Part 11

Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.

"Hyvää yötä nyt, Amorik."

"Menetkö?"

"Menen. Olen väsynyt."

"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?"

Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja kuitenkin hän oli nuori tyttönen.

"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo, Yvonne!"

"Kenavo!" kuiskasi hän.

"Yvonne, avaa vielä ikkuna!"

"Niinkö?"

Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.

XXVI.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli täynnä levollisia ajatuksia.

Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko se —? Ei, tällä oli vaalea tukka.

"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi nuolemaan Rosseherren kasvoja.

Rosseherre ei sanonut mitään. Hän torjui Poupoulin luotaan ja katsoi minuun.

"Missä olet ollut niin kauan, Rosseherre?" kysyin hymyillen.

Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä —", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat sormukseni jalkoihini.

"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni. "Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —"

Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä! Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä, että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh, Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan muistelmiani.

Katsoin Rosseherreen ja pudistin päätäni.

"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään olet!"

Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui puolustamaan minua.

"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti järkiinsä.

"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien matruusien kanssa hän —"

"Yvonne?"

"Niin. Yvonne!"

Minä nauroin. "Yvonne! Haha! Oh, ei, ei hän kaikkien matruusien kanssa —"

Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi. "Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien kanssa?"

"Sanoinko sanaakaan —?"

"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille. Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään — jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei ole muuta kuin lokaa!"

Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan — Yvonne — hahaha?"

"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää — koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi, valehtelijaksi!"

"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan, rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!"

Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän, "ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle, tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä."

"Sen uskon mielelläni."

"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten. Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät. "Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän — hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —" Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni.

"Rosseherre!" huusin.

Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän juoksi.

Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui! Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti.

No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat ovat muuttuneet.

Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt.

Menin ahon yli, Creachiin.

"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki. "Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän — heh, Poupoul, sano totuus!"

Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei kukaan seurannutkaan häntä!

XXVII.

Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. _Tiens, tiens_, miten vihainen hän on sinulle!

Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä nähtiin.

Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä — paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi hauska —

Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan.

Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä oli täytynyt tapahtua.

Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä jotakin, heh?"

"Mistä on kysymys?"

"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle kirkkaansinisiä silmiään.

"Näytähän!" vastasin uteliaana.

Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia!

Silmäni menivät selkosen selälleen ja minä tuijotin Yanniin.

Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin liikkein.

Se oli siltä englantilaiselta yhtiöltä, joka oli omistanut "Indianan".

"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?"

Katselin kirjekuorta ulkoa ja sisältä. "_Nom de pipe_!"

Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin, mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin tehdä mitä tahdon, näetkös!"'

Hän oli tullut rikkaaksi eilen.

"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot."

Yann oli sentään kunnon poika.

Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita, vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, _grease bretonne_, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi, teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa, hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks —

Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän.

Se oli teekannu, valkoista posliinia, halpa kultaus.

Yann seisoi hajasäärin ja katsoi minuun paljonpuhuvasti. "No?"

"No, se on sievä."

Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein. "Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"

Katsoin Yanniin ja nauroin.

"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "En, Yann, _merci_. Minä en tahdo omistaa mitään sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"

"_Bien_!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin, joihin se murskautui. "_Au revoir_!"

Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen, jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.

Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa, miten se naksutti ja pyöri.

Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia, ettei kello vioittuisi.

"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin tointunut hämmästyksestäni.

Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän. "Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä olen varastanut koneet 'Charlottesta'."

Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa!

Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville? Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli! Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?

Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan, ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.

Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.

Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "_Tiens, tiens_, kuinka raivoissaan hän on sinulle."

"En minä ole tehnyt hänelle mitään."

"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?

"No?"

"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut."

"Ho-hoi!"

"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi."

"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?"

"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä tuulella."

Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin.

Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä on?"

"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle sormukset takaisin."

Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä. "Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on tullut järkevämmäksi."

"Sinä siis olet luvannut hänelle —"

"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"

Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää mainittu.

Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli auki, ja ulompana kumisi meri.

Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä, keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven eteen aholle ja tupakoimme.

"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —"

Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin: siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja unelmoi.

Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari.

Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti. Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!

Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.

Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann! Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.

Haha! Oh, Yann!

Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.

"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"

"Sepä vielä puuttuisi, Yann!"

Yann puristi kättäni.

"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"

"_Tiens_!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!"

XXVIII.

Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!

Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, _congre_, joka oleskeli hyvin syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.

Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani, käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta _eau de vie'tä_ lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan. Meillä oli aina hyvä onni.

Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.

"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!"

"Mikä hätänä?"

"Tahtoisin lähteä, luotsi!"

"Lähteä? Mihin? Nyt?"

Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"

Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme pääse sadankaan metrin päähän."

"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos lahdelle!"

Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.

"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun ja meni sisälle asuntoonsa.

"Hoi! Luotsi!"

Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin meren ylitse.

Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin.

Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.

"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.

"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin.

Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, _monsieur_?"

"Ei, kiitos", sanoin kylmästi.

Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin veteen ja juoksi pois.

"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti.

Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.

Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani. Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.

"Mistä on kysymys?" sanoin.

Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia.

"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen.

Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!" sanoin.

Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa.

"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään, että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."

Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"

"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he menivät.

Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä. Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.

En ajatellut mitään.

Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää, ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.

Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot — ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja kuolema. —

Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain kuurona.

"Minä pelkään!" ulvoi hän.

"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!"

Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.

Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat. Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.

Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat. Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak — tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se oli vielä Azorien länsipuolella.

Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin. Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina, kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin, riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien kanssa odotti häntä Cherbourgissa, _Hôtel de Commercessa_. Hän istuu tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi, leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut: herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!

"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen mieleensä.

Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin. Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat laskivat, oh, hyi helvetti!

Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.