Part 8

Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et mitään.

Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja.

Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen.

"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa, voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää, sikojen elämää!"

"Mitä hullutuksia sinä nyt puhut?"

"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön! Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä nukut, olet kuolemanväsynyt, _pique! pique!_ ylös! Kalat ovat siinä! Hyppää housuihisi!"

Tässä Yann oli hyppäävinään housuihinsa ja hierovinaan unta silmistään.

"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet ne ja nukut samalla."

Yann laski koukut, koki ne, ja nukkui samalla.

"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi. _Pique, pique!_ Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt, sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala, haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika. Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni! Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta.

"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös, tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea. Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri, jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa.

"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia, linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa miekkansa valaan mahaan. Alas valas!

"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut. Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia! Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen, vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että menetät kuulosi ja näkösi.

"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan? Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet. Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? _Bon jour, messieurs!_

"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria. Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet, ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä, höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä, vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa, vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät pelosta loukkua."

Totisesti, Yannin hiukset nousivat pystyyn pelkästä muistelemisesta!

"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa."

"Eikö se tule takaisin, Yann?"

Yann nauroi.

"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia, jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen!

"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas olet.

"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut."

Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään.

Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut, pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta, ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat.

Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi "Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään, näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli, että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa.

Silloin Yann heräsi.

"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut kaikki? Eteenpäin!"

Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi.

Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan, jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus. Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen.

Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme, ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat, alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —?

Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei ole syvempää merkitystä, _primo, secundo_. Hän kertoi hirveän jutun "Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä, ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa. He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten kyökkipojan, sitten —

Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni. Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista, joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse, omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha!

"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet maahan tippaakaan. Kannella!"

"Valehtelija!" huusi Yann.

Minä nauroin. Totta se vain oli!

"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut hänelle jotakin _uskomatonta_.

"Hahaha!" nauruin minä, suunniltani mielihyvästä.

Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen "Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden. "Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan, kukistaakseen hänet!"

"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona. Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann, oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-, koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä kuukautta vankeutta!

Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä heräsi taas äkkiä henkiin.)

Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa, Yann!"

Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi höyry! Lensin suhisten alas.

Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa kuulla vain Sorbonnessa.

Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas!

Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin —

Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa välkkyivät! Pieni villikissa hän oli!

"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia — oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni, kuuletko?"

Kyllä, minä kuulin. _C'est la guerre_, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko, Yann?

"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?"

"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään höyrylaivan ohitse — erään _Toyo Kisen Kaishan_, seitsemäntuhatta tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset liekuttivat minulle nenäliinojaan.

Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan.

"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!"

Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät. Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan kaarteen.

Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita ylös.

Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii!

Ei, laiva ei ollut irrallaan, se heilui, vain yksi ketju oli katkennut.

Vetäydyin takaisin raakunkuoreeni ja nukahdin.

Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä. Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia.

"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen madonsyömässä kallossaan tapahtuu."

Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin, että hän heitättää minut mereen. Yann, _mon cher ami_, mieleltään lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä vapaaehtoisesti.

Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "_Au revoir et merci, merci_!"

Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: _Au revoir et merci, merci!_

XX.

Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia, joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa, mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät sinne tänne silmieni edessä.

"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!"

Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa.

Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa. Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä.

Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu koputus minut.

Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot. Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua.

Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan käheästi.

"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi."

"Hyvää iltaa, Rosseherre, mitä Jean Louis tekee?"

"Jean Louis nukkuu."

Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella kokoonkyyristyneenä.

"Mitä tässä paperissa on, Rosseherre?"

"Avaahan!"

Siinä oli hiukan hunajaa.

"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat pilaantuneita."

Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan oleva talonpoikaistyttö.

"Rosseherre?"

Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja sormien lomitse.

"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää, niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää, jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira, vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen. Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki. Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni pelastautumaan."

Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään.

"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt on Diaul kuollut."

Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin. Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin, miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin. Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan, hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no, Rosseherre, kohta on yö."

Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren ruumis hiljaa vavahti.

Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista."

"Mitä sitten pitäisi tapahtua?"

"Voi tapahtua mitä tahansa."

"Mitä tahansa?

"Niin, minä olen nähnyt isäni. Tänään, kirkkaalla päivällä.

"Isäsikö?"

"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat tänään ulkona."

"Ulkona merelläkö?"

"Niin."

Poupoul aivasti, ja Rosseherre pelästyi niin, että hän kirkaisi.

"Mutta, Rosseherre?" sanoin hymyillen. "Mikä sinun on tänään?"

Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä myöskin."

"Ei, Rosseherre."

"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä näit heidät kerran."

"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin häissä."

"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli tänään.