Part 10

Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani.

Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen, ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.

Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.

Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä. Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut "Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin, vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!

Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon — mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä sukulaisia —

Minä nauroin: Jumala, Herra, lähetä hänet minun tielleni —

Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua. Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin.

XXIII.

Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion, että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin, ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.

Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —

Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.

Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa, joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet, Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta. Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa, armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —

Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä, jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset, omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.

Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.

En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.

Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset, Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan, keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin kala hiukkasenkaan rupesi syömään.

Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.

Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.

Pakovesi.

Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja palloja.

Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei, pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä elämää.

Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.

Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan, meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.

Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin, kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.

Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan paikkaan.

Niin kului moniaita päiviä.

Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, _Napoléon premièrin generalilta_.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus, mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen, söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä kauheimmissa kouristuksissa. "_Tiens_!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin viime vuonna olivat ahosieniä".

Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen" kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin kutoessa innokkaasti sukkaa.

"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle? Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."

_Merci_. Minulla ei ollut halua.

XXIV.

Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.

Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen.

Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.

Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli. Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan. Kerran uskalsin puhutella häntä. _Ça marche, capitain!_ Hän kääntyi hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi: _Merci_. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi kuten ennenkin.

Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä: "Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti: jaa-a, ja nielivät kirouksen.

Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.

Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen, kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä, hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.

"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"

"Jaa-a!" (_Nom de chien_!)

Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.

Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"

"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette.

"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin, haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"

"Erinomaisesti!"

Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli. Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti dollareistaan.

"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi.

Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.

Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "_Les prussiens!_ Sodassa. _Me California. You have match? — Welcome_!" Ja poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.

Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät. Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme kaikenkaltaisia ryyppyjä.

Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään: mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.

"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira.

Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa. Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he eivät sitä tee!"

Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.

Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi pystyyn: _Malheureux!_ ja tuli tähystysluukulle.

"Yhden soun postimerkki!"

Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli uudelleen.

"Hoi!"

"_Malheureux_!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti.

"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään."

Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas siellä.

"Hoi!"

Päällikkö oli raivoissaan. "_Malheureux_!"

"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on tänään!"

Päällikkö kävi siniseksi vihasta. "Se on sikamaista, yksinkertaisesti!"

Mutta Yann koputti soullaan. "_Voyons!_ Minä maksan. Tee sinä velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"

Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho!

Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan. Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen väliin, ja rääsymekko pakeni.

Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa.

"Hahaha!"

Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti.

Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa.

Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi jotain hänen korvaansa.

"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."

"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja.

"Pyh! Tee työtä —!"

"Minä olen sairas."

"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni."

Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois.

"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel.

O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti! Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.

Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa.

Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.

Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!

Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi, ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.

Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!" Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien ostajiensa osaksi.

"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne.

"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.

"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni.

"Ah, hän on sievä tyttö."

"Niin, ja siveä tyttö!"

Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.

"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa, että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"

Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr, levollisesti, Zephir!"

No hyvä, minä lähdin. "Hyvää iltaa!"

Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi.

"Meillähän on sama tie, Yvonne!"

"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen sydämensä oli.

"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?"

Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä.

"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"

"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa Brestissä."

"No, näetkös?"

Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän, jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai korvapuusteja joka taholta.

"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui vain!"

"Hahaha!"

Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.

"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?"

"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen."

Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas.

"Ja sinulla on kai sulhanen?"

"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi.

Hän miellytti minua.

XXV.

Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.

"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!"

"Puoli metriä. Kymmenen souta!"

"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin rikas en ole!"

"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. — "Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.

"No, Yvonne, tahdotko pitsin?"

"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti vastaan pienen lahjani.

Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla, pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi, ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.

"Hyvää iltaa, Yvonne!"

Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla poskillaan.

"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?"

Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi. Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.

Silloin minua huudettiin. "Isä huutaa sinua!"

Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä, ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja viheriät sirpit puhkoivat silmäni.

Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin. — joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.

Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.

Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän välkkyilevän myllyn alla?

Astuin parvekkeelle.

Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.

Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach, neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä, viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he näkisivät meidät.

Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.