Part 3

Käy tuiskut kilvan kedolla, ja tumma taivas, tumma maa, niin armas, armas minulle, ei silmä salli parempaa.

Mun vanhempaini menneisyys, oi murheinen ja musta maa! Kuussataa vuotta vieri jo, ei tähden tuikett ainoaa.

Kuussataa vuotta vieri jo, ei tähden tuikett ainoaa. Niin, armas, armas minulle, ei sielu salli parempaa.

PAKKANEN

Külm

Niin hyinen korven hiljaisuus, niin verenkirkas idän koi.... Palava löyly pohjoisen! Ja sudet aamun alkaen taas kera kauriin vaikeroi. Puu värähtää... ja pakkanen käy paukkuen. Taas hyinen kuolon hiljaisuus, vait korpi jää... niin verenkirkas idän koi.

OI MUN KALLIS KANTAJANI!

Oh mu kallis emakene!

Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen, kummulles kun kulkenen.

Neuvon sanoit: seuraa mua, seuraa mua, poikani! En ma sua seurannutkaan, neitoa vain, äitini!

Yöt ja päivät, yöt ja päivät, juoksin neidon jäljissä, annoin suuta anturalle, kun se tallas sydäntä.

Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen kummulles kun kulkenen.

OI TUTTAVAT, ÄLKÄÄ TULKO!

Oh sõbrad, ei lase ma öelda

Oi tuttavat, älkää tulko mua sairaaks syyttämään! Ett' täysin terve oisin, en usko itsekään.

Niin terve vain lienen, että tään rahvaan raihnaisan, tään rahvaan raukan ja rakkaan viat kaikki kuvastan.

NIINKUIN ÄÄNI KIRKAS, KULTAINEN

Nagu ilusamgi hele hääl

Niinkuin ääni kirkas, kultainen rotkon pohjaan sortuu soinnultaan, vaihtuu valitukseks alta maan, alta arkkuin, alta ruumiitten:

niinpä sammuu pyyde pyhinkin, kukka kuolottuuden lakastuu, totuus kirkas, kaunis tukehtuu, hukkuu yöhön huuto hartahin.

GUSTAV SUITS (1883-1956)

LAULU EESTISTÄ

Laul Eestist

Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan sorrettu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen: Se on Eesti.

Kukapa suot nämä kuivaa kerran? heilimöi nuoruus vain hetken verran, ruostuu tekojen kirkas teräs, raskaina iskevät hallayön ruoskat, Eestissä ollaan.

Kenenpä nauru kirkasna soisi? murheet ken riemuksi muuttaa voisi? kuormasta kyyryssä huokaa elo kohdalla Murheen-alhon kylän, Eestin elo.

Vaivaispajujen, petäjäin kehto! toisin lehajaa tammilehto, toisin etelän taivaan alla viinirinteillä raikuu runo. Eestissä sataa

ruosteista sumua alati, aina... eipä laulajan päähän paina laakerinlehväistä seppeltä kukaan. Kova on kohtalo syntyä tänne laulajaks Eestin.

Laulamme tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuoleman-uhon. Mistä on unelma kuolemanlasten? päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.

SUOSYVÄREILLÄ

Soolaugastel

Täynnänsä syvärejä suon on syli. Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön? vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?

Täynnänsä syvärejä suon on syli.

Vedestä kohoo kuplat hopeaiset. Oi soitten kaihot, sala-unelmat, oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!

Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.

Nään vaivaiskoivut maata matavaiset. Syvällä suonet piilee vuossatain menneitten, ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen.

Nään vaivaiskoivut maata matavaiset.

Tuhannet sääsket survoo soitten yli, kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy, tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.

Tuhannet sääsket survoo soitten yli.

ERÄÄLLE LAPSELLE

Ühele lapsele

Soi helisten sun naurus huoneeseni, soi helisten! kuin airo järven, halkoi kirjojeni se harmauden.

Kaks kuoppaista ja palmikkoa kaksi, kaks kuoppaista! ja silmät äiti pesi kirkkahaksi, kaks laulua!

Kuin tuulispää ohitse riemus kiitää, kuin tuulispää! kisaten, karkeloiden jalkas liitää ja lennähtää.

Laps huhtikuun, noin elon halki pysy, laps huhtikuun! Sä älä ankeuteni syytä kysy ja murheen muun!

Vain karkeloon, te kevytkenkäjalat, vain karkeloon! Avoinna olkoon kaikki leikkialat, tie aurinkoon!

Mut sankartyö on tuskaa naurain kantaa, mut sankartyö vaeltaa vihellellen Lethen rantaa, kun yltää yö.

MEIDÄNAIKUINEN SATU

Meie aja muinasjutt

Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.

Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.

Tuulenhenki havahti. Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi: talven vaitiolo säikkyi, sydämessä vavahti.

Kuka itkee, lohduton? Monin kerroin huuto kaikuu, yli kotirajan raikuu; satu synkeä se on.

Sydämessä värähti, läpi luun ja lihan tuikkas. Joku mustaan yöhön huikkas, joku nauruun pärähti.

Kauan älä kuuntele! Kiihko kouristuttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!

Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.

KIROUS

Needmine

Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön! Te nurmen alla nukkuvat, herätkää, herätkää työhön!

Pudottaa lehtensä elämän puu, kauhean kiron on maassa valta, elävät elämää kammoksuu, noustava miesten on mannun alta!

Vaiti on vainajat haudoissaan, kohoo ei kummusta sankari pyhä, turhaanko toivomme miestä yhä, ken katkoisi kahleet, lunastais maan?

Kolkko kuin yö kaartaa kirous maan, työssä on haudankaivaja vaan, siunattu työ!

Vaan kirotut elävät, kuolleet!

MIKS HIUKEISIN, MIKS PAASTOISIN!

Mis tarvis piinad, mis tarvis paast?

Miks hiukeisin, miks paastoisin? Kas, viinamarjat valmiiks saa! niin kauan halut hillitsin, nyt rinnan riemut puhjetkaa!

On kaunokaisia kyllälti, mut yhtä halajoitsen vain! janosta riutui rintani, ja nyt hän hehkuu huulillain.

Jo päivä puoleen kohosi, pois varjot tieltä vaeltaa. Oi, ihanaiseni, iloni! mun vertani huumaa, houkuttaa!

NEBULOSA

Kuin kuumehoure outo sielun täytti, ja sateeks suli lokakuinen syys, meit' tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

Jo lyhdyt kaukaa tuikehtivan näytti, ja kadut katti illan hämäryys, meit tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

Vaan turhaan paratiisiin pääsyä taas itki rakkaus tai ihmettä, ja säikkyi öisiin sumusokkeloihin.

Ja unelmia vailla, vierekkäin tutuilla teillä vaelsimme näin, ja rakot astelimme anturoihin.

SAARENMAAN RANNALLA

Saaremaa rannal

Kulkija rauhaton, tuskaisna tullut, levähdä, viivy, vierellä viihdyttävän, loiskivan rannikon veen! Venuksen vaivasta irti, paossa Amorin nuolten, lepoa leyhyttelee lounaisen henkäys taas. Auvoks ankeus muuttuu, merta heijastaa mieles, rantaa rosoista kun kesää kiittäen käyt.

INSPIRATSIO

Inspiratsion

Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!

syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!

Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi, niin kuulisin sen yli maitten, merten, myrskyin halki, maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.

Oi mistä ympärilläin valo ylhäinen? Ma katson kahden silmän välkkeesen, kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy, en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.

Ei sulkea voi niitä surmakaan!

ja tyhjä vaikk' ois elon vainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs!

ELON TULI

Elu tuli

Elon tuli taivaalla aurinkona hohtaa, elon tuli pilvistä pitkäisenä kohtaa, säteilee välkkyen pimeimmässä yössä, kirkastaa mietteet, kiihoittaa työssä

ja katoovaisuuteen sammuu.

Miksikä kohisee keväinen vuo? Kutka on tiellä kulkijat nuo? Tulisoihdut nuorten yli arkitöiden säihkyvät uhmaten, ikävöiden,

sinis kuin saapuvat veräjille Tuonen.

Elon tuli leimuu, salamoi, lyö, elon tuli ihmisten sydämiä syö, elon tuli palaa ja elon tuli sammuu, ja tulensijakin pian tummuu,

jää jälelle pivontäysi tuhkaa.

Olkoon elon tulen tuhkansija pyhä, elon tuli itse pyhempi yhä!

WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)

SYDÄNTALVEN YÖ

Südatalve-öö

Verkkaan vierivät, soutavat taivaalla pilvet, hiljaa huojuvi puu, hopeaa hohtavi kuu. Taivaan kannella tuikkii tuhannet liekkivät tähdet, yltä ympäri maan, vait'olo valvovi vaan. Silminkantamiin saakka säihkyvi lumi, aallot on antauneet, vaiti on vihaiset veet. Kalamies ammoin mutaiset verkkovajansa jätti, harvoin miehenpä näin, painuvan avantoon päin. Vilkkuvat kirkasna kaukaisten kylien myöhäiset tulet, vastahan heijastaa luminen, uninen maa. Kaukaa kaikuva ilma koirien haukunnan kantaa, harvaan, hiljakseen, kilisee kulkuset reen. Aikojen katoovaisuutta tornista kumeain soinnuin kello vaskinen lyö, vaiti on sydänyö.

KEVÄTTUNNELMA

Kevadetunne

Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa, kaukaisten kukkulain takaa, kaukaisten korpien takaa jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

Taivas sädehtii, seestyy ja päilyy ylitse kukkivain maitten, tuoksuvain luhtamaitten helmassa tuntematonta häilyy.

Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa kaukaisten kukkulain takaa, kaukaisten korpien takaa jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

On kuin povessa tekisi terää, paisuvi, vapaaks halaa, vieno huhunta salaa sielussa helläksi helinäks herää.

SAIRAANA

Haiguse aegu

Koittaa, ja tähdet sammuu alkavaan päivään, säikkynyt kuuvalo vaihtuu kelmeään häivään.

Halki harmajan ruudun säteet heittyy, pilvien reunat puna- purppuroin peittyy.

Suljen silmäni; tuli hiipuen palaa. Öinen outo harha haihtuu salaa.

KALLIOILLA

Kaljudel

Kuin herkät, hapraat harsot alla auringon ajelee autere taas ja hajoaa ja laajenee.

Taholta luotoin tuuli raitis tuntuvi huokuna heikkona vain, pois tyyntyin kaukaisuuksihin.

Edessä salmet aukee siintoon, säteilyyn piilosta pilvien nyt jo haihtuvain ja häipyväin.

Ja taivaan laki laajaks seestyy, suurenee, valossa välkkyen kuin suur sädehtivä äärettyys.

Kupeella kallioitten, päivän paisteessa levolla miehiä on, kuin kuolon unta nukkuen.

Ja rauha nukkujoitten, kuumat kalliot vait'olon voimalla ne kuin sielun kielet kiehtovi.

Kuin vieris päämme päällä vierimistänsä ketjuna kiertäen vain maailmat oudot vierahat.

OODE EHTOOLLE

Õhtu ood

Kuin vaskikiekko aaltojen vuoteesen, niin vaipuu meren helmahan aurinko, keskellä kullan liekitsevän, loistaen loppuvaa kauneutta.

Ja pilven longat, liekeissä auringon, keskeltä hehkun korkeina patsaina, tulesta iltaruskon nousee, kumottain vellovan kullan lailla.

Ja kalvahtaissa sortuvat, sammuvat, kuin kaskimailla ruskeaan loimuhun keskellä siniharmaan sauhun sammuvat suunnaton-suuret soihdut.

Ja hämärtäissä vait'olon helmasta valahtaa rauha harsona vienona niin suloisilla säveleillä ylitse taivahan, maan ja meren.

SYYSTALVEN ILTA

Sügistalve õhtu

Talviaurinko taas pilvipesähän painuu, vieras, heikko häivä ylitse kalpean maan tuhkankarvaisna hiipii himmeten hiljaa.

Kaukaa kuultavi veet vaiti, kangistuneina, rannan tyhjän puolla. Lunta lauhasti luo, hienot, leijuvat hiuteet ylhäältä lankee.

Salon sinehen päin, hiljaisuudesta usvan mustat linnut lentää, pahaa tietäen ne vaakkuu sankoissa sarjoin, pitkissä parvin.

On kuin sieluni taas taakan tuntisi oudon, vieraan varjon lailla, raskas raukeus kuin maahan murtavi mielen vaipuissa valon.

HIETASÄRKÄLLÄ

Luitel

Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri, yksin somerolle istuiksen, kauempan kevään sinertävän tumma meri häipyy kaukomielin kohisten.

Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien, kiitää ulapalle kirkuen lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien, yli illan vetten varjoisten.

Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, niinpä velloo mieli, öisen vaahtolaineen lailla kauas, täynnä tummaa kaihoa.

TALVI-ILTA

Talvine õhtu

Yli tasangon tumman rauhan, lumen sinisen, lauhan Luo säteet sammuvan päivän hohtavan häivän.

Yli lumen laakean, summan, niin tyhjän ja tumman, vain autio tie yli virran vie. Pajut ruskeat taipuu, unen varjoon vaipuu, tien päätä ei näy, rata rekien käy läpi päivän palon, kuun kelmeän valon pois kauas.

AJATUS

Mõte

Se syntymättä vielä, salaa ahjossa aivoin kuumeneepi. Väristen äkkiä jo palaa ja fosforkielin karkeleepi.

Ja puhkee punalieskaks leimuamaan, loistossa kauneuden luomisriemun, salaisen soihdun lailla helottamaan seasta sauhun, punertavan liemun.

Ja niinkuin siivellinen sana se intohimon säkenissä esille vyöryy voittamattomana sytyttäin tulen sydämissä.