Part 2

Ilmojen taas parannuttua toimivat he enimmäkseen avomaalla. Elna ja Olli Haapa käänsivät maata ja esittivät kaikenlaisia voimannäytteitä. Kivistön täytyi tyytyä istuttelemiseen, pensaiden leikkaamiseen ja muuhun pieneen hommaan. Usein tuli johtajatar heidän seuraansa. Hän istuutui hetkeksi lavan nurkalle ja katseli heidän puuhiaan. Joskus otti hän talikon käteensä ja käänsi maata puutarhassa. Hän teki sen olantakaa, nosti suuria multakokkareita eteensä ja heilutti talikkoa voimainsa mukaan. Sitten hän istuutui ojanreunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Tuntuu niin hyvältä joskus vähän raataa, kun muuten aina tekee sellaista, joka ei ole oikeata työtä.

Sitten hän taas lähti.

— Hän on aina hyvällä tuulella, huomautti Olli Haapa.

— Se kuuluu asiaan, se on hänen virkavelvollisuutensa, selitti Elna.

— Minä olen kyllä nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat viran puolesta iloisia, mutta tämä on jotain toista. Hän on todella iloinen, väitti Kivistö.

— Hän on varmaankin rakastunut, arvaili Elna. Sentähden hän on iloinen.

Nuo sanat herättivät Kivistössä epämääräisen harmin tunteen. Jos johtajatar oli rakastunut, niin oli hän rakastunut tohtori Saarivirtaan ja Kivistö ei olisi suonut sitä.

— Olen mustasukkainen, ennenkuin olen rakastunut, ajatteli hän, mutta en voi auttaa sitä, ettei minusta johtajatar voisi olla rakastunut tohtoriin. Hänen täytyy olla saman meille kaikille, se kuuluu hänen virkavelvollisuuksiinsa. Hänen täytyy olla viileä merenneito, muuten me tulemme mustasukkaisiksi. Mitäpä jos Elna Ström kuitenkin erehtyy. Muutamat merkit kyllä viittaavat siihen, että hän ei erehdy, mutta toiselta puolen he ovat hyvin vähän toistensa seurassa. Ainakin jakaa johtajatar suosiotaan suurella tasapuolisuudella.

VI.

Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.

— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen, ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin, muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.

— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.

Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki, mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset, olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi mahdollista.

— Että olisitte aivan terve.

— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.

— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?

— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi vuotta.

— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.

— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.

— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.

— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta vanhempi.

Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.

— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna te olette terve, eikö niin?

Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö! Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat niin kovin ikäviä.

Johtajatar istuutui.

— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina, eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te ette työlästyisi minuun.

Kaarina nauroi.

— Enhän minä ole teihin työlästynyt.

— Ettekö? Teidän sijassanne olisin kauhean kyllästynyt meihin kaikkiin hermoinemme, unettomuuksinemme, ruumiinpainoinemme ja mitä lieneekään kaikki, jonka ympärillä meidän ajatuksemme kieppuvat.

— Onhan teidän joukossanne hyvinkin erilaisia ihmisiä.

— Minusta suurin osa on harmaata yksitoikkoista massaa. Kauanko te olette ollut täällä?

— Viidettä vuotta.

— Yhtä mittaako?

— Kaksi viikkoa olen ollut poissa.

— Eikö teitä haluta ulos maailmaan. Tehän olette nuori. Minusta teidän pitäisi kaivata jotain muuta, jotain uutta.

— Onhan joskus tehnyt mieleni maailmalle. Mutta minä suorastaan en ole voinut lähteä täältä. Ei ole ollut muita mahdollisuuksia kuin tämä. Ja niinpä en ole asiaa sen enempää ajatellut. Olen elänyt päivästä toiseen vaan.

Kivistö naurahti.

— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.

Kaarina nousi.

— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.

* * * * *

Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja pensaissa.

— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.

Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli tyytyväinen.

Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen mielensä.

— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa, itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.

Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden. Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.

Kivistö astui ruokasalin ovelle.

— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.

— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa verkkoja kokemaan.

— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?

— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.

Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.

Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään. Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta kuitenkin, kuitenkin —.

VII.

Kaarina ja tohtori palaavat verkonnostosta. Heillä on tänään kaunis saalis veneenpohjalla. Kaarina soutaa hitain, tasaisin vedoin ja hänen notkea vartalonsa taipuu kauniisti joka kerta. Tohtori istuu perässä ja katselee häntä.

— Te olette soutanut jo liiaksi. Tulkaa perään!

— Ei, ei, minua huvittaa soutaminen. Katsokaa te vain miten pidätte perää! — Kaarina on voimakkaalla vetäisyllä toisella airolla saanut veneen kääntymään aivan väärään suuntaan. Tohtori meloo olan takaa saadakseen veneen taas oikealle suunnalle ja Kaarina auttaa häntä niin tehokkaasti, että vene kieppuu melkein ympäri. Nyt hän herkeää soutamasta ja nauraa.

— Te ette osaa pitää perää.

— Olkaa kiltti tai rankaisen teitä! Mutta nyt vasta Kaarina alkaakin. Hän soutaa vuoroin toisella, vuoroin toisella airolla, ja tohtori ponnistelee turhaan pysyttääkseen venettä suorassa. Vihdoin räiskyttää hän melallaan vettä Kaarinan päälle, mutta vastaukseksi saa hän kokonaisen ryöpyn kasvoilleen. Silloin heittää hän melan ja harppaa kokkaan.

— Älkää kaatako venettä!

Tohtori tarttuu Kaarinan ranteisiin ja puristaa niitä...

— Pyytäkää anteeksi!

Kaarina katsoo hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vesipisaroihin hänen tummissa hiuksissaan. Kuinka hän on kaunis! Kuinka hänen hampaansa loistavat valkoisina!

— En, en, en! huutaa Kaarina nauraen ja ponnistelee irroittaakseen ranteitaan, mutta tohtori pitää niitä rautaotteessa ja he katsovat toistensa silmiin kiinteästi.

Äkkiä tohtori heittää ja palaa paikalleen. Hän on aivan kalpea.

— Suokaa anteeksi, sanoo hän, olin suunniltani.

Vastaus tulee melkein kuiskauksena. — Eihän minulla... Älkää turhia.

Kaarina tarttuu taas vapisevin käsin airoihin ja soutaa hiljaa rantaan. Äsken hän ei tuntenut mitään, mutta nyt hän huomaa, että hänen ranteensa ovat aivan hellät. Tohtori ei sano enää mitään, ja Kaarinakin vaikenee. Hän ei uskalla edes katsoa mieheen joka istuu häntä vastapäätä. Rannassa hän kohta astuu veneestä ja rientää taakseen katsomatta rakennukselle.

Kun he suuruksella taas tapaavat toisensa, hakevat Kaarinan silmät vaistomaisesti tohtorin katsetta, mutta se ei puhu hänelle mitään. Silloin antautuu hän vilkkaaseen keskusteluun pöytätovereittensa kanssa. Hän juttelee paljon, mutta mitä hän puhuu, sitä hän ei oikein tiedä.

VIII.

Istutaan seurusteluhuoneessa. Tuli palaa takassa. Olli ja Elna pelaavat shakkia, tohtori lukee lehteä. Kaarina kääntää palteita uutimiin. Lapset istuvat hänen ympärillään kuunnellen satuja, joita hän hiljaisella äänellä kertoo. Kivistö kuuntelee hänen kertomistaan. Kun Kaarina on lopettanut, sanoo Kivistö.

— Te kerrotte niin hyvin. Ettekö koskaan ole ajatellut kirjoittaa jotain?

— Olen joskus jotain kirjoitellutkin huvikseni, pikku paloja vain.

— Ja julkaissut?

— Taivas varjelkoon!

— Mitenkä niin?

— En ole koskaan ollut niin tyytyväinen kyhäelmiini. Sitäpaitsi minusta meillä on yllin kyllin varsinkin naiskirjailijoita. Jokainen, joka vain kykenee kynää kädessään pitämään, kirjoittaa.

— Eihän siinä ole mitään pahaa. Kuta useammat yrittävät, sitä suurempi mahdollisuus on, että jokunen kykykin esiintyy joukossa.

— Niin, mutta kun kaikki painetaan.

— Eihän tarvitse kaikkea lukea.

Tohtori oli pannut lehtensä syrjään.

— Entä oletteko tullut ajatelleeksi, kääntää Kaarina hiukan toisaalle, kuinka naisen kuva on kirjallisuudessa nopeasti muuttunut. Kolmekymmentä vuotta sitten, sellaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa, oli nainen kukka tai lintu tai jotain siihen tyyliin, pelkkää hurskautta ilman syntiä, ilman tietoa, melkeinpä ilman tunteita. Korkeintaan liikkui hänessä jonkinlaisia aavistuksia. Nyt hän on aivan toinen, pelkkiä vaistoja ja intohimoja. Kuinka te miehet hänet kuvannettekin, aina kuitenkin sanotte: Kas, tällainen on nainen. Sitten te lyötte rintoihinne ja ylpeilette siitä, että ainoastaan te muka taidatte naisen psykologiaa kuvata.

— Onhan naista muullakin tavalla kuvattu, huomautti tohtori.

— On tietysti, mutta poikkeukset vahvistavat sääntöä,

— Mitenkä te sitten tahtoisitte naisen kuvattavaksi?

— Tavallisena ihmisenä esimerkiksi.

Keskustelu lakkasi hetkeksi.

— Täti, kerro vielä satu, pyysi joku lapsista.

— En jaksa enää. Pyytäkää herra Kivistöä. Hän varmaankin osaa.

— En osaa. Yhden minä kyllä muistan, mutta se ei taida olla pieniä lapsia varten.

— Mikä satu se on?

— Andersenin "Merenneito".

— Merenneito, huudahti eräs tytöistä, sehän on täti.

— Kaikkia te höpisette, naurahti Kaarina.

— Ei Andersenin merenneito olekaan teidän tätinne. Se oli hyvin surullinen merenneito ja mykkä sitäpaitsi.

— Minkälainen se satu olikaan; en muista sitä enää? kysyi Kaarina.

— Ettekö muista. Minuun se aikoinaan teki syvän vaikutuksen.

— Kertokaahan...

— Kerron alun, niin ehkä sitten muistatte.

— Merenneito asui iloisena ja huolettomana sisartensa kanssa vilpoisessa vihreässä aallossa. Mutta kerran näki hän suuren laivan ja laivan kannella kuninkaan pojan. Senjälkeen uiskenteli hän surullisena ja miettiväisenä sisariensa joukossa, sillä hän ei voinut unohtaa prinssiä. Lopuksi meni hän vanhan merivelhon luokse ja uskoi sille huolensa. Velho sanoi, ettei kuninkaanpoika voisi merenneitoa rakastaa, jollei tällä olisi ihmisen sielua. Mutta jotta hän sellaisen saisi, täytyisi hänen kokea ääretöntä tuskaa, eikä sittenkään olisi varmaa, että prinssi hänestä huolisi. — Nyt kai jo muistatte sadun.

— Muistan hämärästi, mutta kertokaahan loppuun.

— Merenneito suostui kaikkeen. Hän sai velholta taikajuoman. Kun hän sen joi, tunsi hän sellaista tuskaa, kuin olisi sata veistä käynyt hänen ruumiinsa läpi. Herätessään oli hän ihmisenä rannassa kuninkaanpojan palatsin edustalla. Hän oli mitä ihanin nuori neitonen, mutta hän oli mykkä. Kuninkaanpoika löysi hänet rannasta. Hän rakastui hänen ihanaan muotoonsa ja sieluunsa, joka loisti suurista tummista silmistä. Mutta merenneito oli mykkä, ja kuninkaanpojan rakkaus sammui. Hän hylkäsi merenneidon ja meni toiselle maalle kosimaan kuninkaantytärtä. Merenneito lähti merivelhon luo pyytämään apua, ja velho antoi hänelle suuren terävän veitsen. — Jos tämän työnnät kuninkaantyttären sydämeen, niin kuninkaanpoika rakastaa taas sinua. — Merenneito ui vedenpinnalle ja näki laivan, jossa kuninkaanpoika toi kotiin nuorta morsiantaan. Laivalta kuului soittoa ja kirjavat valot heijastuivat merenpintaan. Lopuksi taukosi soitto ja valot sammuivat. Silloin nousi merenneito laivaan. Veitsi kädessä seisoi hän kuninkaan tyttären vuoteen ääressä. Mutta kun hän näki nukkuvan nuoren kauniin prinsessan, niin ei hän voinutkaan häntä surmata, vaan palasi aaltoihin.

Kun Kivistö lopetti, seurasi hetken äänettömyys. Kaarina yhä neuloi pallettaan. Tohtori istui lehtensä takana. Kivistö nousi ja lähti huoneeseensa. Hän oli tyytymätön itseensä.

— Olenpa minäkin! Ruveta tässä satuja kertomaan ja vielä merenneidoista. Tohtori... hän ei kerro satuja. Hän istuu siinä niin varmana ja itsetietoisena, eikä puhu liikoja. Joka ei puhu paljon, se ei myöskään puhu paljon tyhmyyksiä.

IX.

Tohtori viipyi yhä Kalliolahdessa, vaikka hänen työnsä oli loppuunsuoritettu. Hän oli päättänyt suoda itselleen jonkun ajan täydellisen levon, jota hän ei ollut saanut moneen vuoteen. Hän tosin joskus puhui siitä, että olisi lähdettävä käymään kotipuolessa, ennenkuin taas täytyi mennä Helsinkiin lomakursseille, mutta lähtö näytti jäävän sikseen.

Istuttiin päivällisten jälkeen ruokasalissa kahvia juoden. Kivistö uteli tohtorilta hänen äsken valmistuneen kirjoitelmansa aihetta.

— Se on kielitiedettä, astevaihtelusta suomen sukukielissä. Ja tohtori alkoi selittää niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisina äänteet olivat olleet. Johtajatar aina pisti väliin jonkun kysymyksen, joka osoitti hänellä olevan jonkunlaista aavistusta siitä, mistä oli puhe. Tohtorin silmät loistivat ja hän syventyi yhä enemmän aineeseensa.

— Osaapa tuokin innostua, ajatteli Kivistö.

Kun tohtori sitten tuli esitelmänsä loppuun, sanoi Kaarina.

— Yhtä tahtoisin vain vielä kysyä: Tulevatko ihmiset kaikesta tuosta onnellisemmiksi?

Tohtori katsoi häneen, ja vaikka katse olikin hyväntahtoinen, oli siinä kuitenkin halveksumista.

— Te ette ole turhaan nainen. Puhutte onnesta, silloin kun on kysymys totuudesta.

— Totuudesta! Tekisi melkein mieleni esittää Pilatuksen kysymys.

— Ei pidä luulla minun millään tavalla kuvittelevan, että kirjoittaessani tuosta asiasta tarjoaisin ihmisille viisauden kiveä, mutta pienen, pienen hitusen totuutta voin ehkä kuitenkin löytää.

— Totuutta on niin monenlaista. Ei ole sanottua, että kaikki totuus on tarpeellista.

— Mikä on se tarpeellinen totuus sitten?

— Minä en ole turhaan nainen. Minusta on tarpeellista se totuus, joka tekee ihmiset onnellisemmiksi.

— Tarkoitatte ehkä, että kaikkien ihmisten pitäisi ruveta sairaanhoitajiksi tai muiksi sellaisiksi ja heittää kerrassaan kaikki nämä turhat tieteilemiset. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että pieninkin totuuden kipinä osaltaan myötävaikuttaa yleiseen kehitykseen?

— Kyllä, kyllä ymmärrän. Kaikki tiedon haarat ovat tietysti pohjaltaan yhteydessä toistensa kanssa. Edistämällä toista, edistetään myös toista, ja muutamat vievät sitten siksi käytännöllisiin tuloksiin, että niillä voidaan ihmisten onneakin rakentaa. Mutta tuo vyöry kulkee niin auttamattoman hitaasti. Ja kun ajattelee ihmisten elämää, niin täytyy sanoa, että yleinen avuttomuus on melkein pääasiallisena tunnusmerkkinä kaikessa.

— Niinkö te sanotte? Luulin teidän olevan optimisti.

— Minä olen luonteeltani optimisti, mutta onhan minulla kuitenkin silmät päässä. Ja minusta ihmiset ovat kovin vähän onnellisia. Kun näen, kuinka suurin osa ihmisistä kärsii leivänpuutteesta ja monet ylensyömisestä ja juomisesta, niin minusta vain tuntuu, ettei minulla olisi oikein aikaa miettiä kaikellaisia astevaihteluita. Ihmiskunnan onnen edistäminen sitä tietä tuntuu vähän hitaalta. Tuntuu niinkuin olisi muuta tärkeämpää tehtävää ensin. Joskus sitä sitten joutaisi miettimään teidän vaihteluitannekin. Mutta, niinkuin sanottu, minä olen vain nainen.

— Ette ole kokenut sitä korkeaa iloa, sitä kohottavaa tunnetta, minkä tieteen harjoittaminen itsestään tuottaa. Siinä voi elää todellisia juhlahetkiä.

— Valitettavasti vain niin kovin harvat tulevat niistä osallisiksi. Muuten olen minäkin sentään vähän lueskellut. Pitkät talvi-illat täällä soveltuvat siihen niin hyvin. Olenpa opiskellut yliopistossakin kolmisen vuotta.

— Niinkö! Mitä?

— Luin kieliä.

— Sittenhän olemme melkein kun virkaveljet. Minkätähden jätitte lukunne?

— Minusta ne veivät minut niin kauas elävästä elämästä.

— Sentähden, että teitä eivät alkeelliset opinnot yliopistossa huvittaneet, te nyt julistatte tuomion kaikelle tieteilemiselle?

— Enhän minä sitä tee. Minusta vain on vaikea käsittää, että joku ihminen voi panna kaiken harrastuksensa jonkun aivan äärimmäisyyksiin menevän tieteellisen totuuden tutkimiseen, niinkuin esimerkiksi — suokaa anteeksi — joihinkin käytännössä aivan merkityksettömiin astevaihteluhistorioihin...

— Vaikka en olekaan luonnontutkija, niin otan tässä luonnontieteistä esimerkin. Teistä tuntuvat tietysti aivan tarpeettomilta hyönteisten hampaiden tutkimiset y.m. sellaiset, mutta niiden kautta joku Darwin tulee kehitysoppiin, tästä johdutaan perinnöllisyysteoriaan, joka voi tulla aivan arvaamattoman tärkeäksi juuri ihmisten onnelle.

— Niin, ihmiset uskovat kyllä kehitysoppiin ja perinnöllisyyteen, mutta jos heihin tämän vahvan uskon sijaan olisi saatu istutetuksi vähän enemmän vastuunalaisuuden tunnetta, niin se yhdistettynä pelkkään jokapäiväisen elämän antamaan opetukseen olisi merkityksellisempi ihmisten onnelle kuin Darwinin kehitysopit.

— Entäs, oletteko ajatellut historiaa — —

— Älkää vain puhuko "historian lahjomattomasta tuomiosta", sillä ei mikään saa minua makeammin nauramaan. Se on yhtä vähän lahjomaton, kuin ne asiakirjat, joille se perustuu ja ne ihmiset, jotka sitä valmistavat. Historian antamasta opetuksesta myös puhutaan niin paljon. Historia antaa opetuksiaan, mutta käytännössä niitä ei ole niinkään helppo toteuttaa. Ajatelkaapa nyt: kun Suomessa alkoivat vaikeat ajat, niin mitenkä auttoivat meitä historian opetukset? Oppineet, viisaat ihmiset omaksuivat aivan päinvastaiset mielipiteet menettelytavoista. Jokainen perustaa historian opetukseen ja huutaa historian tuomiota itselleen avuksi. Vieläpä soimaavat toisiaan. Vähän pienemmällä historian opetuksella ja vähän suuremmalla säädyllisyydellä eivät olot meillä olisi niin sietämättömiä kuin ovat. Ja luuletteko ehkä, että historian opetus vapautti Dreyfus'in. Eipä suinkaan, vaan parin miehen uhrautuvaisuus ja siveellinen kunto. Ilman heitä hän vieläkin istuisi Pirunsaarella.

— Aivan niin. Mutta se olikin juuri historian tuomio, jota näiden miesten kunto joudutti. — Kun te nyt sangen näppärästi olette syössyt tieteet jalustoiltaan, niin sanokaapa puolestanne, mitenkä te olette ajatellut ihmiskunnan onnen äkkiä ja käytännöllisesti rakennettavaksi?

— Nyt te olette aivan suotta pilkallinen. En minä koeta horjuttaa tieteiden jalustoita. Mutta minä vain luulen, että voi löytyä kovin muodollista äärimmäisyyksiin vietyä totuuden etsimistä, jonka hyödystä voi olla epäilyksiä.

— Te ette ole vielä vastannut siihen, kuinka ihmiset äkkiä olisivat tehtävät onnellisiksi?

— En tiedä sitä, mutta minusta kannattaisi jokaisen joka päivä asiaa miettiä. — Oikein tuli kuuma.

— Kuuma minunkin tuli, myönsi tohtori, ja molemmat nauroivat.

— Kuumapa taisi tulla tohtorille, ilakoi Elna. Kaarina oli koko ajan voitolla.

Varjo levisi Kaarinan kasvoille.

— Kukapa tässä voitolle tuli! Ihmisillä on tietysti erilaiset mielipiteet ja varsinkin taipumukset, ja jokaisen täytyy seurata taipumuksiaan.

X.

Elna makasi leposohvalla Kaarinan huoneessa. Kalliolahdessa pidettiin ennen päivällistä "hiljaista hetkeä", jolloin hoidokkaat menivät huoneisiinsa ja talonväkikin liikkui mahdollisimman vähän. Elna oli ottanut tavakseen viettää hiljaisen hetkensä Kaarinan luona. Kaarina käytti tavallisesti tämän ajan kirjeenvaihtonsa hoitoon.

— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.

Kaarina kääntyi tuolillaan.

— Mainio, koska niin?

— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua. Kyllä sinäkin osaat.

Osaan?

— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.

— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä mitä!

— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan, niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.

— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.

— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?

— Ei niin erittäin.