

Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä, puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.

Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä, jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja laineet löivät sen vatsaan.

"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan —

"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes kättä silmiensä edessä!"

"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."

"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa pakovettä!"

"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin.

Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.

"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne edessä — haha!"

En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.

Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis. "Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi. "Rosseherre oli taas ensimäinen —"

"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin.

"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta sitten kun ovat jo karilla."

Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia, naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä. Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena yönä perätysten.

Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs maalle.

Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli kuollut.

Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.

"Tuossa hän nyt makaa!"

"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota vastaan."

Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä, hänhän nauraa!"

"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat."

"Hän on nuori mies."

"Kahdenkolmatta."

Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen:

"Isä, hän katsoo minua!"

"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!"

Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään. Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa oli kirje.

"Kirje!"

Sytytin tulitikun.

"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon, höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."

"Joe Gordon — Indiana —"

"Näytähän tulta!"

Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua. Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."

"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon."

Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "_mon coeur", "mon petit_", ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

En kestänyt, kauempaa, poistuin.

* * * * *

"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!"

Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.

Varjoja kulki sumussa. "Meidän on mahdoton lähteä."

"Koiria olette, jollette lähde."

"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!"

Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta he pysyivät kylminä ja levollisina.

"He ovat tuolla, merellä."

"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme."

Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet, kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!

"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä miehiä te olette! En tunne teitä enää!"

Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot.

"Mahdotonta!"

"Piru teidät periköön!"

Minä menin. Tutisin vihasta.

Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka kolmas minuutti, meri tyrskyi.

Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu oli kuin muuri.

Creach ulvoi koko yön.

Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.

Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle.

Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön!

Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti "Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.

"Pikku kapteeni marssii!"

Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen miehistönsä oli epäröinyt.

Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, _pelottavaa karjuntaa_ — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel. Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja meni eteenpäin.

Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme toisiimme ja liikahdimme.

Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi, muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.

Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa; hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä. Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.

Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.

Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.

Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse.

Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut. "Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.

Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun tahtiin.

Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta.

XXII.

Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin: siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine ohimoineen ja pienine viiksineen —

Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin: niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan, hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten vanha mummo, sitä teiltä pyydän.

En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!

Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena? Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.

Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja katselivat minua.

"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!"

"Niinpä, niin, kuivaa se on."

"Siitä tulee aikamoinen kasa!"

"Talvi on pitkä."

Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.