Part 1

MERENNEITO

Novelli

Kirj.

ANNI SORAINEN (Sofia Elisabet (Elli) Hiidenheimo)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

I.

Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen, jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.

Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli pöytää kattamassa.

— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.

— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra Kivistö?

— Olen kyllä.

— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.

Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.

Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.

Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky, auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti, että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa, sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja onneton.

Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet puristivat kaidepuuta.

— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään, ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.

Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri huonetta ja laskeutui leposohvalle.

— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän. Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä. Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni. Tämähän on oikea rauhan paratiisi.

Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan. Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.

— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.

Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen. Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen vakuutti olevansa johtajatar.

— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.

— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.

— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.

— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.

— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli hän huolettomalla äänellä.

— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä, varsinkin kesällä.

— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Luulin teidän...

— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut minua siellä pidättää.

— Kukapa ei tällaisina päivinä mielellään olisi maalla.

Päivälliskellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa. Johtajatar osoitti Kivistölle hänen paikkansa ja esitti hänet samalla muutamille pöytätovereille.

II.

Ruokasaliin oli kokoontunut niin paljon väkeä, ja sellainen puheensorina täytti huoneen, että tuskin olisi uskonut olevansa äskeisessä hiljaisuuden tyyssijassa. Asukkaat näyttivät olevan parhaasta päästä naisia. Jokunen vanhanpuoleinen herra, parisen heikon näköistä nuorukaista ja puoli tusinaa lapsia täydensi seurueen.

Oltiin juuri istuutumassa pöytään, kun vielä Kivistön lähin pöytänaapuri saapui ja esitettiin. Hän oli tohtori Saarivirta, kolmenkymmenen paikkeilla oleva mies, joka ehdottomasti herätti huomiota komealla ulkomuodollaan. Tumma tukka oli tiheä ja hiukan aallokas, piirteet säännölliset, iho terveen ruskahtava. Silmät olivat vaaleammat kuin mitä olisi hiusten väristä voinut päättää, kirkkaat, teräksenharmaat. Kädet, jotka hän nosti pöydälle, olivat leveät, hyvinhoidetut, valkoiset. Koko miehestä uhkui terveyttä ja voimaa.

— Mitähän tuokin on lepäilemässä, ajatteli Kivistö ja sai kohta vastauksen kysymykseensä, kun eräs pöydässä istuvista naisista hymyillen kysyi tohtorilta, kuinka tämän työ sujui.

Puhuteltu vastasi — ääni oli matala ja hiukan taipumaton, niinkuin sellaisen ihmisen, joka ei paljon keskustele — että työ oli sujunut hyvin; hän saisi sen valmiiksi pikemmin kuin oli toivonutkaan.

— Tohtori on siis työtä tekemässä täällä, missä muut laiskottelevat? kysyi Kivistö.

— Tiesin tämän paikan olevan erittäin rauhallisen ja järjestyksen moitteettoman. Minulla oli kiireellinen työ suoritettavana, enkä tahtonut kuluttaa aikaa asunnon etsimiseen. Siksi tulin tänne, vaikka oikeastaan olisin tahtonut sellaiseen paikkaan, missä ei ole niin paljon ihmisiä. No niin, eiväthän ihmisetkään häiritse, kun ei anna niiden häiritä.

— Tohtori on aivan rautaisen säntillinen työssään, huomautti äskeinen nainen. Ei ihaninkaan ilma, ei kuvaus viehättävimmästäkään näköalasta, jota lähdemme katsomaan, saa häntä luopumaan määrätunneistaan. Mutta huomennapa tänne odotetaan uutta tulokasta, neiti Elna Strömiä. Hän kuuluu olevan oikea sulotar ja rikas sitäpaitsi. Saa nähdä, miten silloin käy tohtorin ahkeruuden...

— Tässäpä nyt juuri on esimerkki siitä, kuinka ahkeruus palkitaan. Nyt kun sulotar saapuu, olen valmis kahta viikkoa ennen määräpäivää ja voin rauhassa käyttää aikaani näköalojen ja sulottarien ihailemiseen.

— Todella, ihmetteli Kivistö. Minusta on käsittämätöntä, että joku kiireellinen työ voi joutua valmiiksi kahta viikkoa ennen määräpäivää. Minulta ne tavallisesti valmistuvat kahta viikkoa jälkeen määräpäivän.

— Ainahan voi asettaa itselleen joka päiväksi vahvistetun työerän. Ja jos sitten huomaa, että saakin enemmän päivittäin tehdyksi, tai niinkuin minulle sattui, ettei tehtävä ole niin työläs, kuin mitä oli ajatellut, niin silloin voi saada sen valmiiksi ennen määräpäivääkin.

— Niin, voihan, voi, myönteli Kivistö.

Keskustelu loppui siihen, eikä ainakaan tohtori yrittänyt sitä uudelleen virittää.

Päivällisen jälkeen tarjottiin kahvi ensimäisen oikean kesäpäivän kunniaksi ulkona puistossa. Kun oli tarpeeksi lausuttu ylistyssanoja päivän ja paikan kauneudesta ja ulkosalla nautitun kahvin erinomaisesta mausta, kääntyi keskustelu erääseen äsken pääkaupungissa sattuneeseen surulliseen tapaukseen. Kahdeksantoista vuotias poika oli onnettomasta rakkaudesta ampunut itsensä. Sääliteltiin onnetonta poikaraukkaa. Kummasteltiin, että hän oli tehnyt tekonsa, vaikka oli niin nuori. Kivistö koetti selitellä teon johtuneen juuri siitä, että hän oli niin nuori, sillä siinä oli epäilemättä nuoruuden intohimoista tuskaa, pettymystä, ehkäpä turhamaisuuttakin...

— Turhamaisuutta? Ettäkö ihminen menettäisi itsensä turhamaisuudesta, huudahti joku.

— Turhamaisuudesta tekee ihminen melkein vaikka mitä, väitti Kivistö.

Tohtori piti itsestään selvänä, ettei nuorukainen ollut oikein täysijärkinen. Muuten oli mahdotonta ymmärtää hänen tekoaan.

Johtajatar oli kuunnellut muiden keskustelua. Nyt hänkin puuttui puheeseen. Hänkin piti juuri sitä, että mies oli niin nuori, jonkunlaisena selityksenä teolle. — Jos hän olisi enemmän elämää kokenut, niin hän olisi tiennyt, että se on nousua ja laskua. — Yleensäkin minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmiset tekevät itsemurhia. Minun olisi aivan mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi itse lopettaisin päiväni. Ainakaan en tekisi sitä rakkauden takia.

— En minäkään voisi sitä kuvitella teistä, huudahti rouva Kanervio. Kun seisotte siinä niin iloisena, terveenä ja rauhallisena kuin suruton ja viileä aallotar, niin ei todellakaan voisi uskoa teidän niin rakastuvan, että siihen kuolisitte. Merenneidot eivät kuole rakkaudesta.

Kuului hyväksymishuutoja: Niin juuri, olette kuin merenneito! ja naurua.

— Merenneito, huudahti johtajatar, ja hänen äänessään oli hiukan tyytymätön sointu, mutta sitten hän naurahti iloisesti — niin, vaikkapa vain merenneito. Sillä monista katseista, jotka sillä hetkellä kohdistuivat häneen, hän näki yhden hyväksyvän, ihailevan, tohtorin silmistä.

— Shto eto merenneito, kuului joukosta korkea naisen ääni. Se oli venäläisen everstinnan, joka usein kesäisin oleskeli Kalliolahdessa. Hänelle selitettiin, mikä merenneito oli. Muuten hän kyllä oli ymmärtänyt keskustelun.

— Niet, niet, puheli hän. Ei ole merenneito. Lämmin sydän. — Lihava rouva kieri keränä johtajattaren luo, syleili häntä ja suuteli poskelle — Galobushka! Ei ole merenneito.

III.

Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui huoneeseen.

— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.

— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.

— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä tavaroiden järjestämisessä.

— Eihän voi tulla kysymykseen, että vaivaisin teitä. Jaksan kyllä itse, ja sitäpaitsi, ehkä joku palvelijoista...

— Teidän ei tarvitse ollenkaan ottaa huomioon kohteliaisuussyitä minuun nähden. Minähän olen sairaanhoitajatar.

— Mutta teillä on tietysti paljon työtä ilman tällaistakin.

— Ei ainakaan liiaksi. Minulla ei ole mitään tekemistä taloudessa. Olen täällä etupäässä pitääkseni huolta hoidokkaiden mukavuudesta. Jos teillä siis on sellaista tavaraa, jota ette erityisesti tahdo itse järjestää, autan teitä mielelläni. Ehkä teen sen paremmin kuin joku palvelijattarista.

— Sitä en ollenkaan epäile. Mielellänne saatte panna kaikki niinkuin tahdotte. Toistaiseksi olen vain saanut epäjärjestystä toimeen.

— Niinpä käykää tuonne parvekkeelle siksi aikaa, tai ehkä tahtoisitte loikoa täällä leposohvalla ja seurata järjestämistä, niin löydätte vasta tavaranne, ja voimme hiukan jutella.

— Valitsen leposohvan. Vaikka olenkin tullut tänne lepäämään, niin hiljaisuus vaivaa minua, ainakin nyt aluksi, kun olen siihen tottumaton, hiljaisuus ja varsinkin luonnon kauneus. Varmaankaan te ette voi sitä ymmärtää.

— Ymmärrän teidät niin hyvin. Olen itsekin kokenut samaa.

— Ei voisi uskoa sitä, kun näkee teidät.

Mutta kun hän samalla hymyillen katsahti johtajattareen ja kohtasi hänen katseensa, suuren, viisaan, hyväntahtoisen katseen, niin hänelle yht'äkkiä selvisi, että vaikkei johtajatar koskaan olisikaan kokenut samaa kuin hän, niin hän kuitenkin ymmärtäisi häntä. Kaikki hän käsittäisi, kaikesta hänelle voisi kertoa. Ja tuntuisi hyvältä puhua kaikesta, josta hän tähän asti oli koettanut vaieta niin paljon kuin mahdollista. —

— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin pianokonsertin.

Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.

— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille. Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun, mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää nähnyt koskettimia... Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta. — Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää. Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei ole enää mitään, mihin perustaisi?

— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.

— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?

— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee taiteilija.

— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.

— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain. Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin käytännössä kaikki kyllä selviäisi.

— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka teoreettisesti olisikin kaikki selvää.

— Älkää puhuko noin.

— Niin, katsokaa, muutamat ihmiset ovat sellaisia, ettei heille mikään onnistu.

— No, olkoon sitten, koska välttämättömästi niin tahdotte. Mutta, kun kerran olette tullut tänne, niin teidän täytyy yrittää.

— Olen päättänyt yrittää. Teen kaikki, mitä käskette. Lääkäri puhui jotain halonhakkuusta.

Johtajatar naurahti.

— Kaikki ne tuovat esille sen halonhakkuunsa. Ehkäpä keksimme teille jotain hauskempaa. — Nyt ovat tavaranne järjestyksessä. Näkemiin! —

Kun johtajatar tuli alas, ympäröi joukko hoidokkaista hänet. He olivat kuulleet, että äskeinen tulokas oli oikea pianisti ja iloitsivat jo siitä, että saisivat kuulla hyvää soittoa. Mutta johtajatar selitti heille, ettei kukaan saisi pyytää herra Kivistöä soittamaan, ei edes saisi puhua hänen kanssaan soitosta.

IV.

Seuraavana aamuna saapui Elna Ström Kalliolahteen. Niinkuin usein silloin, kun on kysymys sievistä ja rikkaista tytöistä, oli maine jonkun verran liioitellut hänen kauneuttaan. Hän oli tosin soma, ja hänen ulkomuotonsa oli erikoinen, mutta varsinainen kaunotar hän ei ollut. Hiukset olivat vaalean ruskeat, kulmakarvat tummat, hiukan vinot, silmät kauniin ruskeat. Kasvot olivat pienet ja pyöreät, vartalo siro. Koko olento teki lapsellisen vilkkaan ja pehmeän vaikutuksen.

Hän saapui varhain aamulla, pitkän yömatkan jälkeen ja meni kohta huoneeseensa lepäämään.

— Minne olet ajatellut sijoittaa neiti Strömin? kysyi johtajatar taloudenhoitajattarelta kulkiessaan ennen aamiaista ruokasalin läpi.

— Tuossa verannanpuoleisessa pöydässä on eniten tilaa.

— Hyvä on.

Pöytä oli toisessa päässä salia kuin se, missä tohtori ja Kivistö istuivat, ja jossain johtajattaren alatajunnassa liikkui sen johdosta tyytyväisyyden tunne. Ovelta kääntyi hän jo takaisin.

— Paikka verannanpuoleisessa pöydässä ei kuitenkaan ole sopiva neiti Strömille, sanoi hän. Hänen täytyy saada istua muun nuoren väen joukossa. Sijoita hänet esimerkiksi tähän tohtorin viereen.

— Mutta siinähän on herra Kivistön paikka.

— Vastapäätä sitten.

— Ei siinäkään ole tilaa.

— Hyvä ystävä, onhan tässä pöydässä ennenkin istunut kymmenkunta henkeä.

— Ainoastaan silloin kun on suuri tilanpuute, mutta nyt...

— Sijoita vain neiti Ström siihen jollain tavalla. Hänen täytyy istua siinä.

Taloudenhoitajatar katsoi ihmeissään johtajattaren jälkeen.

— Mikähän häneen nyt tuli? Tavallisesti hän ottaa järkisyyt huomioon. —

Elna Ström ei kauan pysynyt huoneessaan. Hän ei saanut unta, vaan nousi ja lähti tarkastusmatkalle. Hän käyskeli pihat, puistot, rannat, karjopihat ja joka paikan, tarkasteli myös rakennuksen sisältäpäin, niin että hänellä aamiaiselle soitettaessa oli jokseenkin selvä käsitys jokaisesta lepokodin nurkasta.

Aamiaiselle hän tuli vähän sen jälkeen, kun muut jo olivat ryhtyneet syömään. Vähääkään ujostelematta astui hän saliin. Johtajatar vei hänet paikalleen ja esitti lähinnä istuville. Kivistö näki hänen nopealla, varmalla katseella mittelevän koko seuruetta. Nähtävästi joutui suurin osa, niiden joukossa Kivistö itse, punnituksi ja köykäiseksi huomatuksi. Tohtori sitävastoin kirjoitettiin hyväksyvällä katseella armoitettujen listaan.

Mutta tohtori ei itse pannut siihen huomiota. Hän oli kokonaan kiintynyt kysymykseen Kalliolahden kalastusmahdollisuuksista, sillä hän oli päättänyt käyttää loppu-aikansa oikein ahkeraan urheilun harjoittamiseen. Keskustelu kääntyi eri urheilulajeihin, niiden etuihin ja huonoihin puoliin. Elna lausui ilmi suuren ihastuksensa kalastukseen, jos vain oli joku, joka pani madon koukkuun, sillä sitä eivät hänen hermonsa lainkaan kestä. Vielä aamiaisten päätyttyäkin jäätiin pöytään juttelemaan. Johtajatar lyöttäytyi heihin.

— Ette kauan levännytkään? lausui hän Elnalle.

— En minä voi päivällä nukkua, minä, joka en saa yölläkään unta. Sentähdenhän tänne tulinkin. Ajatelkaa, vaikka kuinka myöhään panisin maata, niin aina herään viiden, kuuden ajoissa. Ei kysymystäkään nukkumisesta, vaikka kuinka koettaisin.

— Katsokaapa tuota neitiä, joka syö viereisessä pöydässä.

Elna katsoi sinnepäin ja näki nuoren naisen, joka erosi muista päivänpaahtamien terveiden kasvojensa kautta. Hän oli tullut myöhemmin pöytään ja söi kiireellä ja hyvällä ruokahalulla.

— Mitä hänestä?

— Hänellä on aivan päinvastainen vaiva kuin teillä. Häntä nukuttaisi niin äärettömästi aamusella, mutta täytyy nousta.

— Sepä ihmeellinen vaiva. Mikä hänen on?

— Hän on puutarhuri. Teidän pitäisi jakaa hänelle hyvyyttänne, auttaa häntä aamusella, kun kuitenkin olette valveilla, niin hän saisi vähän enemmän nukkua.

— Mielelläni sen tekisin, mutta minä en mitenkään voi kaivaa maata. Jos pieninkään hiekanjyvänen menee kynteni alle, niin puistattaa koko ruumista.

— Mutta sitten, kun on sata jyvästä kynsien alla, niin ei enää puistatakaan. Sitäpaitsi voisitte auttaa häntä muussa kuin kaivamisessa. Juuri aamuisin tarvittaisiin teitä avaamaan lavoja ja kastelemaan. Herra Kivistöstä saatte arvattavasti toverin.

— Siinä muodossako saankin halonhakkuuannokseni.

— Eikö tohtorikin rupea puutarhuriksi? kysyi Elna.

— Luulen, että tyydyn kalastamiseen.

V

Tuntui siltä kuin olisi kevät katunut, että niin aikaisin oli loihtinut kaiken ihanuutensa ihmisten nautittavaksi, sillä muutaman kauniin päivän jälkeen alkoi pohjoinen itsepäisesti puhaltaa, ja ilmat muuttuivat kolakoiksi. Hoidokkaat alkoivat pysytellä sisällä, pistäytyivät vain joskus kävelyillä männikössä. Aika tahtoi usein tulla heille pitkäksi ja he napisivat huonoja säitä. Johtajatar pelasi seurapelejä toisten kanssa, kertoi satuja lapsille, keskusteli tohtorin ja Kivistön kanssa, koetti järjestää musikaalisia illanviettoja j.n.e.

Kivistö alkoi yhä paremmin viihtyä Kalliolahdessa. Eräs paikka häntä varsinkin miellytti. Se oli lavatarha. Siellä hän suoritti määränsä ruumiillista työtä. Aluksi tuntui se hänestä raskaalta ja ikävältä. Ensimäisiä kertoja auttaessaan puutarhuria kastelussa, mietti hän jo mielessään, että se myöskin tulisi olemaan viimeinen, mutta jonkunlainen velvollisuudentunto pani hänet uudelleen yrittämään. Elna Strömistä ei hänellä juuri ollut seuraa. Elnalla oli nimittäin tapana olla ottamatta huomioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneet. Hän pysyi sentähden aivan vaiteliaana työskennellessään Kivistön kanssa, jota kohtaan hän tunsi ennakkoluuloista kylmäkiskoisuutta. Vähitellen alkoi työ kuitenkin Kivistöä miellyttää. Kun muualla kylmät tuuliset säät tekivät ulkona oleskelun kolkoksi, vallitsi suojatussa lavatarhassa ainainen tyven. Kainoinkin päivänsäde heijastui kirkkaana lava-akkunoista ja tummanpunaisista kehyksistä, ja lavoja aukaistessaan tunsi hän lämpimän ilman miellyttävästi hyväilevän kylmiä käsiään. Vähitellen oppi hän tuntemaan hoitamiansa taimia, ja melkein päivä päivältä huomaamaan niiden nopean kehityksen. Kerran kun hän raesateen jälkeen kolkkona iltahetkenä hiukan huolissaan lähti katsomaan lavatarhaa ja ilokseen näki taimien nostavan pirteitä latvojaan lava-akkunoita kohti, joista suuret kirkkaat vesipisarat rapisten putosivat niiden lehdille, niin hän ymmärsi hyvin puutarhuria, joka rakasti taimiaan kuin eläviä olentoja. Jo aikaisemmin oli hän huomannut todeksi sen puutarhurin lausunnon, että taimien kastelu tuottaa yhtä suurta nautintoa kuin jos olisi janoissaan ja itse joisi vettä.

Hänen viihtymistään edisti myöhemmin uuden tulokkaan yhtyminen puutarhatöihin. Se oli ylioppilas Olli Haapa. Hän oli sairastanut ankaraa tautia, oli oikeastaan jo aivan toipunut, mutta oli kuitenkin vielä tullut Kalliolahteen voimia kokoamaan. Hän toi mukanaan kokonaisen aarteen säihkyvää iloisuutta. Hän ja Elna löysivät toisensa melkein kohta, ja Elnakin muuttui kuin uudestaan syntyneeksi.