Part 4
Seuraavana aamuna hän oli niin varma kirjeen tulosta, että hän avatessaan postilaukkua melkein näki sen. Ja kun sitä ei kuitenkaan ollut, katseli hän moneen kertaan laukun, ennenkuin tuli vakuutetuksi siitä. Iltapostissa ei myöskään ollut kirjettä. Silloin hän oli varma siitä, että se oli hukkunut tiellä. Kun hän seuraavana aamuna jälleen oli turhaan odottanut, tuntui hänestä selvältä, ettei tohtori sitä ollut kirjoittanut eikä koskaan kirjoittaisi. Hän päätti olla kokonaan ajattelematta asiaa. Kuumeisella kiireellä otti hän itselleen kaikenlaisia tehtäviä hajoittaakseen ajatuksiaan. Kuitenkin lähti hän iltapäivällä kauppiaaseen, vaikka ostosten teko oikeastaan kuului taloudenhoitajattarelle. Hän teki sen nyt itse voidakseen mennä asemalle postia hakemaan. Hänelle ojennettiin postipakka. Hänen täytyi pidellä postiluukun syrjästä ottaessaan sitä vastaan. Hän istuutui asemahuoneen penkille ja silmäili hätäisesti kirjeiden osoitteita. Ja tuossa se oli. Hän tunsi kohta suurella valkealla kuorella voimakkaan, hiukan kankean käsialan.
Siinä kaikkien postinhakijoiden keskellä, melussa ja ovienpaukkeessa hän avasi kirjeen ja luki:
Rakas neiti Kaarina!
Minun olisi pitänyt aikaisemmin teille kirjoittaa, mutta suuret epäilykset siitä, kuinka kirjoittaisin, ovat saaneet minut viivyttelemään. Ensimäiseksi pyydän teiltä anteeksi sitä, että ollenkaan olen teidän elämänne tielle joutunut. Mielelläni olisin myös tahtonut kadota siltä niinkuin tulin, mutta nyt minusta tuntuu, että on paras puhua teille rehellisesti kaikki, sillä te, joka olette niin viisas ja hyvä, tulette varmasti minua ymmärtämään. Jos voisin mennä naimisiin, niin olisi minusta suuri onni omistaa teidät, sillä te olette tehnyt minuun unohtumattoman vaikutuksen, mutta valitettavasti on asemani sellainen, etten voi ajatella naimisiin menoa samalla kokonaan luopumatta niistä suunnitelmista, jotka olen elämälleni tehnyt. Koko haluni on saada tehdä tieteellistä työtä, mutta niinkuin epäilemättä tiedätte, ei siitä kukaan rikastu. Itselläni minulla ei ole varoja, päinvastoin olen jokseenkin pahasti velkaantunut. Naimisiin meno merkitsisi minulle siis luopumista elämäntehtävästä, johon koko sielullani olen kiintynyt.
Toivottavasti te ymmärrätte minua ja suotte minulle anteeksi, jos olen tuottanut teille mielipahaa. Epäilemättä tulette piankin unohtamaan uskollisen ystävänne
Yrjö Saarivirran.
Kaarina nousi kärryihin ja ajoi hitaasti takaisin Kalliolahteen.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Kaarinan ensi ajatus, että hänen pitäisi mennä tapaamaan tohtoria. Hän tahtoi nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Mitä hän hänelle sanoisi, sitä hän ei tiennyt. Hänestä vain tuntui, ettei hän voinut tyytyä siihen, mitä kirje niukkoine harkittuine sanoineen lausui. Oliko todella mahdollista, ettei ollut sijaa sovitteluille. Hänestä tuntui, että hän itse olisi ollut valmis vaikka minkälaisiin uhrauksiin, mutta mitäpä hänellä olikaan uhrattavaa. Tohtori oli ehkä oikeassa, mutta kuitenkin löytyi varmasti miehiä, jotka olisivat toisin menetelleet.
Pian Kaarina kuitenkin luopui ensimäisestä mielijohteestaan. Jos asiassa oli jotain järjestettävää, niin se oli tohtorin tehtävä eikä hänen, ei missään tapauksessa hänen. Hän ei kuitenkaan ollut edes kirjeeseen vielä vastannut, ennenkuin hänen sittenkin täytyi lähteä Helsinkiin. Hän sai kutsun tulla neuvottelemaan Kalliolahden asioista laitoksen omistajan kanssa. Sen mahdollisuuden varalta, että hän tapaisi sattumalta tohtorin, ei hän kirjoittanutkaan.
Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.
XV.
Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.
Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.
Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen. Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä, melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin hän tunsi huolestuvansa.
— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi hän.
— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä välillä lääkärissä.
He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.
— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —
Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta, oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta. Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin kirjoittanut.
Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.
Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa. Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.
— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän. Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.
— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen aivan ulkopuolinen.
— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin kuluttua lähtemään.
Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.
— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.
— Ei se mitään. Lähdetään vaan.
Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin, missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa näkevänsä häntä tässä ympäristössä.
* * * * *
Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä, naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.
— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.
Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki, nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen. Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan luo.
— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?
— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä tiedätte.
— Tiedän kyllä.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitten alkoi tohtori.
— Te olette saanut kirjeeni?
— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain... — Tahtoisin kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut vaikeampaa. —
Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa, ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten liekki niissä taas sammui.
— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.
Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.
— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota näin.
Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua. Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi, että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.
Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan. Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet. Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi, mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän. Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.
— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan sinua.
Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.
— Ei, sanoi hän.
— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?
— En, en tahdo.
— En ymmärrä sinua.
— En tahdo. Se on kaikki turhaa. En tahdo. Nyt on jo liian myöhäistä.
Tohtori tarttui uudelleen Kaarinaan.
— Liian myöhäistä? Sinä et tahdo? Selitä toki!
— En tahdo, että sinä kerran sanoisit minun käyttäneen hyväkseni sinun heikkouttasi.
Hän riistihe irti ja katosi taloon.
XVI.
Kaarina saapui iltapäivällä Kalliolahteen. Hän oli saanut itsessään syntymään jonkunlaisen jäykän välinpitämättömyyden tunteen, joka teki hänelle mahdolliseksi kulkea kaikkien näiden ihmisten keskellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jokunen ehkä heitti häneen kysyvän katseen, sillä olihan ainakin muutaman täytynyt jotain arvatakin. Eräs rouva huomautti, että johtajatar oli viime aikoina tullut huonon näköiseksi. Kaarina vastasi tyynesti, että oli hiukan rasittunut. Kun hän oli saanut jaetuksi hoidokkaille pienet ostokset, jotka oli heidän tilauksestaan tehnyt, meni hän omaan huoneeseensa.
Elna tuli mukaan.
— Millainen matka sinulla oli? Näitkö tohtori Saarivirran?
— Näin.
— Mitä hän sanoi?
— Ei mitään erikoista.
Elnan olisi tehnyt vielä mieli kysyä, mutta hän heitti kuitenkin siihen ja lähti pois.
— Mitähän heidän välilleen on tullut, ajatteli hän. Luultavasti tohtori on häneen kyllästynyt. —
Illemmällä, kun Kaarina oli menossa puistoon saadakseen olla vähän aikaa rauhassa, huusi Kivistö, jota hän ei vielä ollut tavannut, häntä parvekkeeltaan.
— Merenneito, tahtoisin puhua kanssanne.
— Tulkaa tänne alas, vastasi Kaarina.
Kivistö tuli hänen luokseen.
— Teidän ei pitäisi sanoa minua merenneidoksi, ei ainakaan näin julkisesti. Tehän teette minut naurettavaksi. Mikä merenneito minä olen, käytännöllinen, proosallinen ihminen.
— Suokaa anteeksi, tein sen aivan huomaamattani. Minä olen tottunut ajatuksissani nimittämään teitä niin.
He saapuivat turvepenkille, joka oli tehty järvenrantaan, syrjäiseen puiston kolkkaan, ja istuutuivat sille.
— Oliko teillä hyvä matka? kysyi Kivistö.
Mutta silloin muisti Kaarina Kivistön lääkärissä-käynnin.
— Minun matkastani ei kannata puhua, mutta kertokaapa te, mitä lääkäri sanoi.
Kivistö teki paljoa merkitsevän liikkeen kädellään.
— Sydämeni on kovin huonossa kunnossa — kaikin puolin, lisäsi hän hymyillen.
— Ei kai nyt kuitenkaan — —
— Kyllä, kyllä. — Hän tarttui Kaarinan käsiin ja painoi kasvonsa niihin.
— Te ette tiedä, kuinka minä rakastan teitä.
— Älkää sanoko niin!
— Älkää kieltäkö. Kyllähän tiedän, että se on turhaa, mutta kerran sen sanon enkä sitten koskaan enää: Ei kukaan ole koskaan rakastanut teitä niinkuin minä eikä tule rakastamaan, ei koskaan. — Hän nosti kasvonsa ja katsoi Kaarinaan. — Te itkette, oi, älkää itkekö! Minun takiani ei ainakaan kannata itkeä — Vaikka tuskinpa te minun takiani itkettekään. — Olenpa minä aika peto. Teilläkin tietysti on huolenne, ja minä aina lisään kuormaanne.
Kaarina yhä itki.
— Mitä tekisinkään, kun olette niin lohduton?
— Älkää tehkö mitään. Istukaa vain tässä vähän aikaa, että ehdin rauhoittua. Olen vain niin kovin väsynyt. Kun alan itkeä en voi enää lopettaa.
He istuivat hetken ääneti. Sitten Kivistö taas alkoi:
— Olemme me ihmiset sentään kovin köyhiä. Te olette surullinen, ja minä tekisin vaikka mitä auttaakseni teitä, mutta en voi.
— Voitte te tehdä minulle pienen palveluksen. Hakekaa minulle lasillinen vettä ja hattu, se leveälierinen panama.
— Kas niin, nyt te jo taas nauratte.
— Niin, enkä itkekään enää pitkään aikaan.
XVII.
Elna Ström oli sattunut näkemään Kaarinan ja Kivistön turvepenkillä puistossa juuri sillä hetkellä, jolloin Kivistö suuteli Kaarinan käsiä. Pari viikkoa sen jälkeen käväisi Elna Helsingissä. Hän tapasi tohtori Saarivirran kadulla. Tämä ei ollut huomata häntä, mutta Elna pysäytti hänet.
— Terveisiä Kalliolahdesta, huudahti hän iloisesti.
Tohtori säpsähti.
— Tekö? Hauska nähdä. Mitä Kalliolahteen kuuluu?
Elna selitteli, ketä oli lähtenyt, ketä taloon muuttanut ja muita enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia asioita.
— Olinpa unohtaa suurimman uutisen, sanoi hän lopuksi. Taidamme pian saada viettää kihlajaisia.
— Kenenkä kihlajaisia?
— Johtajattaren ja herra Kivistön.
— Älkää toki joutavia!
Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?
— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.
— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi! Saanko viedä terveisiä?
— Kyllä, viekää paljon! — —
Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.
— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?
Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.
— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä... Sellainen tulevaisuuden mies kuin sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan, köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.
Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen, sivistynyt, viisas ja toimelias — —
Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti koskeneeksi arkaan kohtaan.
Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli, täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta, soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.
XVIII.
Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.
— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?
— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasi Kaarina. —
Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia, jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä mainittavankaan.
Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen, kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa, mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.
Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen, teki työtä ja kesti.
Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa, että jotain täytyi tapahtua. —
* * * * *
Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.
Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.
Näin se kävi.
Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.
Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa. Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.
Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.
— Minne olette menossa? kysyi tohtori.
— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi, että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.
— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi lähteä yhdessä kävelylle?
Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan. Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan. Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset silmänsä:
— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.
Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:
"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; — muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta kohtaan.
Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut, kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää. Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.
Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin löytäisi kai ennen pitkää.
Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.
XIX.
Elna oli tullut Kalliolahteen kohta sen jälkeen, kun oli mennyt kihloihin. Hän oli oikeastaan tullut hakemaan tavaroitaan, mutta jäi kuitenkin pariksi päiväksi sinne. Viimeaikojen suuren ilon ja paljon mielenliikutuksen jälkeen tuntui hänestä hyvältä olla hiukan hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.