Part 7

Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei, se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme, neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.

Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään musta lippu!

Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se _kantoi_ minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.

Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan. "Vetäkäähän toki!" huusi hän.

"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me, kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme — — — vihdoin.

"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?"

"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä? Kalastajavene."

Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten aaltojen keskellä.

"No?"

"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen. "Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua. Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei, nyt en kuule enää mitään."

Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin. Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.

"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher."

Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me tulimme, se on tosiasia.

Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat talonkorkuisina heidän ylitseen.

Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.

"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"

Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti sen peitossa.

Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei ollut enää huoneessani nähtävissä.

Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä leikkikaluinaan.

Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi. Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat, jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.

Bum—baha—bum baha!

Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita, kallioita! Kuuletko?

Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa, _you damn' rascal!_ Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! _Son of a bitch_. Hooo!

Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni.

Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —

"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin.

XVIII.

Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi, ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.

Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään.

Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä; taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.

Pieni purje oli kadonnut.

Kalpenin sen kuullessani.

Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme: _diaul!_ yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja huulilla mielipuolinen kalmanhymy.

Kas niin, siinä ne nyt olivat!

Kaikki kävivät ihan äänettömiksi.

Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin. Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua, koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.

He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt me suutelimme heitä kaikkia.

He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä. Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.

Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen, vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.

"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti. Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja ylpeästi sinä naurutkaan!

"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa. Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"

Satamassa uivat särkyneen "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan kappaleet. Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä oli karilla ja se hoippui kömpelösti.

Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli vene kirjaimellisesti pystysuorassa.

"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen vatsansa.

Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan Poupoulin, viimeksi menin minä.

"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään. Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.

Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä" valui vettä joka paikasta.

Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään, ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.

"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas.

Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa. Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.

"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!

Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä".

Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.

Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja sumupilveen.

Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin, huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat lievittyneet.

Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas, linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen. Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin rakennuksen pääty.

Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin korkealta.

Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään, jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.

"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan. Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset sinut, karvainen sikiö —! _En arrière_!" Suunnattoman suuri vetten paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.

Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja irtautui.

Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös, irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita myöten. Kuinka lämmin täällä oli!

"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!"

"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?"

Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?

"Tuon heti!"

Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa, kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: _en route, doucement, en arrière!_ Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi ylhäältä alas asti.

"Hau—hau — hau, _en route_!" yski Yann.

"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja sitten: hän oli taitava!

Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä _ylhäällä_ tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä — mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä, joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa — hahaha!

Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni. Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti vahankeltaiselta nokikerroksen alla.

"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.

"_En route, nom de chien_!" Tätisi puhetorvi.

XIX.

Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan.

Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään. Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden pullon suulta.

Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari syvää henkäystä.

"Haha!" nauroi hän.

"Kippis, kapteeni!"

"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!"

Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon, munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä harmaat hiukset!

Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki, fransiskaani, benediktiini, kapusiini!"

Hän nauroi riemuissaan.

Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme, ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille, korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia.

Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa, tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme toisillemme.

Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen, ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit.

Sitä pidin vääränä! Suorastaan takaperoisena!

"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri, myrkkynä — Yann!"

Yann vastasi purevalla pilkkanaurulla.

"Ja sairaita lähetetään Egyptiin — haha!"

"Ilman kuivuuden takia!"

"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole kuivaa?"

"Sinä olet kahdenkymmenentuhannen tonnin nauta, Yann!"

"Haha! Kylmän ilman pitäisi siis parantaa? Katsos vaan!"

"Niin, siinä on vähemmän basilleja."

"_Bien!_ Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä kuullut, _mon très cher ami_, että keuhkotautinen lähetetään pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen erikoistuntija" —

"Vaiti! Vaiti!" ärjyin minä.

"Minä puhun niin kauan kuin tahdon!" kirkui Yann.

Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä, tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten.

Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —"

"Mene helvettiin, Yann!"

Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään, enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan yhdestä puupalasesta?"

"Älä vuole!" Mutta olin kuitenkin utelias näkemään, miten hän sen tekisi.

"Saatpa nähdä. Sellaisia tehdään purjelaivoissa."

Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin. Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään, kiemaillen.

"Ensi kerralla veistän sinulle konjakkipullon sisään kolmimastoisen laivan."

"Herra varjelkoon!"

"Täysissä varustuksissa, ystäväiseni!"

Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen, tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla verellä. Hän nuoli, puristi — poissa!

"Pirunmoinen mies sinä olet!"