Part 13

L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista, peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun täytyi se lukea.

Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä, näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä. Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään. Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen ylitse, pullo kädessään. _Garçons_, tahdommepa juoda lasillisen. Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei laiva enää keinu laineilla.

"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli taiteilija, hän oli _professeur!_" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä kauhean suuriksi.

Ja me nauroimme, kun hän avasi silmänsä pelottavan suuriksi.

Mutta nyt tuli minun vuoroni.

"Heh, ja nyt soita jotakin!" sanoi Mathieu.

Minä vedin huilun taskustani, panin pois tupakan ja kostutin huuliani.

"Mitä te tahdotte kuulla?"

"Yhtäkaikki!"

Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen huiluni ääni yli meren:

Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs, Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs, Ykskään kukka...

He istuivat kaikki piirissä ja kuuntelivat. "Enemmän!"

Ja minä annoin sormieni hyppiä huilulla ja puhalsin.

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, Kukat poimi, ne kuihtuvat pian...

Lopetin ihmeelliseen luritukseen, ja sillä olin tyhjentänyt ohjelmistoni.

"Kuinka kauniisti hän soittaa!"

"Et suinkaan vielä lakkaa? Eteenpäin!"

"Tahdotte siis kuulla vielä enemmän? Hyvä."

Otin taas esiin huilun ja nostin sen huulilleni.

Ja jälleen lauloi pieni huiluni:

Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs — —

Ja senjälkeen:

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on — —

Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet.

He istuivat piirissä ja nyökäyttivät päätään.

"Sinä soitit ihanasti tänään!"

Ainoastaan Yann ei sanonut mitään.

Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa, vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä. Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen, käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla. Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna: höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan niinkuin sade putoaa — ajattelin.

Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan. Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi.

Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät ja sulautuivat yhteen.

Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty. Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi, ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut.

Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari, kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven.

"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut merestä.

Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita, joita joka taholla ympärilläni tapahtui.

Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut. Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach.

Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen askeleita kannelta. Suljin silmäni.

"Heh!" kuiskasi Yann ja kumartui natisten alas viereeni.

En liikahtanutkaan. Olinhan tiennyt, että hänen käyntinsä tarkoitti minua.

"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!"

Avasin hämmästyneenä suuni, en vastannut mitään.

"Matkusta pois!" toisti Yann.

Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä virtasi hänen suustaan.

"Yann", sanoin minä, "sinä olet hullu. Mene nukkumaan, ystäväni!"

"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa."

Hän sanoi totuuden, kuulin sen hänen äänestään. Kohottauduin istumaan.

"Yann?"

Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä. Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi — eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi."

Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis sanonut sen sinulle, Yann?"

"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä. Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi. Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin."

Äänettömyys.

Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä.

"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan. "Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella. Matkusta, sanon minä sinulle!"

"Ja jos minä en matkusta?" kysyin hetkisen kuluttua.

Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!" kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle: matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!"

Se oli koko keskustelumme.

Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita, vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä, kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää yötä!

Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.

"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä vahdissa.

Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta! Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan.

Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui, painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä. Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä kahdenkaansadan metrin päähän.

Kannella oltiin työssä.

"Mihin me menemme?"

"Englantiin. Tulee kova aallokko, L'honneur! Juo kahvisi alhaalla."

Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita, täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla puupenkillä ja joi läkkiastiasta.

"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta ei tuntunut hauskalta.

Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli koukeroisilla kirjaimilla maalattu: _Dieu protège le Clocher du village et son équipage_. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon juoppoja.

No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se käytti tuulta hyväkseen.

Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja. Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen taas nopeasti.

Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa.

"L'honneur!" huusimme me kaikki ja nauroimme ääneen.

L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!"

Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään, ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta.

Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani.

Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja katsoi minuun ilmeettömin silmin.

"Huomenta, Yann!"

Yann oli vaiti.

Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä, mihin suuntaan se kulki.

Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: _Changez les voiles!_ Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen editse.

Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry. Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta. Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen savua. "L'honneur!"

Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä.

Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos päästä.

Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen lehtien rapinassa.

Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon.

Sa nauti, ku-un tulta...

Sormeni kävivät heikoiksi. "Hehe — huilu ei enää soi —!"

Ja jälleen kiljuivat peräsinmiehet.

"Sa armas neito kaukaisen, kaukaisen maan —"

Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta: minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni. Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti.

O, hoho! Pudistin ruumistani.

Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti, peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin — olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin" kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan.

"Hehheh!" kirkui Mathieu minulle. "Kuinka on laitasi?"

"Hyvin", huusin minä ja katsoin lasimaista silmin hänen kasvoihinsa.

XXXII.

Kolmantena päivänä saavuimme illansuussa taas saarelle.

Yann katsoi minuun merkitsevästi meidän noustessamme maihin.

"Kuule, Yann", sanoin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen, "sinun täytyy karkoittaa tämä ajatus mielestäsi. Minä en matkusta. Matkustan milloin haluan."

"Et siis matkusta? Huomenna lähtee Toimitsija!"

"En."

Yann taivutti päätään. "Sinä olet kuoleman oma!" sanoi hän hetken kuluttua. Aivan hiljaa hän sen sanoi.

"Ah, Yann, sinä kyllä viisastut, tunnenhan sinut. Hyvää yötä!"

Yann meni, katsomatta minuun, hyvästelemättä.

XXXIII.

"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei, ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.

Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski, mutta en kuullut sitä enää.

Minun askeleeni ne olivat.

Koputin ikkunaan.

"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme myrskyn käsiin."

Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja huuleni upposivat siihen.

Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni näinä päivinä.

Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi pehmeitä ääniä, höytyviä.

"Se on lintujen lennon ääntä."

Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon.

"Yvonne?"

Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili.

"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!"

"Minä tiedän sen."

"Ja sinä tulet ulos?"

Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä.

Hän vapisi.

"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —"

Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.

"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua. En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"

Yvonne pudisti päätään. "Ylihuomenna —"

Veri kohisi päässäni.

"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen.

"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!"

Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.

"Jeesus", kuiskasi Yvonne.

"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne vapisi ja suuteli poskeani —

Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa päätäni.

"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"

Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin merenrantaa, kotiin.

Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok — tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata, ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin: yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle valkeilla käsivarsillaan.

Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.

Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!

Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla?

"Hiljaa, Poupoul!"

Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä oli tien varrella.

Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat vihertävinä minuun.

Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä?

"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla, osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki takaa.

Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —

"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä, poikaseni?"

Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan. Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.

Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin! Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla. Hoho, kuinka naurettava hän oli.

"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua. Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!

Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret hehkuvat reiät.

"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti, suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö, joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. _Au revoir et merci, merci!_"

Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä kiihtyneenä ja suutuksissani.

Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä, joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?

Yann, Yann!

Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen kirjoitettu.

Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.

Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja pyydän että sovimme keskenämme.

Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta huolimatta ystäviä.

XXXIV.

Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä _La belle femmen_ takia?" sanoi punainen Noel ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, _La belle femme!_ Olette siis tehnyt päätöksenne?"

"Niin, olen tehnyt päätökseni."

"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?"

"Miksipä ei?"

"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki kalanne."

"Hyvä."

"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko irvisti ja pakeni.

Menimme venevajaan katsomaan _La belle femmea_.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Tarkastelin ja koputtelin _La belle femmen_. Se oli leveärakenteinen.

"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että _La belle femme_ on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua.

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, risaiselta ja likaiselta hän näytti.