Part 3

— Pidän sinulle pienen esitelmän taktiikasta. Ensimäinen pykälä on vaihtelevaisuus kaikessa. Käytös vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Ei saa olla oma itsensä. Ei saa olla liian johdonmukainen. Täytyy olla salaperäinen, täytyy olla erikoinen.

— Annoit minulle juuri oivallista havainto-opetusta, kun selitit Olli Haavalle, että mielelläsi sairastaisit lavantautia, saadaksesi tuntea kuoleman läheisyyttä ja saadaksesi maata kauan muiden hellimänä... Mitä viidenpennin erikoisuutta lienet lasketellutkaan. En kuullut kaikkea.

— Olkoon vain viidenpennin erikoisuutta, mutta se tehoo. "Das ewig weibliche", ymmärrät kai? Huomenna kerron hänelle esimerkiksi, etten koskaan voisi olla vuoteen omana kahta päivääkään, että vanhempani ja lääkärini joskus ovat polvillaan rukoilleet minua pysymään alallani, mutta minä en vain ole voinut. Silloin hän kohta ajattelee: "Tuossa tytössä on tempperamenttia". — Jos sitten vielä käännyn puoleesi ja sanon: "Sinä Kaarina olet tietysti totellut lääkärien ja vanhempiesi käskyjä", ja sinä tuntien asiasi oikeuden vastaat myöntävästi, niin olet kerrassaan muserrettu. Usko minua, viidenpennin erikoisuus menee miehiin kuin voi kerjäläiseen.

— Kyllä, jos tyttö on kaunis.

— Ei kauneus ole välttämätön. Mistä niitä kauniita tyttöjä joka paikkaan riittäisikään. Onhan kauneus hyvä apu, mutta oikea taktiikka on vielä tärkeämpää. Siinä täytyy tietysti olla älyä. Kaikkia miehiä ei kohdella samalla tavalla.

— Kohtelit heitä nyt millä tavoin tahansa, niin luulisi kuitenkin löytyvän sellaisiakin, jotka näkevät sinun taktiikkasi läpi.

— Sinä tarkoitat varmaan sellaisilla miehillä tohtori Saarivirtaa. Sellaisia kuin hän valloitetaan kahdessa viikossa.

— Sinä olet jo ollut täällä kaksi viikkoa.

— Enhän minä ole ollenkaan yrittänytkään. Minä vain tarkoitin, ettei tohtori luullakseni ole ollenkaan vaikeimpia. Päinvastoin. Hän on nähtävästi jokseenkin tottumaton naisten seuraan. Mutta hänhän oli jo kiinnitetty, kun minä tulin. — Ei sinun tarvitse punastua... — Sanalla sanoen minun ei tehnyt mieleni ruveta pitkäaikaiseen piiritykseen.

— Rupea sinä vain! Vielähän on vähän aikaa.

— Älähän nyt toki. En kai minä rupeaisi teidän välejänne sotkemaan. Pidän niin paljon sinusta ja pidän niin paljon Ollista. Luulen melkein, että olen rakastunut häneen. Häneen minä kohdistan kaikki voimani.

— Ei sinun tarvitse paljonkaan voimiasi hänen takiaan tuhlata.

— Mitäpä, jos koettaisin voimiani Kivistöön päin?

— Taitaisitpa turhaan ponnistella. Joka tapauksessa kiellän sinua kerrassaan. Hän on aivan liian sairas ja hermostunut, että häntä saisit ruveta huviksesi rääkkäämään.

— Se ehkä piristäisi häntä. Muutamat miehet ovat sitä iloisempia, kuta enemmän heitä rääkätään.

— Kivistö ei kuulu niihin.

— Ehkä ei. Tunnen häntä niin vähän. Mutta luulen että tohtori Saarivirta kuuluu niihin. Häneen nähden voisit pienellä rääkkäyksellä saada ihmeitä aikaan. Yritäpäs vaan olla hiukan häijy.

— Olenhan sanonut, ettei minulla ole mitään halua valloittaa häntä.

— Sinä olet aivan mahdoton. Olet tietysti niin varma asiastasi. Mutta minäpä sanon sinulle, että vielä vaikeampaa kuin valloittaminen on kiinnipitäminen.

— Mutta entäpä, jos minua nyt ei huvittaisi "pitää kiinni". Jos olisin liian laiska tai ehkä liian ylpeä. —

— Sinun kanssasi ei pääse minnekään. Yhden asian vain sanon sinulle: Syytä itseäsi!

— Itseänipä tietenkin. Ketä muuta. — Nyt minun onkin jo mentävä alas.

— Olehan nyt vielä hetkinen. Sanon vain samalla, mikä on taktiikan toinen pykälä. Se on vaarinottaminen oikeasta hetkestä. Katsos, jokaisella miehellä on heikkoja hetkiä. —

— Tiedän, tiedän! En jouda enää kuulemaan. — Sanohan kuitenkin vielä, kuinka vanha sinä olet.

— Yhdeksäntoista vuotta.

— Ilmankos sinä oletkin niin viisas.

XI.

Tuuli oli kääntynyt etelään ja säät olivat käyneet lämpimiksi. Eräänä päivänä ilmoitti johtajatar aamiaispöydässä, että aiottiin toimeenpanna suuret istutustalkoot ja kehoitti hoidokkaita ottamaan niihin osaa. Oli tarkoitus yhdellä iskulla saada kaikki kukkaryhmät valmiiksi. Pitkin aamupäivää sitten suunniteltiin ryhmityksiä. Ne, joilla oli taiteellisia taipumuksia, tekivät ehdotuksia taimien järjestelystä, muut esiintyivät arvostelijoina. Lopuksi pysähdyttiin jokseenkin tarkalleen siihen suunnitelmaan, jonka puutarhuri kohta aluksi oli esittänyt.

Taivas oli käynyt pilveen, niin että kohta päivällisen jälkeen voitiin käydä työhön.

Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.

Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella. Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta. Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanvietto aiheutti iloisen mielialan.

Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmää keskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta. Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan. Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.

— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.

— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.

— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin pumpuli tai niinkuin lämmin maito?

— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?

— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä aikaa onnelliseksi.

— Voimanne palaavat.

— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta. Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.

— Menkää sitten kohta soittamaan!

— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä, joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.

— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.

— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. — Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä. Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.

Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.

— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.

Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan vasta-istutettuja taimia.

— Mitenkä työ miellyttää?

— Erinomaisesti vaihteeksi.

— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.

— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.

— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —

— Ei ainakaan minusta.

— Ehkä ei kaikista. —

Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.

— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille kuistilta.

Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.

— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.

Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen silmissään on kostea kiilto.

Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa. Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa soittaa.

Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.

He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken kuitenkin niin iloinen.

Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.

— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!

Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle. Tohtori tulee hänen luoksensa.

— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.

— Te olette ihana, te.

Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu, kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa hiljaa kätensä ja hiipii pois.

Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on tyhjä.

XII.

Niinä kahtena päivänä, jotka tohtori vielä vietti Kalliolahdessa, vältti hän johdonmukaisesti joutumasta kahdenkesken Kaarinan kanssa ja muutenkin oleskelua hänen seurassaan. Kaarina huomasi sen kyllä pian, ja hänkin koetti olla tapaamatta tohtoria muuten, paitsi kun välttämätön tarve vaati.

Hän ei voinut tohtorin käytöstä käsittää. Hän vietti nämä kaksi päivää alituinen kalvava epätietoisuus mielessään.

Lähtönsä edellisenä päivänä vetäytyi tohtori kohta illallisten jälkeen huoneeseensa, vaikka hän muuten aina jäi muiden kanssa iltaa viettämään.

Olli, joka kitara kädessä esitti kansanlauluja, keräsi suurimman osan hoidokkaista kuistille. Kaarina istui yksin hämärässä seurusteluhuoneessa. Kivistö meni hänen luoksensa.

— Muistatteko, sanoi Kaarina, kun kerroitte Andersenin merenneidosta, niin sanoitte lapsille, että hän oli mykkä, ja etten minä siis voinut olla se merenneito. Mutta minäpä sanon teille, että siinä suhteessa juuri olenkin hänen kaltaisensa. Minäkin olen mykkä.

— Ette ole. Teissähän puhuu jokainen liike ja jokainen ilme. Joka teidät on vain päivän tuntenut, on saanut selvän kuvan persoonallisuudestanne, vaikka ette suutannekaan olisi avannut.

— Ja kuitenkin minä olen mykkä, — jollain tavoin...

Kivistö ei mitään vastannut, mutta itsekseen hän ajatteli: Merenneito ei ole mykkä, mutta hän ei ota huomioon, että löytyy kuuroja ihmisiä. Tahtoisin tappaa tuon kirotun tohtorin. —

Illalla myöhään tuli Elna juosten Kaarinan huoneeseen...

— Oi, Kaarina, jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen olen, sanoi hän ja puristi Kaarinaa kaikin voimin vyötäisistä. Olli rakastaa minua, ja minä rakastan häntä niin suunnattomasti. Eikö hän olekin herttainen?

— On. Hyvin herttainen. Oletteko menneet kihloihin?

— Ei, ei vielä. Mehän olemme molemmat niin nuoria. Mutta melkeinpä sentään olemme kihloissa. Silloin kukkainistutus-iltana hän puhui niin paljon minulle. Hän on niin hyvä ja kunnon poika. Etkö luulekin?

— Luulen, luulen!

— Minä rakastan häntä niin kauheasti. En ymmärrä, kuinka kestän, kun hän neljän päivän perästä lähtee.

— Tapaattehan te toisenne sitten taas.

— Niin tapaamme, mutta ero on kuitenkin niin vaikea. Hän on tänään taas sanonut minulle niin paljon kauniita asioita. — Kuule, oletko sinä kihloissa tohtorin kanssa?

— En.

— Koska sinä menet sitten?

— En koskaan.

— Älä sinä joutavia. Tohtori on oikein hyvä mies. Ollista minä pidän ja hänestä, mutta en Kivistöstä. Hän katselee minua aina niin pilkallisesti.

XIII.

Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä, sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui sisälle.

— Tulin pyytämään laskua.

Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille. Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:

— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän lähtöänne.

Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.

— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi hän.

Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta, ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta, mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.

Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.

— Kuinka sinä olet kalpea!

— Mikä sinut panikin lähtemään jalan tällaisena päivänä. Voihan ihminen saada auringonpiston vähemmälläkin. — Eikö Kalliolahdessa ole hevosia? — Sellaisia huudahduksia sateli hänen ympärillään.

Hän vajosi kuistin korituoliin ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— En tiennyt lähteissäni, että oli niin lämmin. Pidän muuten kävelystä.

Hänelle tuotiin mehuvettä ja sitten kahvia. Hänelle puheltiin ja kyseltiin kaikenlaisia asioita. Hän vastasi kaikkeen, koetti näyttää huolettomalta, hymyili, mutta hänellä oli täysi vaiva pidellä lusikkaa, niin ettei se liian paljon kaliseisi kupin laitoja vastaan. Kesken kaiken pisti hänen päähänsä ajatus: Mikä minun, hullun, pakotti tänne tulemaan? Olisin voinut mennä metsään ja maata siellä tämän aamupäivän.

Hänet vietiin rakennukseen katsomaan muutamia uudistuksia ja parannuksia, joita siinä oli tehty ja sitten vähän matkan päässä olevaan huvimajaan ihailemaan kaunista näköalaa. Hän katseli kaikkea ja kiitteli hyväksi.

Huvimajassa tuli joku maininneeksi, että kello oli kaksi.

"Kahden tunnin perästä tohtori lähtee", ajatteli Kaarina.

Senjälkeen katseli hän vähän väliä kelloa, niin että se herätti isäntäväen huomiota.

— Anna nyt jo kellosi olla rauhassa, puheli talon tytär. Ennen päivällistä et missään tapauksessa pääse pois, eikä sinun tarvitse lähteä ennen illallistakaan. Saatamme sinut sitten iltaviileässä joukolla kotiin. Kyllä sinun hoidokkaasi tulevat sinutta yhden päivän toimeen. Eikö niin?

Kaarina oli kyllä ajatellut jäädä koko päiväksi sinne. Hän oli luullut, että olo ihmisten joukossa, joita hän ei joka päivä nähnyt, toisessa ympäristössä kuin Kalliolahti, tekisi hänelle hyvää, mutta nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi oleskella koko päivä näiden ihmisten seurassa, jotka eivät hänen sydämensä tuskasta mitään tienneet, hänelle selvisi, ettei hän sitä mitenkään kestäisi, ei mitenkään. Hän oli aivan liian paljon luottanut voimiinsa. Ne alkoivat nyt jo pettää. Hänen täytyi panna parastaan käsittääkseen, mitä he hänelle puhuivat ja voidakseen oikein vastata. Hän siis kieltäytyi jäämästä päivällisille, ja isäntäväki oikein suuttui häneen.

— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.

Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he joukolla häntä saattamaan.

Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko. Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät. Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.

Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa. Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.

Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa, näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen. Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.

Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli Kalliolahden tienhaara...

Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään. Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus: Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.

Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä.

Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan. Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin hiukan epävarmana.

— Te ehditte jo palata?

— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.

— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.

Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli, ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.

— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu. Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.

Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.

— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.

— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.

— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea. Minun pitäisi oikeastaan selittää... Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä, olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki... Oi rakas, rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa teille?

— Kirjoittakaa!

— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta, mutta Kaarina ei huomannut sitä.

Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan. Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat. Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä. Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä, jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he rakastivat toisiaan.

— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.

— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!

Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille. Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.

Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.

XIV.

Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta, että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi. Olisiko mahdollista, että nyt —

Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin, tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.

Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti, työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.

Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.