Part 2

Voisi sanoa, että aika oli epäkiitollista taiteellisemmalle runoudelle, että ajan ilmapiiri oli ahdas ja raskashenkinen. Eikä mikään kapinoiva, vapauttava runous riko ajan rauhaa, ei mikään mielikuvituksen väriräiske ajan harmautta. Jokainen aika tarjoo aineksia runoudelle, niin tämäkin. Ne pari todellista runoilijaa, jotka aika synnytti, eivät niitä käyttäneet, eivät olleet kyllin suuria niitä käyttääkseen. Ajan ankara paine ei destilloi heistä sitä kypsää katkeruutta tai uhmaa, joka tällaisenakin maata matavana aikana voisi virittää korkean runouden inspiratsion. Koidulan isänmaallinen uhrituli oli sammunut, persoonallisen, syvempiä tunnekerroksia paljastavan runouden aika ei vielä ollut tullut, jäljelle jäi hiljainen, jokapäiväisyyteen taipuva idylli, eleegisine pohjasävyineen. Siinä he etsivät ja löysivät ilmaisumuotonsa.

_Anna Haavan_ ja _K.E. Söötin_ päämerkitys on siinä, että he ovat ylläpitäneet taiteellisemman laulun traditsiota matalalauluisena aikana. Heidän tasonsa on keskinkertaisuus, mutta sellainen hyvä, kunnon keskinkertaisuus, joka voi olla ponnistusastimena korkeammalle taiteelle. He eivät ole luoneet mitään varsinaisesti uutta ei muotoon eikä sisällykseen nähden. Heiltä puuttuu kielellisen mielikuvituksen kekseliäisyys, he tyytyivät kieleen, sellaisena kuin sen tapasivat, se riitti heidän ilmaisukeinokseen semmoisenaan, niin muokkaamaton kuin se todenteolla vielä oli. Heidän yksitoikkoista ja yksinkertaista runomittaansa ei särje mikään vivahdusrikkaampaa muotoa vaativa mieliala. Kumpainenkin on ihan viime aikoina koittanut laajentaa runoutensa rajoja; vers libre on houkuttanut molempia, tuomatta muuta kuin vieraan sävyn heidän runouteensa.

Lahjakkaampi heistä on epäilemättä _Anna Haava_, synt. v. 1864. Hän on tähän saakka Viron ainoa eroottinen runoilija. Koidulan rakkausrunot ovat kaavamaisia, myöhemmästä runoudesta on _Gustav Suitsin_ ihana »_Inspiratsio_» harvinaisuus hänen tuotannossaan, paria sensualistista koetta lukuunottamatta, ja _Willem Grünthalin_ runollinen luonnonpalvelus ei salli muita jumalia. Anna Haavan luonteenomaisimmat runot ovat juuri rakkausrunoja, aito naisellisen tunne-elämän synnyttämiä, joskus veitikkamaisia, joskus haaveksivia, täynnä alistumista ja rakastetun jumaloimista, nöyryyttä ja naivisuutta. Niissä ei ole nimeksikään sensualismin tuntua. Rakkaus on niissä olemassa-oloaan anteeksi anovaa, ylimalkaista. Paitsi rakkausrunoissa onnistuu Anna Haava joskus hiljaisen, melkein uskonnollisen kaipauksen täyttämissä runoissa, jonkinlaisessa mailmallisuudesta pois halajavassa idealismissa, jonka kypsin ilmaus on hänen kaunis runonsa Mägede põues (Vuorten helmassa), jossa tätä ihanne- ja rauhan maata kuvitellaan vuorten ympäröimänä järviseutuna. Yllätykseltä sensijaan vaikuttaa Anna Haavan runoudessa joukko leikillisiä maalaiselämän kuvauksia, raikkaan huumorin täyttämiä, hauskoja kyläakvarelleja valoisissa väreissä.

Värittömämpi persoonallisuutena on _K.E. Sööt_, synt. 1862. Hänen runoutensa muistuttaa Anna Haavan runoutta, mutta on kuivempaa ja karumpaa. Hänellä on Anna Haavan runouden heikkoudet, mutta ei kaikkia sen hyveitä. Parhaiten hänkin onnistuu eleegisen tunnelman yhtyessä isänmaalliseen ajatukseen tai henkilökohtaiseen muistelmaan ja mielialaan.

Seisahdusajoillakin voi olla salainen kehitysvieterinsä, joka ulkonaisen painon poistuttua taas on valmis ponnahtamaan. Kukoistuskausien edelläkävijöinä on niillä valmistava, energiaa keräävä merkitys. Virossa, venäläistyttämistoimenpiteiden hiukankin lauhduttua, alkaa kehitysilmapuntari taas nopeasti nousta. Mutta se ei tapahdu enää kansallisen romantiikan kimmeltävien tunnustähtien alla. Aika on ylöspäin pyrkivän, sitkeän ja karun realismin, joka yhteiskunnallisessa järjestymisessä ja kansallisessa valistustyössä, viime aikoina erittäin kansan aineellisessa vaurastumisessa näkee korkeamman kulttuurin pohjan. Aika on yhteiskunnallisen työn eikä taiteen. Saksalaisen vaikutuksen kanssa risteytyy venäläinen vaikutus, joka kuitenkin ymppää virolaiseen henkiseen elämään enimmäkseen venäläisen hengen kielteisiä puolia. Tähän asti yhteisen kansallisuusaatteen yhdistämä kansa alkaa jakautua luokka-eroituksen perustalla. Alkaa köyhälistön liike, joka yhtyy 1905 vuoden vallankumouksen valtaväylään.

Tämän virkeän yhteiskunnallisen nousu-ajan puitteissa, yksilöllisine tarkoitusperineen tavallaan sen vastakohtana, mutta samalla sen orgaanisena jatkona, alussa kulkien melkein tasasuuntaa vasemmistoliikkeen keralla, myöhemmin siitä selvästi eristyen, kohtaa meitä vallankumous-vuosien paikkeilla uusi ilmiö Viron henkisen elämän alalla, _Noor-Eestin_ kirjallis-taiteellinen liike, joka puolestaan merkitsee kirjallista vallankumousta, tässä tapauksessa oikeastaan vain teoreettisesti olemassa olevien vanhain jumalain särkemistä. Noor-Eestillä ei ole ollut mitään taiteellista suuruutta kukistettavanaan. Sen kriitillinen työ on ollut välttämätöntä pikkuperkausta, ja etusijalle jäävät sen asettamat uudet tarkoitusperät ja uudet kirjalliset ihanteet.

Noor-Eesti nimellisen ryhmän perusti kuusi vuotta takaperin joukko nuoria kirjailijoita, — myöhemmin on liikkeeseen yhtynyt useita kuvaamataiteilijoitakin — jotka olivat ottaneet tehtäväkseen kirjallisuuden kohoittamisen taiteelliselle tasolle, ja vuorovaikutuksen aikaansaamisen Länsi-Euroopan kulttuurin kanssa. Tarkoitusperiään on ryhmä koettanut toteuttaa etupäässä julkaisemissaan albumeissa _Noor-Eesti_ I, II, III ja samannimisessä, viime vuodesta alkaen ilmestyvässä kirjallistaiteellisessa aikakauskirjassa.

Uusi viini vaati uusia leilejä, uudet tunteet uusia ilmaisumuotoja. Muoto tuli tunnussanaksi, kielen kaikenpuolinen hionta lähimmäksi päämääräksi. Saksalaista ja venäläistä vaikutusta vastaan nousi länsi-eurooppalainen, gallialainen vaikutus, joka vaati kiinteämpää taiteellisuutta, ankarampaa valintaa. Yhteiskunnallisten tendenssien vastakohdaksi kohosivat yksilölliset, yleistävän runouden sijaan persoonallisen tunneilmaisun vaatimus. Modernismi, tässä käsitettynä yksilöllisenä, eurooppalaisuuden ilmakehään pyrkivänä taiteena, oli uloittunut Viroon.

Kielenviljelyksessä on Noor-Eestillä suuria ansioita. Hyvin käsittäen, että runouden ensimäinen ehto on ilmaisuvälineen täydellisyys, on Noor-Eesti tehnyt voitavansa rikastuttaakseen Viron niin köyhää kirjakieltä. Se on kaivautunut kansanrunouden hetteisiin, kutsunut avukseen murteet ja paikallissanastot, luonut uusia sanoja, tosin valitettavasti myös raskauttaen uudistuspyrkimyksiään vieraskielisten sanojen liian runsaalla painolastilla. Vasta Noor-Eestin mukana on yksilöllinen tyyli päässyt Viron sekä suorasanaiseen että laulurunouteen.

Noor-Eestin kirjailijat ovat kaikki vielä kehityksensä alussa, joskin se jo useimmilla on itsetietoisesti viitoitettu. Yhteisestä makusuunnasta ja taiteellisista tarkoitusperistä huolimatta, eristyvät ryhmän eri kyvyt yhä selvemmiksi yksilöllisyyksiksi. Taiteellisesti kypsimmät runoilija-persoonallisuudet tapaa laulurunouden alalla. _Gustav Suitsin_ ja _Willem Grünthalin_ runous merkitsee virolaisessa kirjallisuudessa aivan uusien sekä soinnullisten, runomitallisten että aihepiirien valloitusta. Heistä alkaa nykyaikainen taiderunous.

_Gustav Suitsin_ (synt. 1883) runokokoelma _Elu tuli_ (Elon tuli) v. 1905 on kaikista heikkouksistaan huolimatta uran uurtavaa laatua. Sen päätunnusmerkki on _nuoruus_. Sen laulut ovat yhtaikaa sekä nuoren ajan että nuoren ijän runoja. Sekä sen voima että viat ovat molemmat nuoruuden. Ennen-vallankumouksellinen mieliala, odotus, uhma, oman voiman tunne, on luonut nämä nuoruudelle ja elon tulelle viritetyt laulut, joitten poljennossa on nousu-ajan sotaista ja taisteluun tahtovaa tahtia.

Ne ovat nuorekkaita sotajulistuksia, useat laadittuja Eino Leinon aikaisemman runokauden tyyliin. Useat runot, kuten »Äikene» (Ukkosilma) ovat vain kuin uhmailijan painiskelua vastahakoisen ja kankean kielen kanssa, sen väkivaltaista aisoihin asettamista ja voitonriemua, — mutta eivät myöskään mitään sen enempää. Sanahelinä, jota yksilöllinen elämys vielä ei ole vapauttanut liian koristeellisesta paatoksesta, on luonteenomaista tälle kokoelmalle. On runoja, joitten sisällys supistuu vähiin muodon laulavuuden ja soinnukkaisuuden rinnalla, ja joita lukiessa alituisen helinän huumaamina unohdamme vaatia sanoilta syvempää sisällystä.

Ja kuitenkin on tämä kokoelma kaikesta nuorekkuudestaan ja tunteen pintapuolisuudesta huolimatta käänteentekevä. Viron runouteen vakiintuneet värittömät ja uinuttavan yksitoikkoiset runomitat se särkee rohkeilla poljennoilla, rikkailla loppusoinnuilla, mitä erinlaisimmilla ja aiheen itse valitsemilla runomitoilla. Kieli soi, niinkuin se vielä tähän saakka koskaan ei ole soinut virolaisessa runoudessa; koko kokoelma on kauttaaltaan kielellistä ja muoto-iloa täynnä, ylitse vuotavaa, liiankin kukkeata, kuten sen kannattama nuori paatoskin.

Suitsin runoilijatemperamentin pääominaisuudet ovat jo tässä kokoelmassa edustettuina; niistä ovat muototaituruus ja loisteliaisuus jo jokseenkin pitkälle kehitettyjä, sensijaan on taipumus traagilliseen tunnelmaan, joka hänen myöhemmässä tuotannossaan yhä vahvenee, tänä kehityskautena luonut vain pari runoa, synkän _Needmine_ (Kirous) ja tyyntä ennen myrskyä kuvastavan, ennen-vallankumouksellisen _Surnuaialaul_ (Hautuumaan laulu) joissa, varsinkin ensimäisessä, ensi kertaa tuntuu tuleva pessimismi.

Suitsin myöhemmin kirjoittamat runot ovat toistaiseksi hajallaan siellä täällä erinlaisissa julkaisuissa. Huolimatta niitten vähälukuisuudesta — Suits ei muodosta poikkeusta virolaisten kirjailijain pienestä produktiviteetista — voi niissä tarkoin seurata runoilijan kehitystä.

Se on käynyt muodollisesti yhä plastillisempaan, sisällyksellisesti yhä yksilöllisempään suuntaan.

Kielen liiallista runsautta on seurannut tarkoin punnitut, kuin matemaattisesti arvioidut sointuvaikutukset, jotka yhä useammin alkavat kiteytyä sonetin suppeaan ja viron vähän viljellyltä runokieleltä paljon vaativaan muotoon. Ei erehtyne, jos tässä muutoksessa on tuntevinaan romaanilaisten esikuvien vaikutusta. Suitsin runotyylin kansanrunoudellinen rikkaus on käynyt kovan romaanilaisen sulatusahjon läpi, se on yksinkertaistunut, tihentynyt, silti kielellistä soinnullisuuttaan kadottamatta.

Melkein vielä muodollista muutosta suurempi on runojen sisäisen äänilajin vaihdos. Taaskin ne uskollisesti heijastavat aikaa, joka on vallankumouksen yliponnistusta seuranneen väsymyksen. Mutta ei vain aika ole talttumuksen, lisäksi tulee yksilöllinen elämys, kypsyneemmän ijän välttämätön resignatsio. Yhtä hillitty kuin muotokin, yhtä hillitty on siihen puserrettu tunne. Milloin isänmaalliset ja yleisaiheiset runot vielä ovat etusalalla, on niissä yhä katkerammaksi kasvava pessimismi vallalla. Sellainen runo kuin _Laul Eestist_ (Laulu Eestistä) on kaukana kaikesta korusisänmaallisuudesta. Mutta näitten runojen ohella ja niitä syrjään työntäen alkaa kuulua yhä yksilöllisempiä sointuja, yhä persoonallisemman tunteen pakkoa, jotka yhdessä mies hekkääseen resignatsioon taipuvan mielialan keralla luovat Suitsin tähän asti korkeimmat runo-ennätykset.

Täydellisen vastakohdan Suitsin runoudelle muodostaa toisen Noor-Eestin runoilijan _Willem Grünthalin_ (synt. 1885) kolme vuotta myöhemmin julkaisema runokokoelma _Laulud_ (Lauluja). Kun Suitsin kirkas taide voi olla varma mahdollisimman laajasta kantavuudesta, tulee Grünthalin runous sitävastoin jäämään vain harvojen nautittavaksi.

Grünthalin runous kätkeytyy mitä vaikeatajuisimman kielen varjoon. Grünthal on kielentutkija runoillessaankin. Harvinaisimmat, vähimmin käytetyt kielen muodot houkuttavat häntä, hän kaivaa ne esille sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa, hänen runoissaan vilisee outoja murre- ja paikallissanoja, joita käyttäessään hän ei näytä välittävän niistä mykistä tai tyhjistä kohdista, jotka muodostuvat, kun sana vaikenee eikä ilmaise mitään lukijalle. Kuvaavaa kyllä, on runovihkon loppuun liitetty erityinen pieni sanakirja.

Yhtä plastillista kuin Suitsin, yhtä maalailevaa on Grünthalin runous. Adjektivi ja attributi ovat hänen runojensa tunnusmerkkejä, hänen lauseensa ovat raskaita, usein ylenmäärinkin väreillä kyllästettyjä, pienimpiin yksityiskohtiin saakka hiottuja, joskus suuremmassa määrin teoreettisen työn tuloksilta tuntuvia kuin välittömän inspiratsion luomia. Hän käyttää harvoin kevyitä runomittoja, usein liikkuvat hänen runonsa antiikin mitoissa, josta niitten hiukan juhlallinen, eristyvä luonne. Samoinkuin Suitsilla, on Grünthalillakin runoja, jotka ovat kuin nuoren kulttuurikielen itsetietoista prameilua, jonkunlaista sanasoinnullista urheilua. Paitsi näitä liialliseen alkusoinnun käyttöön ja kuvaavien sanojen toinen toisensa päälle kasaamiseen rakennettuja runoja, on Grünthalilla niitten vastakohtina toisia, joissa runollista suggestiota on koetettu aikaansaada yksityisten sanojen kerrolla, säkeitten putoillessa usein vain yksisanaisina, josta taas on ollut seurauksena tunnelman ohuus ja riittämätön kantavuus.

Grünthalin onnistuneimmat runot ovat ne, joissa hänen suuri ja harvinainen kielitaituruutensa, vältettyään liikaan erikoisuuteen pyrkimisen vaaran, yhtyy hänen yhtä harvinaiseen luonnontuntemukseensa.

Grünthal on runoissaan yksinäinen luonnonkävijä. Suitsin runoudessa on viimeisinä aikoina selvästi havaittava itsetietoinen eristymispyrkimys, Grünthalilla on eristyminen synnynnäistä. Hänen väri-ihailussaan, hänen antaumisessaan luonnontunnelmille alttiiksi on jotain luonnonhurmiota. Hän on syvälle tunkeutunut siihen salaiseen runouteen, joka kätkeytyy Saarenmaan ja sen lähisaarien luonnon ja rantamaisemain näennäisen karuuden taakse. Suits paikallistuttaa harvoin runonsa, Grünthal aina. Ei ole niissä mikä meri hyvänsä, eivät mitkä rannat hyvänsä, — se on määrätty meri, tietyt rannat. Grünthal tuntee kotisaarensa kaikkina vuodenaikoina, kaikkina vuorokauden aikoina, hän tuntee sen lintumailman, sen hietasärkät ja luodot ja valon sekä värien eri vivahdukset rannikolla. Hänen parhaat runonsa ovat värikylläisiä saaristotauluja. Mutta tästä tarkoin määrätystä realiteetista vauhtia ottaen kohoo Grünthalin runous sen yli, luonnonnäkyjen avartamaan kaikkeuden tunteeseen.

Suitsin tai Grünthalin sävy on nykyään vallalla virolaisissa runokokeissa, tietysti jäljittelijöitten käyttämänä johtaen maneeriin ja usein suoraan karikatuuriin. Sitä suurempi arvo täytyy antaa niille harvoille itsenäisyyden ja riippumattomuuden ilmauksille, jotka ulkopuolella Noor-Eestin ryhmää ovat havaittavissa.

Sellaisia on _Ernst Enno_ (synt. 1875), kiitettävällä sitkeydellä omaperäisyyteen pyrkivä runoilija, joka ei koskaan ole uhrannut yleisön makusuunnalle, vaan vähitellen runoutensa alkujaan sangen aateraskaasta hämärästä kehittynyt selvämuotoisempaa taiteellisuutta kohden. Vers libren ensimäisenä käyttäjänä Virossa hän muodosti aikoinaan terveellisen oppositsion, joskin hän itse myöhemmissä runokokoelmissaan on palannut sidottuihin mittoihin. Teosofisen mailmankatsomuksen mystillisyys määrää hänen runoutensa sävyn, joka yhä vieläkin on filosofisen raskasta, rakenteeltaan taipuvaa jonkinlaiseen kaavamaisuuteen, usein hämärää, joskus kuitenkin onnistuen puhkaisemaan mystillisyyden kuoren ja saaden silloin omituisen kohtalokkaalta kaikuvan sävyn.

Yksinäinen ilmiö virolaisessa runoudessa on _Juhan Liiv_ (synt. 1864). Alkujaan novellistina esiinnyttyään, on hän myöhemmin vuosien kuluessa vaikeaa hermotautia sairastaessaan ryhtynyt lyyrilliseen runoiluun. Hänen runoutensa on sairaitten aivojen runoutta. Jo runoissa alituisesti uudistuvassa sanojen ja kokonaisten säkeitten kerrossa tuntee ikäänkuin sairaalloisen idée fixen kiduttavan takaa-ajon; kerran herännyt mielikuva uudistuu ja kertautuu yhä väsyneitten aivojen ponnistuksesta huolimatta. Samasta syystä on hänen runoillaan improvisatorinen luonne, hänen sairaasta sielustaan kumpuaa hajanaisia, joskus synkkiä, joskus kultaisia kuvia, jotka järjestyvät melkein satunnaisuudella säkeiksi, ilman taiteellisen tietoisuuden ohjausta. Siitä Liivin runojen usein naivi viehättävyys ja yllättävä leima ja niitten taiderunoudesta eroava luonnonrunoilijan sävy sekä taiteelliseen arvoon nähden suuri epätasaisuus. Hänen runonsa on Noor-Eesti erittäin taiteellisesti ja koristeellisesti huolitellussa asussa julkaissut, _Juhan Liivi Luuletused_ (Juhan Liivin runot) v. 1910.

Viron kirjallisuus ja sitä myöten laulurunouskin on tällä hetkellä virkeässä, joskaan ei erittäin nopeakulkuisessa kehityskaudessa. Sen myöhempi kehitys on tietysti eroittamattomasti yhdistetty eri kykyjen ja runoilijapersoonallisuuksien lopullisen kehityksen mahdollisuuksiin. Toivoa täytyy, että Viron harvinaisen runsaat henkiset ainehistot tulisivat runollisesti käsitellyiksi ja siten liittyisivät elimellisenä osana yleisinhimilliseen taidepääomaan.

Lähteitä:

Oskar Kallas, Übersicht über das sammeln estnischer runen.

Gustav Suits: Die estnische Literatur y.m.

VANA KANNEL

LAULUN AIKA

Paras lauluaeg

Nyt on hetki helkytellä, viikko virttä vieritellä, ilta impien ilota; viel' on aika vaiti jäädä, hetki laulujen levätä, kun on kuollunna kuvolla, olkein päälle oikaistuna, vainajana vuotehella, valkolautojen välissä.

Kun on alla mustan mullan, alla hiekan harmahtavan.

ÄIDIN HAUDALLA

Ema haual

Olen mieron orpolapsi, koito ilman kannen alla, ei ole armon antajata, eikä pään silittäjätä, tuima tuuli armahteli, päivän paiste pään silitti.

Pidot päätyi, juhlat joutui, toiset kulki kaupunkihin, luokse tuttujen torilla. Minä minne mieron lapsi, kuhun astun angervoinen?

Astun haudalle emoni, kalmistohon kantajani, itkuhuivinen pivossa, huoliraidat huivisessa. »Nouse, nouse, äityeni, neuvomahan nurmen alta, valmistele vakkaseni, kiinnitä kapiokirstu!»

Emo haudasta havasi:

»Tytär, lieto lintuseni, matalainen marjueni! En voi nousta nurmen alta, koivu kasvoi kaulalleni, silmille kukat siniset, kulmilleni kulleroiset.»

»Nouse, nouse, äityeni! Tuon Virusta viikattehen, niitän nurmet kummun päältä, heinät katkon haudan päältä, silmiltä kukat siniset, kulmiltasi kulleroiset.»

»Tytär nuori! en voi nousta, mull' on suussa mullan tuntu, rinnassani ristin tuntu, käsissäni kalman tuntu.

»Nouse, nouse, äityeni! Vien Viruhun vihtomahan, saatan Suomen saunasehen, suusta huuhdon mullan tunnun, käsistäsi kalman tunnun.»

»Tytär nuori! en voi nousta, mull' on kolme kaitsijata: pieluksissa Tuonen poika, tyttö Tuonen jalkapäässä, välill' itse vanha Tuoni. Pyydä haavalta hameita, leppäpuulta linnikoita»

Mailma sua suojatkohon, armas Luoja auttakohon!

VANHA POLVI VAINOPOLVI

Vana aeg oli vaenoaega

Vanha polvi vainopolvi, piinapolvi pitkällinen, orjapolvi ohdakkeinen, angervoinen arpiaika, surullinen sorronaika. Vaivasivat vainonhenget, papin helmet painelivat, riistivät rajut ritarit, rosvoparvet ryöstelivät, mellastivat murhamiekat!

Pelto syötti saksalaista, laidun meille leivän tuotti, kanervikko kasvatteli, avun antoivat akanat.

KYLLÄ TIEDÄN ORJAN KIUSAT

Minä tiijä orja elo

Siskoseni, sirkkuseni, matalainen marjueni! älä kuule orjan kieltä, älä paimenen puhetta, tiedusta toki minulta, kysy multa kullaiselta, — kyllä tiedän orjan kiusat, orjan kiusat, raukan räähkät: orja orrella viruvi, orvon vuode vaajan päällä; palkollisen parren päällä, kun tuo parsi painahtuvi, kiikkuvi kiverä orsi, uni orjan on ohitse, rauha raatajan lopussa, orja oitis hyörimähän, orpolapsi liikkumahan.

MITEN IMPYEN IHANUUS?

Kui pikk on neiu piduda?

Olkaa nopsat, neitiseni, rientäessänne ripeät, pian saapuu syksyilmat, talvipilvet taivahalle.

Miten impyen ihanuus? kuinka kauan kauneutta? niinkuin vihma virven päällä, kaste heinän helpehellä, ruoste ruohon latvasessa; niinkuin on omenan onni, kaalinkukkasen kukoistus, herneen hennon heilimöinti.

Niin on impyen ihanuus.

VÄKIVALLOIN SUUTELIJA

Suisa suud

Läksin luutoa lehosta vastaksia varvikosta, vaskiluutaa vainiolta, tinaluutaa tien polulta.

Saavuin Sulevin mäelle, Sulevin, Kalevin mäelle, seisoi siellä Sulevpoika,

Sulevpoika, Kalevpoika, vaati se väkisin suuta, kysyi kättä kiusaellen.

Suonut en väkisin suuta, enkä kättä kiusaellen.

Vedin veitseni terävän, puukon kirkkahan povesta, syöksin miehen sydämehen, väkisin Sulevipojan, Kalevpojan kiusaellen,

läpi vartensa verevän, läpi poskensa punaisen, tukan halki tummahiuksen.

Itse itkien kotihin, kallotellen kartanolle.

Saapui maammo, saapui taatto, vastaan vanhukset molemmat. Maammo kysyi mairitellen, taatto taitavin saneli:

»Mitä itket, neiti nuori?»

»Sitä itken taattoseni, sitä itken ja valitan, sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan: läksin luutoa lehosta, vastaksia varvikosta, vaskiluutaa vainiolta, tinaluutaa tien polulta. Saavuin Sulevin mäelle, Sulevin, Kalevin mäelle, seisoi siellä Sulevpoika Sulevpoika, Kalevpoika. Vaati se väkisin suuta, kysyi kättä kiusaellen. Suonut en väkisin suuta, enkä kättä kiusaellen, vedin veitseni terävän, puukon kirkkahan povesta, syöksin miehen sydämehen, väkisin Sulevipojan, Kalevpojan kiusaellen, läpi vartensa verevän, läpi poskensa punasen, tukan halki tummahiuksen.»

Maammo varsin vastaeli:

»Terve sulle, neiti nuori! kaitsemastas kunniasi, suuren koiran surmastas!»

KOLME ONNETONTA

Kolm vaest

Onpa kolme onnetonta, taivaan alla angervoa. Yksi on emoton impi, toinen on isoton poika, kolmas koito leskivaimo.

Miks itki emoton impi?

Vakan itki vaalijata, kapioitten katsojata.

Miks itki isoton poika?

Auransa asettajata, auran kurjen kirjojata.

Miks valitti leskivaimo?

Itki suun sukostajata, kainalossa kantajata.

Kun itki emoton impi, siihen lähde läikähteli. Kun itki isoton poika, siihen kaivo kumpueli, kun valitti leskivaimo, siihen lammikko levisi, kasosi kalainen järvi.

MISTÄ MULLA LAAJAT LAULUT?

Mille mul pal'l'o sõnnu suuh?

Mistä mulla laajat laulut? mistä virret vieriväiset?

Olin pieni pikkarainen, kasvoin kanana kodissa, olin lapsi yksiöinen piika kaksipäivyinen emo vei kehtoni kedolle, kesannolle kätkyeni, pani käen kiikuttajaks, suvilinnun liikuttajaks, paljon pajatti käkönen, lintu liiaksi liverti.

Minä lapsi miettimähän, miettimähän, muistamahan, kaikki panin paperille, kiinnittelin kirjasehen. Kun ma immeksi ylenin, kasvoin korjaksi kavoksi, kaivoin virret kirjasesta, etsin lehdistä esille.

JUHAN LIIV (1864-1913)

NOOR-EESTILLE

Noor-Eestile

Ei mulle kunniata, — ei koskaan, milloinkaan! Ja niin jos kuiske kuuluu, se on harhahuhu vaan.

On kolkot lauluni kaikki, sydän kolkko rinnassain, ja kolkoin kohtaloni, — ei minulle koskaan vain!

Vaan kunnia niille, jotka sai valossa varttua, ja tiedon kruunua kantaa ja työhön tarttua.

Ja jollei miehiä löydy, niin itse luokaa ne! hyveet kaikki kerätkäätte, — ei minua, — kuulkaa se!

Hyveet kaikki kerätkäätte: nuo rakkaat vainajat, nuo vanhat, kalliit kummut ja esivanhemmat.

Niin saatte sankarinne, kun suuriks kasvatte, ken nuorten kunnon kruunaa, ei minua, — kuulkaa se!

LAULU KATOOVAISUUDESTA

Laul sellest kaduvast

Laulu loppuvan suven, suruinen laulu.

Laulu loppuvan elon, suruinen laulu.

Haihtuvan nuoruuden laulu, haikea laulu.

Haihtuvan hyveen laulu, haikea laulu.

Surun sammuvan laulu, surkea laulu.

Kansan kuolevan laulu, surkein laulu.

EI SALLI PAREMPAA

Paremat ei kannata

(Poltettuani runoni)