Part 1

MERENTAKAISIA LAULUJA

Katsaus virolaiseen laulurunouteen ja valikoima runokäännöksiä

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Alkusana Virolainen laulurunous

VANA KANNEL

Laulun aika Äidin haudalla Vanha polvi vainopolvi Kyllä tiedän orjan kiusat Miten impyen ihanuus? Väkivalloin suutelija Kolme onnetonta Mistä mulla laajat laulut?

JUHAN LIIV (1864-1913)

Noor-Eestille Laulu katoovaisuudesta Ei salli parempaa Pakkanen Oi mun kallis kantajani! Oi tuttavat, älkää tulko! Niinkuin ääni kirkas, kultainen

GUSTAV SUITS (1883-1956)

Laulu Eestistä Suosyväreillä Eräälle lapselle Meidänaikuinen satu Kirous Miks hiukeisin, miks paastoisin! Nebulosa Saarenmaan rannalla Inspiratsio Elon tuli

WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)

Sydäntalven yö Kevättunnelma Sairaana Kallioilla Oode ehtoolle Syystalven ilta Hietasärkällä Talvi-ilta Ajatus

ALKUSANA

Seuraava käännöskokoelma oli alkujaan aiottu kirjallishistorialliseksi antologiaksi, joka, vaikkakin ahtaissa puittein, olisi antanut läpileikkauskuvan virolaisesta laulurunoudesta, sen eri aikakausista ja runoilijoista. Työn kuluessa vahvistui kuitenkin kääntäjässä vakaumus koneellisen käännöksen kelpaamattomuudesta ja runokäännöstyön yksilöllisestä luonteesta: kääntää voi ainoastaan sitä, mikä on kyllin lähellä, että siihen voi eläytyä, omistaa sen, sen uudelleen uudessa muodossa antaakseen. Kaikki muu on väkinäistä ja siis hyljättävää. Näitten yksilöllisten näkökohtien voitolle päästyä supistui sentähden kokoelma nykyisessä muodossaan valikoimaksi ainoastaan parin kolmen runoilijan teoksista. Toivottavasti on runojen ankarampi valinta korvaava lukijalle sen, mitä antologian täydellisyydestä puuttuu.

Saarenmaa, elokuussa 1911.

VIROLAINEN LAULURUNOUS.

Ne ajat ovat ammoin ohitse, jolloin virolaisen paimenen tai rukkinsa ääressä hyräilevän orjatytön yksinkertaiset laulelmat lähdesijoiltaan hitaasti itää kohti kulkeutuivat, virtana itseensä sivupuroja sulkien, melkein huomaamatta asteettaisen kielirajan yli tulvehtien, vihdoin Vienan Karjalassa Kalevalan laulu-ulapaksi laajentuakseen. Lyyrillis-eepillisestä laululähteestä oli paisunut sankarirunojen reitti. Samaan aikaan kulkeutui loitsurunoja samoja teitä päinvastaista suuntaa Suomen puolelta Viron tasangoille. Se oli todellista kulttuuritekijäin, kulttuuriarvojen vaihtoa kahden kieleltään lähiheimoisen kansan välillä, vaihtoa, jossa Viro antoi aloitteen ja Suomi suoritti taiteellisen tihennyksen tai päinvastoin, — kielen vielä estäväksi suluksi kohoamatta. Kun nyt vuosisatojen viertyä virolainen laulu taas yrittää yli lahden, ei siirto voi yhtä välittömästi tapahtua. Yhteisen kirjakielen mahdollisuus on ohitse. Oli ehkä hetki olemassa eikä niinkään hämärässä etäisyydessä, jolloin ei olisi tarvittu muuta kuin kielineron kaukonäköisyyttä yhdistääkseen kirjakielen alkeissa hapuilevat heimokielet yhdeksi yhteiseksi sivistyskieleksi, niin että me nyt olisimme saaneet iloita virolais-suomalaisesta kirjallisuudesta ja kaksinkertaisesta lukijakunnasta. Kun sensijaan sama ajatus neljä vuosikymmentä takaperin heräsi parin kielentutkija-idealistin aivoissa, jäi se vain tuulentuvaksi, paperituumaksi, mahdottomaksi toteuttaa, ja sen ainoaksi muistomerkiksi pari hymyilyttämään pyrkivää sekakielistä runoa jossain tieteellisessä julkaisussa. Molempain kielten kehitys oli käynyt aivan eri suuntiin, niitten sivistyssanasto muodostunut eri lakien ja vaikutteiden nojalla. Saattaakseen virolaiset runosaavutukset suomalaisenkin lukijan nautittaviksi, on suoranainen käännös tarpeen ja päinvastoin.

Virolainen nuori kulttuuri on jo pitkän aikaa käyttänyt Suomea ikäänkuin henkisenä taimilavana, josta se suuremmalla helppoudella kuin etäisemmistä kulttuurisilmastoista on voinut omakseen siirtää kehitykselleen tarpeellisia kulttuuritekijöitä. Että Kalevalan ilmestyminen avasi tien virolaiselle _Kalevipoeg'ille_, on tunnettu asia. Mutta uudempikaan suomalainen kirjallisuus ei ole jättänyt virolaista henkeä hedelmöittämättä. _Juhani Aho_ ja _Eino Leino_ eivät ole vain vironnoksissa tuttuja eteläpuolella lahden, heidän vaikutustaan voi seurata alkuperäisessäkin virolaisessa kirjallisuudessa. Koidulan ja kansallisen heräämisen ajoista saakka on Viro käyttänyt Suomen viljelyssaavutuksia hyväkseen.

Sensijaan on Virosta Suomeen tapahtunut kulttuurisiirto ollut aivan niukka, tuskin mainitsemisen arvoinen. Kalevipoegin suorasanainen selostus, pari romaania, yksi draama ja joitakuita runokäännöksiä, siinä kaikki. Syytä lienee niin sysissä kuin sepissäkin. Virolainen kirjallisuus on näihin asti ollut köyhää omintakeisista kirjailijapersoonallisuuksista ja edustavista teoksista, se on tarjonnut enemmän kirjallishistoriallista kuin esteettistä huvia. Missä määrin suomalaisella välinpitämättömyydellä on tässä vaihdon yksipuolisuudessa osansa, ei ole tämän kirjoituksen asiana todentaa. Tosiasiana pysyy, että Viro, huolimatta heimolaisuudesta ja maantieteellisen aseman läheisyydestä, on suomalaisille ollut terra incognita, josta käsitykset ja tiedot ovat olleet suuressa määrin vaillinaisia, jollei suorastaan harhaanviepiä.

Esityöksi siinä viljelysvaihdossa, joka kerran on kahta toivottavasti silloin tasaväkiseksi ennättänyttä kulttuuria rikastuttava, on seuraava käännöskokoelma tarkoitettu.

Ei ole ollenkaan sattuma, että juuri laulurunous etusijassa on ollut omiaan käännöstyöhön viemään. Niin nuorella sivistyskansalla kuin Viro, on, kuten luonnollista, laulurunous kirjallisuudessaan toistaiseksi etu-alalla. Maissa, joilla ei ole varaa ylläpitää itselleen varsinaisia ammattikirjailijoita, on aina rehoittanut lyyrillinen dilettantismi. On mahdollista olla lyyrillinen runoilija monen muun proosallisemman toimen ohella. Kehitysasteella, jolloin kieli ei vielä muuten taivu vivahdusrikkaamman sielunelämän ilmaisijaksi, voi kuitenkin lyyrillisen inspiratsion spontaani luonne ja hehku sen siihen pakoittaa. Kansojen heräämis- ja nousuajat ovat aina lyyrillisiä. Niinpä oli Virollakin kansallisrunoilijansa jo aikana, jolloin draama ja novellistiikka, mikäli niitä ylipäänsä oli olemassa, olivat ainoastaan suoranaisia mukaelmia saksalaisista eikä suinkaan laadussaan parhaimmista esikuvista. Vielä tälläkin hetkellä on laulurunous se ala, jolla voi viitata toiveikkaimpiin taiteellisiin saavutuksiin. Viron kaksi kotimaista näyttämöä odottaa yhä vielä omakielistä draamaa, jonka tähänastista ennätystä edustaa melkein yksinään _August Kitzbergin_ Suomessakin tunnettu, hyvällä draamallisella vauhdilla kirjoitettu, vaikka jotensakin teoreettiselta tunnepohjalta kohoava näytelmä »Tuulte pöörises» (Tuulten pyörteessä) v. 1906. Virolainen proosarunous on suorittanut välttämättömän retkensä romantismin ja naturalismin halki kohti uusromantismia ja impressionistista tekotapaa, sen jättämien tienrastien ehdottomasti taiteelliseen tasoon kohoamatta. Romantismin peruja on muutamia vanhaan hyvään pseudohistorialliseen tyyliin kirjoitettuja kuvauksia orjuuden ajoista ja ihannoituja maalaiselämän kuvauksia. Naturalismi sensijaan toi kaksi todellista kykyä: _Eduard Wilden_ ja _Ernst Petersonin_, joista kuitenkin vielä on joltinenkin taival varsinaiseen taidekirjallisuuteen. _Eduard Wilden_ laajaa, suurella sujuvuudella kirjoitettua ja hyvävauhtista tuotantoa haittaa syvällisemmän näkemyksen ja taiteellisen keskityksen puute. Hänen suuri teoksensa, romaani _Mahtra Sõda_ (suomeksikin käännetty) ilmituo selvästi hänen sekä hyveensä että heikkoutensa; sen hyvien joukkopsykologisten kuvausten vaikutuksen särkee yleinen hajanaisuus ja epätasaisuus. _Ernst Peterson_ on Viron kirjallisuuden varsinainen naturalisti, joka räikeihin ja usein kirpeän todellisiin kyläkuvauksiinsa yhdistää yhteiskunnallisen tendenssin. Vasta _Noor-Eestin_ kirjallisen suunnan edustajien joukossa tapaamme pari nimeä, jotka kerran ehkä tulevat olemaan takuuna taiteellisuudesta, joskin heidänkin lupauskirjansa yhä vielä ovat lunastamatta: _A.H. Tammsaare_, jonka tarttolaisen ylioppilaselämän kuvaukset huolimatta eräänlaisesta ahtaudestaan, ovat mieltäkiinnittäviä sielulliseen erittelyyn ja sisäisten taidekeinojen käyttöön nähden, ja ennen muita _Friedebert Tuglas_, jonka toisinaan romantisesti väririkas, toisinaan impressionistisesti iskevä proosa jo nyt suuresti on laajentanut Viron kielen soinnullisia rajoja.

Rikas ei ole suinkaan Viron laulurunouskaan yksilöllisistä runoilijaprofiileista. Ainoastaan aniharva piirtyy siksi selvänä ajan taustalle, että hänen erikoissävynsä eroaa ajan yleisestä sävystä. Useimmat ovat vain ajan ja sen makusuunnan tulkitsijoita, ja heidän luonteenomaisuutensa vain ajan luonteenomaisuutta. Äsken ilmestynyt laaja virolainen runoantologia »_Eesti Luule_», joka käsittää 76 runoilijanimeä ja 327 runoa vahvistaa vain tätä runoilijapersoonallisuuksien puutteen tunnetta. Taaskin saamme mennä _Noor-Eestin_ ryhmään saakka, yksilöllisempiä sointuja ja tietoisempaa taiteellisuutta tavataksemme, jollemme ota lukuun kansanrunoutta.

Viron rikas kansanrunous on se laulurunouden ala, joka tutuimmin, omaisimmin, kuin toisintoina Kantelettaren runoista, koskettaa suomalaista lukijaa. Näissä lauluissa elää yhä elimellisesti muutoin jo vain älyllisesti käsitykseemme siirtynyt heimoustunne. Näistä lauluista se puhuu meille vaiston vääjäämättömällä varmuudella; niin samansävyistä on veljeskansojen lyriikka. Runomitta ei ole niin säännöllistä nelipolvista trokeeta kuin suomalaisessa kansanrunoudessa, se sallii enemmän typistyksiä ja säännöttömyyksiä, mutta poljento ja alkusoinnun ahkera viljelys tekevät sen meille tutuksi. Virolainen kansanrunous on suurimmaksi osaksi naisten laulamaa, siitä ehkä osaksi sen suurempi lyyrillisyys, aihepiirin ahtaus ja sankarirunojen harvinaisuus. Vasta Suomen puolella pääsivät lyyrilliset ainekset miesten mielikuvituksessa kehittymään sankarirunoelmaksi. Kuvaavaa on Aino-runon kulkeutuminen. Se on alkujaan yksinkertainen lyhyt laulunpätkä, Järvamaalla laulettu, sormuksensa ja korunsa hukanneesta, nimettömästä neidestä. Vasta itäänpäin siirtyessä puhkee sen traagillinen aihe esiin, ja alkuaihe jää vain loppukatastrofin runolliseksi kaunisteluksi.

Sama herkkä luonnon hellyys ja luonnon elolliseksi elävöittäminen, sama hellä rakkaus lauluun ja usko laulun mahtiin kohtaavat meitä niin Kantelettaren kuin Viron »Vana Kandlen» lauluissa. Mutta oman erikoissävynsä antavat virolaiselle kansanrunoudelle orjuutta ja vainoa kuvaavat runot, jotka puuttuvat Suomen puolella lahden; silloin synkistyy idylli veriseksi valitukseksi tai uhmailevaksi katkeruudeksi:

»Vanha polvi, vainopolvi, Piinapolvi pitkällinen.»

Kuten suomalaiset, ovat virolaisetkin kansanrunot luultavasti syntyisin pakanuuden ja katolisen ajan murrosvaiheelta. Laulurikkaimpia yksilön kehityksessä ovat sielulliset murrosajat, miksi ei olisi samoin kansojenkin kehityksessä? Elinehdoissaan, vapaudessaan, uskossaan järkytetyn kansan energia oli yhtäkkiä saanut sysäyksen, joka samalla kun pani sen liikkeelle, samalla särki naivin luonnonkansan rauhan, vuosisadoiksi jättäen sen erilaisten valloittajain ja mailmankatsomusten tantereeksi. Sotaisen energian pakollista kytkeisiinpanoa seurasi kai energian uusien alojen etsintä. Kuka tietää, millaisena ilma-ikkunana tämä runous kerran on ollut orjakansan joka tavoin tukahdetulle elintarmolle? Näissä sodan ja veristen vainojen sekä alkavan orjuuden aikana syntyneissä runoissa valitti orpolapsi osaansa, orja kovaa kohtaloansa, ne sisälsivät purevana pilkkana muutoin tyystin kätketyt uhman ajatukset. Ne heltyivät kehtolauluksi lapsen kätkyen ääressä, virisivät häävirsiksi ja kaikuivat karkelon tahdissa, ne seurasivat yksinäistä vaeltajaa vainioilla ja luhtamailla ja säestivät rukin hyrräystä ja paimenen pajupilliä. Ne olivat elinilmauksissaan ehkäistyn kansan elonmerkkinä.

Elävän, kultaisen runosuonen täten kenenkään huomaamatta suikerrellessa vuosisatojen halki, supistui käsinkirjoitettu tai painettu virolainen laulurunous vain kömpelöihin, saksalaisten pappien toimittamiin virsikäännöksiin tai pariin maalliseen, runollisesti yhtä arvottomaan tilapäärunoelmaan. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla, jolloin _Herderin_ aloitteesta kirjoitetaan muistiin joitakuita vanhoja runoja, ruvetaan yleisemmin kiinnittämään huomiota tähän halveksittuun, tyhjänpäiväisenä pidettyyn runouteen. Tätä keräystyötä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Viron muuten niin valottomissa ja mieltä masentavissa aikakirjoissa on kansanrunouden keräys kirkkaimpia sivuja. Viime vuosisadan alkupuolella herää Virossa sivistyneen saksan kieltä puhuvan säädyn keskuudessa Suomen fennofilien liikettä muistuttava harrastus viron kieltä, runoutta, vanhaa vaatepartta ja kansantaidetta kohtaan. Nämä estofilit tahtoivat pelastaa jälkimailmalle, niinkuin silloin arveltiin, perikatoon, se on: hiljaiseen sulautumiskuolemaan tuomitun kansan muistomerkit. Mutta aiotusta hautapatsaasta muodostuikin ensimäinen tienviitta kulttuurikehityksen tielle lähtevälle kansalle. Vuonna 1839 perustettiin Tartossa erityinen seura »_die Gelehrte Esthnische Gesellschaft_», vartavasten estofilien tarkoitusperiä toteuttamaan. Sen toiminnasta, joka keskittyi etupäässä juuri kansanrunouden keräykseen, ottivat antaumuksella osaa useat saksalaistuneet virolaisetkin. Kalevalan ilmestyminen Suomessa tuo lisävirikettä päivän harrastuksille. Virolaissyntyisen lääkäri _Faehlmannin_ mielikuvituksessa kytee jo kansalliseepoksen aate, mutta hän kuolee kesken tuumiaan, jättäen sekä aatteensa että esityönsä virkaveljensä _Fr. R. Kreutzwaldin_ perinnöksi. Vuonna 1861 ilmestyi virolainen sankarirunoelma _Kalevipoeg_.

Kalevipoegia ovat aikalaiset sekä myöhempikin lukijakunta kauan aikaa katselleet ikäänkuin keinotekoisessa, kaunistavassa näyttämövalaistuksessa. Se muodosti koristeellisen taustan sille näyttämölle, millä virolaisen kansallisen heräämisen näytelmä vapauslaulujuhlineen, romanttisine värityksineen, suoritettiin. Se on niin kauan ollut vuonna 1819 tapahtuneen näennäisen orjainvapautuksen henkiseksi vapautumiseksi muuttumisen symbolina, että sitä arkailee lähestyä arkiharmaassa valossa.

Yksi on selvää: Kalevipoegin vaikutus on ollut itse Kalevipoegia suurempi.

_Fr. R. Kreutzwald_, (1803—1882) alkujaan _Ristmets_, orjan poika, ammatiltaan lääkäri, lahjoiltaan runoilija, mies valistusajan aatteissa kypsynyt, ennakkoluuloton, laajakatseinen, täynnä kuivan ivan ja hentomielisen tunteen sekoitusta, — siinä Kalevipoegin luoja. Eepoksen aineksiin nähden hän oli paljoa epäedullisemmassa asemassa kuin Lönnrot. Hänellä oli käytettävänään, paitsi joitakuita sankarirunojen katkelmia ja suurta joukkoa lyyrillisiä runoja, ainoastaan epälukuinen määrä suoranaisia tarinoita, ilman läpikäyvää juonta tai edes yhteistä sankarin nimitystä. Tähän vaillinaiseen ja tukea antamattomaan pohjaan nojaten hän teki rohkean teon: runoili uudestaan kansan runomitalle sadut, yhdisti eri sankarityöt samannimisen sankarin tekemiksi, täytti aukot ja liitekohdat itseluomillaan kronikkaa muistuttavilla säkeillä ja siroitti sinne tänne lyyrillistä koristelua. Tuuma oli nerokas ja suuren runoilijan arvoinen; suoritus ei ollut yhtä nerokas.

Tekstikritiikki on tavannut kiitollisen alan säe säkeeltä eritellessään Kreutzwaldin ja varsinaisen kansanrunouden osaa Kalevipoegissa. Tieteellisesti perehtymättömäänkin lukijaan vaikuttaa Kalevipoeg kuin eri tekstikirjaimilla painetulta, yksinkertaista antikvaa seuraa moni: koukeroinen fraktuura. Romantiikan korukielessä kasvaneen Kreutzwaldin oli vaikea tavata kansanrunon naivia sävyä ja kauneutta. Joko hän kompastuu kuivan kronikan kivikkoon tai luo kukkeata lyriikkaa, itsessään runollisesti arvokasta, mutta kansanrunon sävylle vierasta. Paremmin kuin varsinaisesti uutta luodessaan, hän onnistuu satuja uudestaan runoillessaan, vaikka hän siinäkin vain harvoin osaa asettua täysin runolaulajan kannalle.

Kalevipoeg on 20-lauluinen kuvaus virolaisen yliluonnollisen väkevän sankarin urotöistä, hänen Suomen-matkastaan, taistelustaan noitia vastaan, sodankäynnistään, matkastaan Manalaan ja painistaan Sarvikin — paholaisen — kanssa, retkestään mailman loppua kohden ja vihdoin hänen tapaturmaisesta kuolemastaan. Läpi teoksen kulkee traagillinen aate: Kalevipoeg on syyllinen Saaren neidon kuolemaan ja Suomen sepän-pojan murhaan; hän sovittaa sen murtumalla jaloistaan omaan vedessä väijyvään miekkaansa.

Suurta symboliikkaa on Kalevipoegin loppu säkeissä. Kalevipoeg on kuoltuaan pantu Tuonelan veräjän vahdiksi, käsi kallion raossa, — kun hän kerran kätensä irti kiskaisee, on Virolle koittava uusi onnen aika.

Kalevipoeg ei kestä vertausta Kalevalan kanssa. Kalevipojan urotyöt ovat melkein poikkeuksetta ruumiillisen voiman näytteitä; se sanan ja laulun mahti, mikä Kalevalassa ihmeitä aikaan saa, puuttuu Kalevipoegissa. Kalevipoegin kauneimmat kohdat ovat lyyrillisiä, niihin on Kreutzwald sovittanut kansanrunon herkimmät säveleet.

Kalevipoegin viimeinen ja suurin sankarityö oli kuitenkin se, että se ilmestyessään auttoi itsetietoisuuteen kokonaisen kansan, onni, mikä harvoin tulee suurimmankaan taideteoksen osaksi. Sillä on koko Viron kulttuuri-elämälle perustava merkitys, olkoon se sitten, minä aikalaiset sitä tervehtivät, Viron kansan luovan kyvyn välitön ilmaus, tai, miksi myöhempi tutkimus sen on merkinnyt, _Kreutzwaldin_ kansantarinastoon nojaten enemmän tai vähemmän runollisella voimalla kokoonpanema ei _kansan-eepos_ vaan kansallinen kertomarunoelma.

Kansanrunouden keräys saa yhä uutta vauhtia. 70 luvulla ryhtyy siihen kirkkoherra _Jakob Hurt_ ja myöhemmin Kronstadtin kirkkoherra _M.J. Eisen_. Heidän apulaisikseen tarjoutuu kymmeniä ja satoja nimettömiä kerääjiä kaikilla seuduin maata. Jättiläiskeräys suoritetaan harvinaisella innolla ja sitkeydellä, ja sen tuloksena on suurin kansanrunouden kokoelma, mikä milläkään kansalla on olemassa, noin 45,000 runoa, siihen lisäksi epälukuinen määrä satuja, loitsu-runoja, sananlaskuja j.n.e. Painettu on niistä Hurtin toimittama _Vana Kannel_ I ja II v. 1886 ja myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avustuksella ilmestyneet _Setukeste laulud_, (kreikanuskoisten Pihkovan virolaisten laulut) I osa v. 1904, II osa v. 1907, sekä joukko _Eisenin_ toimittamia satuja.

Huolimatta siitä suuresta huomiosta, mikä jo viime vuosisadan alkupuoliskolla kansanrunoudelle omistettiin, ei sen jälkiä paljonkaan tapaa silloisissa taiderunouden kokeissa. Vasta ihan viimeisinä aikoina on kansanrunouden hedelmöittävä voima uloittunut taiderunouteen ja sen kieliaarteita liikuteltu. Viron ensimäiset taiderunouden yrittäjät saivat vaikutuksensa muualta.

Jo estofilien aikana esiintyy virolainen _Kr. Jaak Peterson_ runoilijana. Tämän 21 vuotiaana v. 1822 kuolleen nuoren kielentutkijan runot nyt ja pieteetillä julkaisuissaan osaksi painattanut. Ilman kaikupohjaa, kuin eksynyt esitaistelija, liian etäällä jälkijoukoistaan, tuomittu varhaiseen kuolemaan kesken kehitystään, on Kr. Jaak Petersonin kohtalo miltei traagillinen. Hänen päiväkirjansa lehdiltä puhuu ratsionalistinen, kriitillinen henki. Hänen runonsa ovat korkealentoisia, vähän rhetoorisia, toisinaan täynnä oikeata, joskus väärääkin paatosta, antiikin runomitoissa liikkuvia, parhaimmissa eräänlaista kuulakasta kauneutta. Noor-Eestin ryhmä on hänessä nähnyt hengenheimolaisensa, ensimäisen »nuorvirolaisen».

Jos _Kr. Jaak Petersonin_ viileän runouden kohtalo oli kaikua kiville, oli _Lydia Jannsenilla, Koidulalla_ (v. 1843—1886) sitävastoin laajempi kaikupohja kuin näihin päiviin asti ehkä kellään viron kielen käyttäjällä.

_Koidula_, Postimees-lehden perustajan ja heräävän Viron kansallisessa elämässä suurta populariteettia nauttivan _J. W. Jannsenin_ tytär, joutui sekä runoudellaan että henkilössään kuvastamaan Viron lyhyttä kansallisen romantismin aikaa. Kalevipoegin ilmestyminen ja työorjuuden lopullinen lakkauttaminen vapautti Viron latentin elinvoiman, joka nyt ilmeni jonkinlaisessa juhla-isänmaallisuudessa, laulujuhlina ja romanttisena huumauksena, ja jonka reali-ilmauksena oli Eesti Kirjameeste Seltsin perustaminen ja rahankeräys omakielistä Aleksandrikool'ia varten.

Yhtä suurena tekijänä kuin ajanhenki oli Koidulan kehityksessä, yhtä suurena tekijänä oli Koidula puolestaan ajanhenkeä luomassa. Hän ruumiillistuttaa ajan, siinä hänen persoonallisuutensa. Hän on voimakkain silloin, kun aika puhuu hänen suunsa kautta, kun hän on tulkkina ajan aatteille, jotka hänen tulisielunsa ahjossa lopullisen muotonsa saavat. Hän on siinä määrin aikansa kuvastin, että me etupäässä näemme hänessä juuri ajan piirteet yksilöllisten sijasta. Aika puhuu, aika valittaa, aika iloitsee hänen isänmaallisissa runoissaan, jotka milloin ovat kuin profeetallisia valitusvirsiä, milloin kaikuvat pääsiäistunnelman täyttämää hosiannaa. Koidula oli joukkojen runoilija, hänen tunteensa kollektiivia tunnetta. Niin pian kuin hän harhautuu alaltaan, hän kadottaa runoutensa taika-avaimen. Hänen persoonallisin elämyksensä oli isänmaallisuus, muulla alalla hän käyttää vanhoja kliseoita. Ei erotiikka, ei luonnontunne haltioidu hänellä runoksi. Kokeillessaan toisilla aloilla hän on usein vain saksalaisen maneerin jäljentäjä, hyvin usein suoranainen kääntäjä (sen ajan tavan mukaan varsinaista tekijää nimittämättä). Joukko hänen alkuperäisinä pidettyjä runojaan on myöhemmin osoittautunut käännöksiksi. Sekä aiheittensa valinnassa että niitten käyttelyssä hän seuraa aikansa yleistä makusuuntaa; hän ei ole vailla imelää hentomielisyyttä eikä sanakoreilua. Suuri osa hänen aikoinaan laajoissa piireissä herättämästään kirjallisesta innostuksesta on tosin kai pantava hänen voimakkaan persoonallisuutensa suggestion laskuun, joka niin mieltäkiinnittävänä ilmenee esim. hänen äsken julkaistuissa kirjeissään Kreutzwaldille. Mutta hänen isänmaallisilla runoillaan on pysyvä merkitys. Ne ovat ajan todistuskappaleita, mutta eivät yksin sitä; joskin nyky-aikainen lukija niistäkin mielellään karsisi yhtä ja toista, ei voi olla antaumatta alttiiksi niitten välittömälle inspiratsiolle. Ne ovat ja pysyvät heräävän Viron hymneinä.

Koidulan kohtalo oli työkuntoisimmassa ijässään kuolla kaukana niin suuresti rakastamastaan Maarjamaasta, virolaisen kansallisen romantismin osaksi tuli tukehtua alkaviin venäläistyttämisyrityksiin. Kansallisen kevään aamutunnelmaa ja raikkaita värejä seurasi harmaa seisahdusaika kaikilla aloilla.

Paljon on Virossa runoiltu tänä aikana. Runoileminen pääsi ikäänkuin muotiin, muuttui helposti opittavaksi käsityöksi, jota joutoaskareenaan itsensä ja toisten iloksi harjoittivat mitä erilaisimmat virkailijat, etupäässä kuitenkin papit ja kansakoulunopettajat. Sisällöstä ei ollut puutetta; kaiutettiin kuluneiksi edellisen ajanjakson itsessään jo hiukan onttoja isänmaallisia lauseparsia, kunnes ne kadottivat viimeisenkin aitometallisen helähdyksensä, tai tuotiin läntisestä naapurimaasta Saksasta, — ei koskaan kauempaa — helppohintaisia esikuvia. Runomittakin oli melkein aina sama

— - — - — - — - — - — - — - —,

johon loppusoinnuksi kelpasi melkein mikä pääte hyvänsä. Tämä helppo ja mukava runomitta sopi kaikensävyisille runoille, murheisille, leikkisille ja juhlallisille. Kokonaisen kokoelman »kukkakimppuja», »seppeleitä» j.n.e. voisi poimia tämänaikuisten runovihkojen nimistä. Kaikki lainaavat, kaikki elävät lainoista. Kieli on vanhaa, ajatukset ja tunteet samoin. Täällä, kuten muuallakin, epigooniajan epäitsenäisyys.