Part 14

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani. Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan, hyvästi!"

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin lähtiessäni.

"Hoi, Poupoul!"

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja kova. Poupoul oli kuollut.

"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa.

"Oletko kuollut, koirani!" huusin.

Niin, Poupoul oli kuollut.

Nousin ja katsoin meren yli.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi siitä —

Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan.

"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien väliin.

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään kalastettaessa, se oli silmukka —

_Poupoul oli murhattu!_

Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta.

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

"Yann! Yann!"

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana.

"Ei, Yann on maissa."

"Missä hän on?"

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

"Yann, hihi — ei, ystäväni."

"Chikel, oletko nähnyt Yannia?"

"En."

Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin!

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. "Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!"

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset. Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen olettekaan!"

"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on kuollut".

"Vai niin, koiranne on kuollut?"

"Niin!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona — ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata erään kallion kupeelle.

XXXV.

Tuli pari kurjaa päivää.

Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.

En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?

Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.

Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?

Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa. Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa edessä —

Nousin seisomaan.

Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia. Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!

Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista — yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme _uusiin oloihin_!

Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle.

"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa _La belle femmen_ kaupan."

"Ettekö tahdo ottaa _La belle femmea_?"

"En, minä matkustan pois."

"Matkustatteko?"

"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta."

"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte _La belle femmella_, eikö niin?"

Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän selvistä tileistä.

Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:

Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —

Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen. Istuin ja odotin.

Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni. Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se minua sen enempää vahingoittanut.

Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo, ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten hän jälleen lotisten liukui alas.

Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun vuoroni!

Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai lurituksen.

Yann? Etkö kuule, Yann?

Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen piipun.

Yann?

Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en tiedä. Minulle se riitti.

Mutta Yann ei tullut.

XXXVI.

"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi, hyvästi kaikki!"

Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini. Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun muistoksi.

Matruusit nostivat ankkurin.

Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan". Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun, valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät, sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat yhä verestävät.

"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä, joka oli kainalossani.

En vastannut mitään. Katsoin häntä.

Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se minä ollut. Rosseherre sen teki."

Avasin suuni. "Rosseherre —?"

"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui. Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul voi enää estää sinua, Yann."

Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni. Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni rahasta!

Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein:

"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?"

Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"

Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla luokseni. Riittää! Pois!

"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin, yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana. Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, _mon très cher ami_!"

Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti. Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin. Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.

Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen kultakellonsa.

"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota jo!"

Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä. Mutta kelloa minä en ottanut.

"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"

Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa.

"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.

"_Merci_!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä unohda minua!"

Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä.

Purje kohosi.

"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia, sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit. Riuttojen luona meri imi ja hengitti.

Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen.

Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean Louis!"

Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy näkyä purjeen alta.

"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit.

Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä rypyissä. Hän ei katsonut ylös.

Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.

"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat.

Miksi? Miksi sinä tulit tänne, merelle? —

Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.

Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.

Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään unohtanut hänet.

Ihminen on ihmeellinen.

No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn.

* * * * *

Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin. Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät. kun näin heidät.

"Tässä minä olen."

"Ah, sinä olet täällä!"

Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.

"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin _Osaan_, niin sanokaa minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä kaikille, kaikille!"

Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli soitti kävelykannella, _en route_!

Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin, uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa, ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta. Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen kertaa ja kaikkialla. Ne olivat _europalaiset_ kasvot! Eivät mitään muuta.

En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää rauhaa —

Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos, kukkalaatikolta, kirjapaino, _hotel à la Riz_, heh, olin jo joutunut sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa yskää: se olin minä.

Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella. Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta, ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.

"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani.

Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota.

Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: _en kuulunut enää sinne_! Aallot, tuuli, koko suuri meri — _en kuulunut enää sinne_ —

Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —

Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle?

Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini täyteen ja hyräilin laulua.

"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen, Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"

Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee. Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.

"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!"