Part 6

Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin, ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.

Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"

"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!"

"Hahaha!"

Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia.

Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja seuraa lokin lentoa kauas yli meren.

XIII.

Seuraavana päivänä kävin Jean Louisin luona, niinkuin olin luvannutkin.

"Hyvää päivää, Merenkuningas, tässä minä olen sen purjeen takia.

"Hi—hi — purjeen?"

Hän oli jo unohtanut kaikki.

"Hihi — tuossa hän nyt on — käy sisään!" ulvoi Jean Louis.

Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame. "Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena.

Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma, joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä:

ARMARO

a zo eur moment terrubl evit ar bec'herien, galvet int ractal dirag Ar Barner Souveren.

(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.)

Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista, mitähän viiniä se oli?

"Tämä pikku viini on peräisin eräästä haaksirikosta, ystäväni!"

Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa.

"Haaksirikosta?"

Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —? Elämä kävi yhä vaikeammaksi.

Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni lattiaan. Mitäs sanot siihen!

Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin.

Sitten me menimme Noelin luokse.

"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui hajareisin eteeni.

"Aion!

"Oikeinko maksaa?

"Oikein!

"_Eh bien, mon vieux, en route!_"

Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!"

Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille."

Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta jäseniltään.

Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi, raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua. — Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna uudestaan.

Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin monet _gouttes_ saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi makaamaan.

XIV.

Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo musta.

"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.

Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin.

Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää, onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää voi katsella. Miksi sinä niin teet?"

"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret."

"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi."

Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi. "Varuillani?"

"Niin, meren suhteen!'

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!" jatkoi Rosseherre.

"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre."

Sitä hän ei ymmärtänyt. "Eikö sinulla ole vanhempia eikä sisaruksia?"

"Ei."

"Eikä vaimoa?"

"Ei."

"Mutta ystäviä sinulla kuitenkin on?"

"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa sitten unhottaneet."

Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?"

Minä nauroin.

"Vai oletko ollut isänmaassasi hyvin onneton ja senvuoksi sen jättänyt?"

"En, älä sitä luule, Rosseherre, olen päinvastoin ollut hyvin onnellinen."

"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole mitään."

"Minä viihdyn täällä."

Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää.

"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä."

Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä valkuaiset ja hänen hampaansa.

"Kenavo!" sanoi lian sitten.

"Kenavo!"

XV.

Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.

Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää huomiota.

Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella, kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia tunnissa.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni. Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki liikkui vetten päällä —

Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.

Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha! Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku, Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja nukkui edelleen.

Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin, ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä nyt olin.

Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.

Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä. Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.

Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.

Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!

Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia; niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä. Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin. Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle, niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.

Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli tumman meren.

Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita naisia.

Mutta minä nauroin. "_Merci_, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään toivottavaa.

Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut muuta kuin _New-York Herald, European Editionin_ yksi numero, jonka sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen ja punaisine murhaajankäsineen.

Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne!

Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään. Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!

Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi oven yläosasta.

Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä täytyy — terve, Bobby! —

Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.

Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.

Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin palvelukseeni kolmeneljättä _chambermaids, governesses_, ei yli kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni keittiömestarin, _94 rue de Longchamps_. Kiidin myrskynä läpi Pariisin sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani kävi ihmisvirran vilinä. _Hélas!_ Keittiömestarini oli juuri lähtenyt kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain asfalttijärvien —

XVI.

Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani, ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi haukkua.

Panin Heraldin pois ja avasin oven.

"Ah, sinäkö se olet, Rosseherre?"

"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis on sairas".

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän puhuu ja nauraa. Hän on kuumeessa. Tule katsomaan!"

Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi!

"Hoi, Jean Louis, etkö tunne minua?"

Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti.

"Mitä hän sanoo, Rosseherre?"

"Hän sanoo: tulehan, tule, sydänkäpyseni. Hän tarkoittaa kalaa."

Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre vapisi.

"Tämä ei ole vaarallista, Rosseherre."

"Eikö?"

"En luule."

Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä.

"Hi-hi-hi!" nauroi Merenkuningas.

Panin käteni Rosseherren pienelle rinnalle.

"Rosseherre?"

Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä niskani ympäri.

"_Une bonne pêche — mon vieux — mon vieux!_ ulvoi Jean Louis ja nauroi.

"Mutta Jean Louis —?" kuiskasi Rosseherre.

"Eihän hän voi nähdä meitä!" —

"Hihi — _sakrenomdedi — trente sou — quarante_ — hihi", nauroi Merenkuningas vuodekaapissaan.

Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "_Me o car_", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, Rosseherre."

Hän saattoi minut ovelle.

"Hyvää yötä!" Hän hymyili ja hänen rintansa huokui vielä nopeasti.

Mutta kun olin jo mennyt pois, huusi hän minut vielä kerran takaisin.

"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta — minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä — kaksikymmentä sonta?" — — —

Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi.

"Hän on jo parempi, on. Huomenna hän lähtee taas kalastamaan."

"Etkö tule sisään, Rosseherre?"

Rosseherre nauroi. "Tulen."

"No, tule siis!"

Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli tuotava hiiliä Creachiin.

Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani.

XVII.

Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt itse olivat siihen syynä —

Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.

Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?

Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui.

Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat. Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat. Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli silloin tälliin siipiään.

Mutta sydämeni jyskytti.

Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki. Siinä se nyt oli —

Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen, sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja murskasivat itsensä —

Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi, surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi, ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.

Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.

Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja, joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen, korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.

Se oli hän!

"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu, jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"

Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen murhamies!"

Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn.

Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita, kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä ollut vielä palannut.

Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat. Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.

Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi kappaleiksi takanaan olevan "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan peräkeulan. Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!

Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.

"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes omaa ääntäni.

Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. — Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.

Lähdin heti sinne.

Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn. Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet. Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa: jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.

Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi _takaperin_! Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.

Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.