Part 12

Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.

Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan suuresta rummunpärinästä.

Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää.

Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia. _Children all well. Much love. Grace_. Säkenet rätisivät. Ja vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!" sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.

Kuuntelin.

Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui virtana maahan.

"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha ruotsalainen!"

Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää olisi.

Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes halkoja!" sanoin ja sylkäisin.

XXIX.

Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään.

Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?

No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.

Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä, kello oli neljä aamulla.

Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin tuli Kedril ja heilutti kirjettä: _trois bâtiments russes!_ Heh, sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril ja minä.

Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —

Nyt ei ollut _enää epäilystäkään_ siitä, etteivätkö ryssät olleet meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän jäät tänne —

Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme. Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu kuljetuslaiva, mene helvettiin!

Se raha jäi saamatta, _trois batiments russes_ olivat päässeet käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta — kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa, panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi? Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —

No, täällä minä nyt taas olen.

"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!"

Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan. Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan. Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.

"Tuletko ulos, Maria?"

Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos.

"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän.

"Ei! Tänään, Yvonne!"

"Ensi kerralla!"

Hyvä.

Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on kärsivällisyyttä.

Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat lennossa.

Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä. Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi kauempana. Ei ollut vaaraa enää.

Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin _de Fromveurin_ vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan auki.

Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti saari kuin härmän peittämältä.

Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia, jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.

Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa, joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan luut untuvaisten höyhenten alla!

Poupoulilla oli hyvät päivät.

XXX.

"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, _L'honneur_, Petitjean! Hyvää päivää, kaikkityyni!"

"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit."

He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina Myrskylään asti.

"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah, kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä, te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi merellä."

Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta, voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova. Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta kaikille tahoille.

Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.

Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp, hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni" ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.

Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin Creach ulvonnan.

Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia, ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.

Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa.

Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.

Triii — triii —

Döi — döi — gullugullu gullu — döi.

Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän metrin pitkänä. Se oli "_souffleur_". Se ui nopeasti, hengitti vielä kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.

Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin, kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?

Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen, savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan likeltämme.

Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: _God save the queen_. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.

"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä! Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla nauruun.

Muuan _oil-tank_ lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen. L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.

Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse, merestä puhumattakaan.

"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut.

L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?

"Mistä matka?"

"Espanjasta."

Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen pienet silmänsä syytivät kipinöitä.

"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä.

"Le Havreen."

"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on lastina?"

"Viiniä."

Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla. "Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta! Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan viiniä, me annamme teille kalaa."

Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.

L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä, hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.

Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain, Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään. Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus, jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.

Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu. Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin tahtoikaan.

Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä, mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.

L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä sukupuolta.

L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi, soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan koskettanut touvia jaloillaan.

Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta, katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.

Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, _lieu_, kiiltävä kuin teräs, kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen _pironneau_, jonka selässä oli lohikäärmeensiipi, julma _sarthe_, jolla oli kidassa terävät hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis, tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma _coquette_, joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan, korvasienen kaltainen _vieille_, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat neekerinhuulet, _rouget, merland, congre_. Siinä ne makasivat loukossa, haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme ilmaa. _Sarthe_ tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme, ja paksu _vieille_ napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala, joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.

Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia, ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme. L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata häntä. Mousse sai nuolla padan.

Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan, ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun merenpohjasta.

Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.

Hehe! Ulos sieltä!

L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr! burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä ensinkään.

Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa. Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa, kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "_Sacre nom de bleu cochon_!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen poikki.

Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.

Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä tervehtimässä.

"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?"

"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se koski minua.

Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät, eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan, helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta. Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.

Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin".

XXXI.

Mutta Yann ei sanonut mitään.

Tuli ilta, eikä iltakaan tuonut meille tuulta. Virran mukana me ajauduimme saaren ohitse, pohjoista kohti. Joksikin aikaa täytyi matruusien ruveta hinaamaan pienellä veneellä, ja Yann ja minä hoitelimme pitkää airoa. Kiidimme aivan läheltä ohi kallioiden, joista vaahto sihisten viskautui ilmaan.

"No; Yann, mitä kuuluu?"

Yann katsoi minuun arkaillen. "Hyvää, mitäpä muuta?"

Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon, kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut. Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista, valkoista, punaista, yhä kauempana.

Hämärä oli pehmoista kuin sininen savu.

Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat, pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä.

Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme. Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää.

Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä, ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista.