Part 5
Hän kulki ympäri salaperäinen arvokkaisuuden ilme kasvoillaan, joka ei jäänyt Kaarinalta huomaamatta.
— Mitä pikku Elnalle on Helsingissä tapahtunut? kysyi hän.
— Onpahan vain, vastasi Elna ja punastui.
Niin hän sankarillisesti säilytti salaisuuttaan tulopäivän ja vielä kokonaisen toisenkin päivän, mutta toisen päivän iltana, kun hän jo oli paneutunut maata, tuntui hänestä, että se oli pakahduttaa hänet. Hänen täytyi saada jollekin kertoa, kuinka iloinen hän oli. Ja ainoa, jolle hän voi puhua, oli Kaarina. Entäpä jos Kaarinalle tulisi paha mieli? Pyh, sehän oli jo vanha juttu. Ei kai Kaarina niin hullu ollut, että kaiken ikänsä yhtä miestä suri, ja sitäpaitsi, jos surikin, kerran hänen täytyi se kuitenkin tietää. Kuta pikemmin, sitä parempi. Elnan sisimmässä liikkui sitäpaitsi puoleksi itsetiedoton vahingoniloinen voitonriemu siitä, että hän oli tuon kylmäkiskoisen miehen lopulta valloittanut. Hänen täytyi saada kehua voitostaan.
Hän siis pisti tohvelit jalkaansa ja kääri viltin ympärilleen. Kurkisteli ensin ovesta, ettei ketään olisi liikkeellä ja pujahti sitten Kaarinan huoneeseen.
Huone oli pimeä, ja Kaarina oli jo vuoteessa.
— Nukutko?
— Elnako siellä? En vielä nuku.
— Minua ei ollenkaan nukuta. Enkö saa tulla tänne sinun leposohvallesi, niin voisimme vähän jutella?
— Ole vaan siinä, jos ei ole liian epämukavaa.
— Eikö mitä, tässähän on tyynykin. Minulla on peitto mukana. Kas niin, nyt on oikein hyvä.
Hetken äänettömyys. Sitten Elna siirtyi Kaarinan sängynlaidalle.
— Arvaapa, Kaarina, jotain.
— Mitä niin?
— Mitä minulle on tapahtunut.
— Oletko mennyt kihloihin?
— Olen! Voi, sinä et voi aavistaa, kuinka iloinen olen!
— Sehän on kovin hauskaa. Olen oikein iloinen puolestasi.
— Mutta voitkohan arvata, kenenkä kanssa?
— Se ei liene vaikeata. Ollin kanssa tietysti.
— Väärin arvattu!
— Sitten minun arvaamiskykyni loppuu kerrassaan.
Elna meni takaisin leposohvalle.
— Tohtorin kanssa.
— Kenen tohtorin?
— Yrjö Saarivirran kanssa.
Kaarinasta tuntui, kuin olisi hänen vuoteensa kohonnut lattiasta ja sitten keinunut jossain tyhjyydessä. Hän makasi siinä kaikki jäsenet puutuneina. Päälaessa vain tuntui polttava tuska, kuin olisi siihen kuumalla raudalla painettu. Mutta sitten hän tuli taas tajuihinsa.
— Sehän oli mahdotonta. Se oli aivan mahdotonta.
— Olliahan sinä rakastit.
— Tietysti minä Olliakin rakastin. Mutta tämä on aivan toisenlaista, paljon suurempaa.
— Oikeastaan minä kohta kun näin Yrjön, ajattelin: Tuossapa olisi mies. Mutta hän eli silloin niissä korkeammissa maailmoissaan. Ei huomannut minun olemassaoloanikaan. Sitten tuli Olli tänne, ja hän oli monessa suhteessa suurenmoinen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä hän oli kultainen. Vieläkin vähän sydäntäni kirveltää, kun häntä ajattelen. Hän on kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä. Sääliksi käy, mutta minkä sille taitaa. Täytyyhän hänen itsensäkin ymmärtää, että on vain poikanulikka. Mutta Yrjö se on toista, tohtorikin. Tiedätkö, minusta on niin mukavaa tulla tohtorinnaksi. On tietysti hupsua ajatella niin, mutta kyllä se vähän miellyttää kuitenkin. Tohtorinna Elna Saarivirta — eikö kuulukin hyvältä?
Hetken hiljaisuus.
— Sinä et sano mitään. Et kai sinä ole minuun suuttunut? Taisit kuitenkin hiukan rakastaa häntä?
— En minä häntä hiukkaa rakastanut. —
Elnan tuli paha olla, mutta hetken kuluttua Kaarina aivan rauhallisesti kysyi: Koska aiotte mennä naimisiin?
— Ehkä puolen vuoden perästä. Yrjö ei ole tahtonut vielä päivää määrättäväksi, mutta mitäpä me oikeastaan viivyttelisimme.
— Niin, mitäpä te turhaan viivyttelisitte. — Tahdotko nyt olla kiltti ja mennä omaan huoneeseesi. Minua hiukan väsyttää tänään.
— Oli paha, että tulin sinua häiritsemään. Olisit kohta sanonut. — Särkeekö päätäsi?
— Särkee sitä vähän.
— Enkö voisi jotain tehdä? Tahtoisitko ehkä kylmän kääreen?
— Ei, ei, en tarvitse mitään.
— Hyvää yötä sitten!
Elna poistui ja Kaarina jäi yksin huoneeseensa. Koko yön hän makasi liikkumatta ja silmäänsä ummistamatta. Se oli pitkä yö. Ei hän juuri mitään ajatellut. Rinnassa vain särki hiljakseen ja herkeämättä. Se oli ruumiillista tuskaa, joka ei sallinut hänen nukkua. Hän olisi noussut ottamaan jotain unilääkettä, mutta lääkekaappi oli alakerrassa, eikä hänellä ollut rohkeutta lähteä pimeisiin portaisiin ja käytäviin.
Hän makasi ja odotti aamun sarastusta, ja vihdoin levisikin uutimen raosta huoneeseen sinertävä hämärä. Vielä oli kuitenkin pitkä aika päivään. Lopuksi alkoi kuulua yksityisiä hiljaisia ääniä alhaalta. Keittäjä nousi kai tulta tekemään. Nyt narskui hiekka pihamaalla raskaiden askelten alla. Renki oli siis jo myöskin liikkeellä. Kaarinakin nousi. Vaikk'ei hän koskaan eläessään enää mitään jaksaisi tehdä, niin tänään hän tahtoi olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tahtoi tehdä kaikki, niinkuin ennenkin.
— Käväisen järvessä, ajatteli hän. Sitten otan kofeinia tarpeeksi ollakseni iloinen tämän päivää. Iltapäivällä Elna lähtee. Sitten otan unilääkettä ja nukun ja nukun. Kunhan vain jaksaisin nukkua kuolemaani saakka.
Nouseminen oli vaikeampaa kuin hän oli luullutkaan. Särky rinnassa oli tauonnut, mutta siihen oli jäänyt hellä kohta, johon koski jokaisesta liikkeestä, niinkuin siihen olisi teräaseella pistetty. Hänen täytyi aina välillä istuutua levähtämään hetkeksi. Hitaasti veti hän yllensä hiukan vaatteita. Sitten astui hän käytävään. Elnan ovi oli raollaan ja aivan vaistomaisesti tarttui Kaarina siihen sulkeakseen sen. Mutta hän ei sulkenutkaan sitä, vaan astui huoneeseen ja meni Elnan vuoteen ääreen.
Elna makasi selällään, pää käsivarsien varassa. Hänellä oli nähtävästi liian lämmin, sillä hän oli työntänyt peiton puoleksi päältään. Posket hohtivat punaisina, rinta kohosi ja laski tasaisesti. Kaunis hän oli.
— Jos hän olisi minua rakastanut, niin hän ei olisi tehnyt minulle tätä. Kaiken muun minä olisin voinut kantaa, vaan en tätä. — Ja ikäänkuin peläten sitä sanomatonta katkeruuden tunnetta, mikä äkkiä nousi hänessä tuota naista kohtaan, joka tullakseen tohtorinnaksi oli ottanut sen miehen, jonka puolesta Kaarina olisi antanut itsensä repiä kappaleiksi, riensi hän nopeasti huoneesta.
Hän meni uimahuoneeseen, missä riisui vaatteensa ja veti uimapuvun päälleen, mutta sitten voimat pettivät. Hän vajosi penkille ja jäi siihen pitkäksi aikaa melkein tajuttomana istumaan. Kun hän heräsi horroksistaan olisi hän palannut taloon, mutta vastustamattomalla voimalla kahlehti häntä ajatus, että voisi jotain sattua, ehkä joku tapaturma. Voisi tulla suuri aalto, jonka jälkeen ei enää olisi tätä tuskaa, ei tätä kyllästystä kaikkeen, mikä häntä elämässä ympäröi, ei mitään.
— En enää kestä, ja vaikka kestäisinkin, niin en tahdo, en tahdo enää, puhui hän itsekseen ja meni veteen. Hetken hän tunsi, että se oli kirpelän kylmää, mutta sitten hän ei enää tuntenut mitään. Hänellä oli vain yksi ajatus: Kauas, kauas tuonne. En tarvitse aaltoa. Menen itse. — Kaikin voimin ui hän ulapalle. Kädet alkoivat tuntua puutuneilta. Hän jaksoi tuskin jäsentäkään liikuttaa, mutta yhä hän pyrki eteenpäin.
Silloin kuuli hän kauhistuneen huudon rannalta:
Kaarina, Kaarina!
Hän kääntyi ja katsoi sinne. Hän näki puiston syksyisessä loistossaan, valkean rakennuksen pilkottavan puiden takaa ja kirkkaan taivaan sen yllä. Hänet täytti äkkiä suuri pohjaton halu elää. Mutta hän näki samalla myös pitkän välimatkan rantaan, ja hänen sydämensä puristui kokoon kuolemankauhusta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei jaksanut. Suonenvedontapaisesti hän vain ponnisteli pysyäkseen pinnalla.
XX.
Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka muistoon.
Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas, kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.
— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa, sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin. Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä. Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen veneen pohjalle, itki ja huusi.
Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari. Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla valittaen väänteli käsiään.
Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.
— Kaarina, Kaarina!
Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen, ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —
Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä ennen Kaarinaa.
* * * * *
Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa, mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille, mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja nöyryytyksen tunteella.
Portaista kuului varovaista liikkumista.
Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen. Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.
— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.
Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.
— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan. Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.
— Ei nyt puhuta siitä.
— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain syödäkseen? —
— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.
— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan — Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.
— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.
Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän nukkui.
Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.
Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut. Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä soitto.
Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.
"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän, ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen. Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se pakahtuu ikävästä. —"
— Taivaalle kiitos! huokasi Kaarina. Mitäpä, jos minä nyt olisin poissa! Mitäpä jos hän olisi tullut tänne, ja minä olisin pettänyt, olisin paennut taistelutantereelta. Mutta minä elän, minä elän! — Niin kauan kuin Aarne Kivistö elää, tahdon minäkin elää, ja sitten löytyy kai jotain muuta, joka pitää minut hengissä.
XXI.
Kolme vuotta myöhemmin.
Tohtori ja Elna ovat olleet kaksi vuotta naimisissa. Heidän avioliittonsa ei ole sen onnellisempi eikä onnettomampi kuin monen muunkaan pariskunnan.
Tohtori on kyllä herännyt huomaamaan, että pehmeiden vaaleiden kutrien peittämässä päässä asusti enemmän kuin mitä hän oli osannut aavistaa. Hän oli ennen avioliittoaan mielessään jakanut naiset harrastaviin ja harrastamattomiin ja ehdottomasti antanut etusijan harrastamattomille. Rakkauttaan Kaarinaan piti hän jonkunlaisena nuoruuden hairahduksena, josta hänen kylläkin oli ollut vaikea päästä. Nyt naimisissa ollessaan hän oli tullut, huomaamaan, ettei tuo ryhmitys oikein riittänyt kuvaamaan naisia, ei ainakaan hänen vaimoaan. Tohtori oli kuvitellut, että nuoren tytön sielu olisi kuin pehmeää vahaa, johon hän, kehittynyt mies, painaisi sinettinsä. Mutta hän ei ollut tullutkaan tekemisiin pehmeän vahan, vaan monimutkaisen koneiston kanssa, joka vielä oli hänelle verrattain outo. Vaikkakin Elna oli harrastamaton siinä mielessä, kuin tohtori sanan käsitti, oli hänellä omat harrastuksensa, joiden rinnalla paljon muuta jäi varjoon, ja lujaa tahtoa ja toiminnanhalua enemmän kuin mitä hänen miehensä mielestä aina olisi ollut tarpeen.
Hän määräsi täydelleen kaiken järjestyksen talossa. Tohtori tosin alussa koetti puolustaa muutamia tottumuksiaan ja mielitekojaan, mutta kun ne melkein säännöllisesti jätettiin huomioon ottamatta, tyytyi hän vaimonsa järjestelyihin. Hänelle olivat kuitenkin kotoiset asiat vähemmän tärkeitä, kunhan hän vain sai suorittaa elämäntehtäväänsä. Sitäpaitsi hoiti Elna suurella ponnella talouttaan. Hänen kykynsä esim. pitää palvelija aina hommassa oli aivan erikoinen. Pukunsa hankki hän halvalla ja oli kuitenkin aina aistikkaasti puettu. Julkisissa tilaisuuksissa, missä he yhdessä esiintyivät, kääntyi ihmisten huomio ehdottomasti komeaan pariin. Tohtorin toverit kadehtivat häntä syystä kyllä, ja se miellytti häntä. Kaunista, nuorta rouvaa liehakoitiin, mutta hän pysyi kylmänä ihailulle. Hän oli mielestään tehnyt hyvät naimiskaupat ja hän tahtoi, että muutkin sen ymmärtäisivät.
Vaikka Elnalla olikin suuri tuttavapiiri, ei hänellä ollut mitään naisystäviä, niin ettei tohtorin tarvinnut kärsiä siitä häiriöstä, mitä tällaisten alituisista talossa käynneistä ehkä olisi aiheutunut.
Tulihan tohtori joskus huomaamaan, että ystävättärien puute ehkä johtui Elnan taipumuksesta punoa juonia, ja saihan hän joskus kokea tämän taipumuksen vaikutuksia omassa elämässäänkin, mutta hän piti sitä naisluonteeseen kuuluvana, pysyi kärsivällisenä ja koetti säilyttää mielenrauhansa parhaan taitonsa mukaan. —
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä istuivat tohtori ja Elna yhdessä sievästi kalustetussa vierashuoneessaan. Elna luki sohvannurkassa jotain romaania, tohtori katseli hajamielisenä sunnuntaityhjälle kadulle. Viime aikoina oli hän voimainsa takaa tehnyt työtä. Hän oli nimittäin hakenut professorin virkaa ja ponnistellut kovasti hankkiessaan itselleen ansioita. Muutama päivä sitten oli hän lopettanut työnsä ja jättänyt paperinsa. Kuumeisen kiireen ajan jälkeen tunsi hän olevansa herpautunut ja sisällisesti tyhjä. — Hänen silmäinsä edessä kadulla liikkui harvakseen ihmisiä, mutta hän istui pitkän ajan huomaamatta ketään heistä erikseen, kunnes hänessä äkkiä erään nuoren, pitkän miehen astuessa hitaasti kadun poikki läikähti sekasortoisten tunnelmain laine. Ennenkuin hän oli tuon kulkijan tuntenut, oli hänessä silmänräpäyksen ajan väikkynyt muisto jostain kaihoisan suloisesta. Nyt hän jo tunsi miehen. Se oli Aarne Kivistö. Siitä oli kauan, kun tohtori oli Kaarinaa muistanut, mutta nähdessään Kivistön tuntui hänestä, kuin olisi äkkiä ne kolme vuotta, jotka erottivat hänet Kalliolahdessa vietetystä ajasta, pyyhkäisty pois ja hän olisi ollut siellä eilen. Hän koetti palauttaa Kaarinan kasvojen piirteet mieleensä. Ensin se ei tahtonut onnistua, mutta äkkiä hän melkein näki hänet edessään, sellaisena kuin hän kerran oli seisonut koivuun nojaten, katsellen heitä kirkkailla silmillään. Tohtori muistutteli jonkun silloin puhuneen jotain siitä, että Kaarinalla oli viileä sydän. Kuva hävisi tohtorin silmistä, mutta se oli herättänyt hänessä halun saada tietää jotain Kaarinasta, josta hän ei ollut kuluneena aikana mitään kuullut. Siitä asti kuin Elna oli palannut Kalliolahdesta ja kertonut onnettomuudesta, joka siellä oli ollut tapahtua, ei hän koskaan ollut miehensä kanssa puhunut Kaarinasta, ei edes Kalliolahdestakaan, Elna oli huomannut, että tohtori karttoi mainitsemasta Kaarinaa, ja Elna itsekin soi kernaasti sen henkilön joutuvan unohduksiin, joka hänen mielestään oli ainoa hänen onneaan uhkaava vaara.
Sentähden hän melkein säpsähti kun tohtori kääntyi ikkunasta ja keskeytti hänen lukunsa kysymällä:
— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neiti Kaarinasta.
Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan jo kolme vuotta kulunut!
— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa. Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?
— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä olikaan?
— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.
— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he... että Kaarina oli kiintynyt häneen?
— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon. Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —
Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli kadulle.
Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan tahtoa hänen huuliltaan:
— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.
— Mitenkä sinä sen näit? kysyi tohtori kääntymättä.
— Muistathan sen onnettomuustapauksen, kun Kaarina oli hukkua.
— Mitä tarkoitat?
Tohtori kääntyi äkkiä, ja nyt Elnaa jo pelotti, mutta peräytyminen oli mahdotonta.
— Tarkoitan, soperteli hän, ettei se ehkä ollutkaan onnettomuustapaus — vaikka enhän minä oikeastaan mitään tiedä.
— Sinä varmaankin erehdyt. — En voi ymmärtää. — Emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan. Eihän mitään erikoista ollut silloin tapahtunut. — Sehän oli vasta syksyllä. — Ah!
Tohtori hyökkäsi vaimonsa luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.
— Sinä siis kerroit hänelle? Minähän pyysin sinulta! Ah, sinä sydämetön ihminen!
Elna olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut tehdä sanansa tyhjäksi. Hetken hän oli heittäytyä itkien miehensä kaulaan, mutta hän kokosi voimansa ja katsoi silmää räpäyttämättä tohtoriin.
— Kerran hän kuitenkin olisi saanut kaikki tietää. Enhän sitäpaitsi ollut hänen uskottunsa. Ei minun tarvinnut tietää hänen tunteistaan.
Tohtori jätti Elnan ja meni akkunan luo.
— Niin, eihän sinun tarvinnut tietää.
Elna alkoi itkeä. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen nyyhkytyksiään sohvan nurkasta.
— Ei sinun tarvinnut tietää, toisti tohtori puoleksi itsekseen. — Ja kun ajattelee, kuinka hyvä hän aina oli sinulle. —
— Entäs sinulle, kuului taisteluun valmis ääni sohvannurkasta. —
Tohtori ei vastannut. Hän nojasi otsaansa ikkunanpieleen ja ensi kerran eläissään hän tiesi, mitä sana tuska merkitsee. Hän oli silloin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen.