Part 6

Minä kirjoitan, mitä isäntä kertoi Henrikalle ja minulle tullessaan kotia ensi matkaltaan hylyn tykö. Nyt hän on taas ulkona molemmat miehet mukanaan kahdella veneellä korjaamassa saalista kilpaa Vänön ja Jurmon miesten kanssa.

_Ensimmäisenä Sunnuntaina Adventista_.

Minä kirjoitin viikko takaperin ja nyt minä tahdon taas paljastaa sydämeni sinulle, rakas kirja.

Kun meidän miehet viimeisen kerran palasivat hylyltä, olivat he kaikki juopuneita.

Isäntä tuli ylös rannasta muiden edellä. Hän hoiperteli tupaan. Minä istuin siellä yksinäni neulomassa uutta sinistä täkkiä itäisen kamarin vierassänkyyn.

»Renata neuloo morsiustäkkiä», sanoi hän ja istui penkille minun viereeni.

»Morsiustäkin pitää olla punainen», sanoin minä.

»Miksikäs niin?» kysyi isäntä.

»Että morsian tulisi onnelliseksi.»

»Ohoo! Ohoo! Jos vain sitä tarvitaan, niin lupaan minä ostaa Renatalle punaisinta silkkiä, mitä Turussa on.»

»En minä ajattele kuuliaisia ja vielä vähemmän häitä.»

»Pian tulee se aika», sanoi hän ja samassa hän otti minua vyötäryksestä.

Minä pääsin pakoon ja tuvasta ulos. Minä menin saunaan piiloon. Minä en rohjennut mennä takaisin sisään, ennen kuin tuli pimeä.

Silloin nukkuivat kaikki.

Seuraavana aamuna sanoin minä isännälle:

»Te olette ollut minulle Isän sijassa tähän asti, ja jos Te ette enää tahdo jatkaa, niin saatte Te päästää minut muuttamaan pois täältä.»

»Mihinkä sitten?» kysyi hän ja katseli muualle.

»Palvelukseen», sanoin minä.

»Kenelle sitten?» kysyi hän.

»En minä tiedä niin tarkkaan», tuumin minä, »mutta Papilta saan varmasti neuvoa ja apua.»

Enempää ei puhuttu meidän kesken. Minä voin nähdä, että hän tuli synkäksi mieleltään, kun minä mainitsin Papin.

Se sinun tulee tietää, kirjani, että nyt on Renata onneton.

Vuonna 1826. _Uudenvuoden-Päivänä_.

Uudenvuoden uusikuu, sano, kelle paidan neulon, leivät leivon, jauhot seulon, kelle tyttö kihlautuu?

_Kristuksen Taivaaseenastumis-Päivänä_.

Allit laulavat selällä. Ilma on lämmin ja ruoho viheriöitsee pihamaallamme. Kallionkolot loistavat sinisinä ja kirjavina kukista, joita Maria nimittää orvokeiksi.

Me olimme ulkona soutelemassa, Henrika ja minä, ja minä nousin Lehtisaaressa maihin siinä merenlahdessa, jossa on se suuri orjantappurapensas. Se lahti on minusta hyvin kaunis ja minä aion viedä Marian sinne, kun hän tulee Vraköhön.

Nyt oli lunta jäljellä leppäin alla ja Henrika pusersi pallon ja hieroi kasvojaan. Sanovat, että se, joka pesee itsensä toukokuisella lumella, tulee valkoiseksi. Min’en usko sitä. Henrika ei tule koskaan valkoiseksi eikä Renata koskaan ruskeaksi.

_Toisena Helluntai-Päivänä_.

Eilen, Helluntaipäivänä, purjehdimme me, Henrika ja minä ja Jan, Jumalanpalvelukseen Jurmoon.

Jurmo on kummallinen saari. Se näyttää rumalta julmien vierinkiviriuttojensa takia, jotka ulottuvat monta virstaa kauas avomerelle. Se on matala ja autio eikä sillä ole minkäänlaista satamaa.

Jurmossa on oikea kirkko, vaikka se kyllä on vähäpätöisen näköinen, niin, aivan erityisen pieneltä se näyttää suuren meren rinnalla. Ikkunat on pantu lyijykehyksiin ja suojattu rautakaltereilla. Sisällä vallitsee kylmyys ja hämärä, mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä olla. Yhdellä pitkisseinällä riippuu kaljuunakuva, esittäen Jumalan Äitiä Jeesuslapsi käsivarrellaan. Saarnastuoli on koristettu apostoleiden Markuksen ja Johanneksen, Evankeliumien kirjoittajain, kuvilla. Liki Saarnaajaa seisoo tiimalasi, sisällänsä valuvaa hiekkaa.

Sotalaivaa katossa täytyy minun myös kuvata. Se oli koreaksi maalattu moninaisilla väreillä ja jaettu kahteen kanuunariviin ja vaatetettu täyteen purjekoreuteensa. Sen mahtavaa ahteripeiliä kaunisti punainen ja vihreä pinnasommitelma ja keulavantaassa prameili hirviön näköinen aarnikotka ojennellen veripunaista kieltään.

Väkeä oli kertynyt monista saarista. Jumalanpalveluksen perästä haudattiin kuoliaiksi paleltuneet merimiehet siitä laivasta, joka tuhoutui tässä talvella.

Henrikalla on sukulaisia Jurmossa. Me olimme heidän luonaan vieraina koko aamupäivän. Iltapäivällä kokoontui nuoriso keinun luo nummelle. Me leikimme piiri leikkejä ja peuhasimme ja pidimme hauskaa, kunnes Jan pakotti meidät sanomaan hyvästi.

Me tulimme kotia hämärissä hyvässä tuulessa.

Jurmossa huhuillaan haaksirikosta jos jotakin. Utön majakkatuli lienee sammunut monta kertaa tuon hirmuisen myrskyn aikana. Puhutaan myöskin niin kauheita, että yhdestä kajuutan kojusta olisi valunut verta. Onko se totta vai eikö, ei tule milloinkaan ilmi, koska hylky on uponnut.

Henrika ei tiedä tästä mitään.

_Viimeisenä Sunnuntaina Kesä-Kuussa_.

Minä en ole koskaan ennen saanut retkeillä ympäriinsä niin paljon kuin tänä kesänä.

Eilen, Johannes Kastajan Päivänä, olimme me taas yhdessä Nauvon kirkossa. Kirkkoherra saarnasi. Hän on vanha ja pieni ja valkohapsinen mies, ja hänellä on heikko ääni, mutta hän puhui niin sydämeenkäyvästi rippilapsille, että kaikki kansa itki.

Jumalanpalveluksen perästä seisoimme me, isäntä ja Henrika ja minä, Kirkonmäellä. Kirkkoherra kulki ohitse. Kun hän näki meidät, jätti hän seuransa ja tuli ja kätteli meitä kaikkia kolmea. Ja sitten hän pyysi isä Paulia sallimaan minun oleskella Marian tykönä muutamia päiviä tuonnempana kesällä. Minä tulin niin iloiseksi että olin vähällä itkeä.

_Nauvon Pappilassa toisena Sunnuntaina Heinä-Kuussa_.

Olen ollut täällä viikon.

Maria ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin tänä kesänä. Hän käy valkoisessa tyllileningissä ja hänellä on sievä valkoinen olkihattu, jota sanotaan lierihatuksi. Siinä on sininen silkkinauha. Minä olen saanut Marialta punaisen silkkihunnun. Hänellä on itsellään samanlainen, joka on keltainen kuin aurinko.

Vanhus toi minut tänne purjeveneellä. Nyt on hän taas täällä noutamassa minua.

Minä olin heinäniityllä Marian kanssa ja me erotimme yhtä aikaa hänen veneensä lahdelta. Huomenna anivarhain täytyy minun lähteä.

Kun me menimme kotiin niityltä, kysyin minä, eikö Kirkkoherra tänä kesänä vihdoinkin tulisi Vraköhön turskaa pyytämään, niinkuin hän on monena vuonna aikonut. Silloin voisi Maria seurata mukana ja olla kerrankin minun luonani.

»En luule sen käyvän päinsä», vastasi Maria.

»Silloin minun pitää odottaa ensi kesään», arvelin minä.

Marialle tulivat vedet silmiin.

»Ensi kesänä en minä ole enää Nauvossa», sanoi hän ja tarttui käteeni. »Isä on saanut Papinpaikan mannermaalta ja me kai joudumme muuttamaan ennen Pyhäinmiesten päivää.»

Se uutinen koski minuun niin kovasti, että rintaan teki kipeää. Täälläolosta ei ole minulle enää mitään iloa, sillä minä ajattelen koko ajan vain sitä, että minun täytyy erota Mariasta ainiaaksi. Hän sanoo, että me vielä tapaamme joskus elämässä, mutta minä tiedän, ettei sitä tapahdu.

Vuonna 1827. _Uudenvuoden-Päivänä_.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin Kirjaani.

Kun minä kesällä tulin takaisin Pappilasta, käski isäntä minun käydä katsomassa läntistä kamaria.

Minä tein niin. Ja minä hämmästyin, sillä tämä pieni huone oli ihan muuttunut.

Isäntä oli pannut siniset tapetit seinille. Hän oli antanut Henrikan ripustaa ikkunoihin valkoiset uutimet. Ne somat, valkoiset tuolit, jotka ennen olivat itäisessä kamarissa, olivat nyt muutetut tänne.

Minä menin niin hämilleni, etten saanut sanaa suustani.

»Pidätkö kamarista?» kysyi isäntä.

»Kyllä se on soma», täytyi minun vastata.

Silloin sanoi isäntä: »Sinä saat asua siinä talvisin.»

Minä vastasin: »Miksi minulla pitäisi olla niin hienoa? Henrika voi asua siinä.»

»Henrika on nuorempi», selitti hän.

»Hän on Teidän oma lapsenne», arvelin minä.

»Onpa niinkin», sanoi isäntä, »mutta minä pidän sinua yhtä hyvänä, vaikka oletkin löytölapsi.»

Minä en tohtinut olla oikein iloinen hienosta takahuoneestani, koska minä heti huomasin, että isännällä oli kaiken tämän takana jokin sivuajatus.

»Kyllä kai se tulee selville, mitä hän tarkoittaa», mietin minä itsekseni. »Täytyy odottaa, niin nähdään.»

Kesä ja syksy ovat kuluneet sen perästä ja Uusivuosi on ovella. Vielä ei ole mitään tapahtunut minulle..

Mutta Jan on alkanut virittää paulojaan Henrikalle. Saa nähdä, tokko isäntä sitä suvaitsee. Henrika itse ei siedä häntä.

_Loppiaisena_.

Eilen minä karttasin villoja tuvassa. Isäntä istahti alituiseen minun viereeni penkille puhelemaan minkä mitäkin.

Minä en voi koskaan katsoa häntä kasvoihin. Hänen silmänsä polttavat.

Henrika on sanonut, että hän menee mieluummin järveen kuin Janille. Minä luulen, että hän pääsee siitä murheesta, koska Jan on vain renki ja alhaista sukua, niin että isäntä tuskin mahtaa haluta sellaista avioliittoa.

_Kolmantena Sunnuntaina Helmi-Kuussa_.

Nyt se on tapahtunut, mitä olen pelännyt. Hän on sanonut, että hän aikoo naida minut.

Mutta minä sanon sinulle, rakas Kirjani, ettei sitä tapahdu tässä eikä tulevaisessakaan elämässä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä otan mieluummin itseni hengiltä kuin joudun sellaiseen onnettomuuteen.

_Pitkänä-Perjantaina_.

Minulla on kokonainen vuosi aikaa elää.

Hän kysyi minulta tänään: »Mitä sinä vastaat, Renata?»

»Se ei tapahdu koskaan», vastasin minä ja katsoin suoraan hänen punaisiin kasvoihinsa.

Hän oli vaiti.

»Te olette minun kasvatusisäni», lisäsin minä.

Hän puhui:

»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä. Tämä on ensimmäinen pykälä. Parempaa aviota ei sinulle koskaan tarjota. Tämä on toinen pykälä. Minä en luovu sinusta, vaikka sitten henki menisi. Tämä on kolmas ja viimeinen pykälä.»

»Silloin Te otatte minun henkeni tunnollenne, sen saatte nähdä», vastasin minä.

»Minä toivon sinun onneasi enkä suinkaan sinun kuolemaasi», vastasi hän.

»Saattepa nähdä!» uhkasin minä.

Hän vastasi: »Saan nähdä vuoden kuluttua. Minulla on aikaa odottaa.»

Koskaan hän ei olisi uskaltanut tätä, jos Maria ja hänen Isänsä olisivat vielä olleet Nauvossa.

_Pyhäin Miesten Päivänä_.

Me olemme kalastaneet koko syksyn jataverkoilla ja kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Kuuro vanhus ja minä.

Vuonna 1828. _Uudenvuoden-Päivänä_.

Hän lahjoitti minulle suuret raskaat kultaketjut Jouluaamuna. Minä tiedän, mitä se merkitsee.

Uudenvuodenyönä minä uneksin Pyhimyksestä. Mitä sellainen uni ennustaa, senkin minä tiedän.

Huomenna on Henrikan syntymäpäivä. Minä aion leipoa hänelle safranileivän. Minusta tuntuu toisinaan, että minä olen hänelle äidin sijassa, vaikka minä itse olen niin nuori.

Minä en ole koskaan nähnyt Äitiäni enkä Isääni. Minulla ei ole mitään syntymäpäivää.

_Puolipaasto-Sunnuntaina Maalis-Kuussa_.

Meidän miesväki on jäällä hylkeitä pyytämässä.

Ilmassa on kevättä. Minä tahtoisin niin mielelläni elää ja saada jonkun rakastaakseni.

_Marian Ilmestys-Päivänä_.

Perjantaina tuli myrsky. Henrika oli levoton hylkeenampujain vuoksi ja sanoi sen minulle. Minä olin vaiti. Minun olisi pitänyt toivoa heidän onnettomuuttansa, mutta minä en kyennyt siihen.

Sunnuntaina tulivat he kotiin, kaikki vahingoittumattomina. Rakennuksen seinät ovat naulatut täyteen harmaanhylkeen nahkoja. Me olemme keittäneet rasvaa ja olleet työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Isäntä kulkee ääneti ja sävyisänä, eikä puhu mitään minulle. Soisin voivani muuttaa mielenlaatua ja ottaa hänet.

_Pitkän-Perjantain iltana_.

Tämäpä on päivä. Siitä tuli vieläkin pahempi kuin minä olin odottanut. Tämä on totisesti se raskas päivä, jona meidän Vapahtajaamme piinattiin ristillä.

Minä uskon sinulle kaiken, rakas Kirja.

Kuule nyt:

Vänöläisisännät olivat eilen täällä, ne kaksi, jotka joskus käyvät meillä vieraina. Se vanha, viekas kettu, joka on ollut meidän isännän yhtiömies monissa yrityksissä, ja se nuori, kopea, jota pidetään suur’ampujana.

Hurjasteltiin koko päivä ja juotiin. Illalla meni Jan saunaan makaamaan. Suur'ampuja oli täydessä humalassa ja peuhasi Henrikan kanssa, kunnes tämä pakeni kesteistä ja asettui minun kanssani nukkumaan.

Minä heräsin yöllä siihen, että kuuro vanhus piti meteliä. Menin ovelle ja kuuntelin. Vain hän ja isäntä olivat enää tuvassa. Vänön miehet olivat menneet matkoihinsa.

Vanhus huusi: Minä pidin häntä kiinni, mutta sinä pistit häntä.

Isäntä huusi: Ole vaiti, tytöt voivat kuulla!

Vanhus huusi: Kuulkoot, Vänön isännät kuulkoot, Jumala taivaassa kuulkoon!

Isäntä huusi: Se tehtiin yksissä tuumin.

Vanhus huusi: Kyllä kai sinun hyvin kelpaa, kun vain toinen pitää kiinni.

Minä kuulin, että ulko-ovi jysähti auki. Sitten oli kaikki hiljaista.

Aamulla menin anivarhain tupaan. Isäntä nukkui sängyssään. Vanhus makasi pihamaalla nietoksessa ja kuorsasi.

»Etköhän nyt sairastu ja kuole», ajattelin minä ja annoin hänen maata.

Isäntä ei ole puhunut minulle koko päivänä. Minä luulen, että hänen omatuntonsa on herännyt ja että hän pelkää minua.

Ehkä hän pelkää, että minä kuulin jotakin yöllä». Ehkä hän on vikapää muihinkin veritöihin kuin tähän viimeiseen.

Hän löysi minut priki Renatasta, kun minä olin avuton lapsi. Kenties matkustivat minun Isäni ja Äitini samalla laivalla.

Kenties on minun kasvatusisäni minun vanhempieni surmaaja.

_Helluntai-Päivänä_.

Tänään hän jälleen kysyi, tahdonko minä ottaa hänet avioksi. Minä vastasin samoin kuin edelliselläkin kerralla.

»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä», vastasi hän taaskin. »Ei», sanoin minä, »mutta kenties verivelka.»

Hänen poskensa muuttuivat valkoisiksi.

»Mitä sinä tarkoitat mokomalla puheella?» kysyi hän lopulta.

»Te olette murhamies», sanoin minä, »enkä minä ota Teitä koskaan avioksi.»

»Te olette myöskin minun kasvatusisäni», lisäsin minä, »ja mitä rikoksia lienettekin tehnyt, niin jätän minä tuomion Jumalalle. Mutta minä pyydän Jeesuksen nimessä, että Te annatte minun lähteä täältä.»

Hän meni ääneti pois tyköäni.

_Pyhän Kolminaisuuden Sunnuntaina_.

Hailinpyynti on alkanut. Me laskemme verkkoja ja kalastamme taaskin kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Vanhus ja minä.

Vanhalla on aina paloviinaa veneessä ja kieli hänellä käy kuin ämmällä... Hän puhelee niin mairean ystävällisesti minulle tänä kevännä. Mutta isäntä ei katso minuun yhtään kertaa, vielä vähemmän hän puhuu minulle.

_Toisena Sunnuntaina Kesä-Kuussa_.

Eilen täytyi minun taas lähteä merelle vanhuksen kanssa. Hän oli valmiiksi humalassa, kun soudimme satamasta.

Kun minun piti nousta veneeseen rantakalliolta, tapahtui, että minä luiskahdin ja putosin mereen. Minä pelastuin hädin tuskin. Vesi oli niin syvää, että se ylettyi minua kaulaan.

Se oli vanhuksen syy, koska hän työnsi airolla veneen liikkeelle juuri silloin, kun minun piti astua veneeseen. Minä luulen, että hän koetti hukuttaa minut.

Minun elämäni on Jumalan kädessä.

JÄÄHYVÄISET

Kristoffer oli lukenut päiväkirjan tulisella kiireellä. Hänen silmänsä loistivat kuumeensuurina. Hän värisi istuessaan rantanurmikolla myöhäiskesän auringonpaisteessa.

Pelottava ympäristö, jossa hän oleskeli, vaarat, jotka vaanivat häntä, kaikki, mikä kuului nykyhetkeen, häipyi hänen tajunnastaan, ja kuohuksiin joutuneen sydämensä rajattomalla osanotolla seurasi hän Renataa askel askelelta hänen uljaalla vaelluksellaan kuolemaa kohden. Luettuaan tämän tekstin — minkä sulkakynä oli kirjoittanut lapsellisella käsialalla — viimeisetkin rivit, oli hän niin toivottoman surkealla mielellä kuin olisi hän itse astunut yli elämän rajan ja tullut tämän poloisen rauhattoman varjon seuralaiseksi.

Mutta samalla kuin Kristoffer oli syvän säälin vallassa, tapahtui salaperäinen mullistus hänen omassa elämässään.

Hän muisti äkkiä Henrikan. Mutta hän ei voinut palauttaa mieleensä tämän kasvonpiirteitä. Henrika oli liian kaukana poissa ja Renata — liian lähellä! Hänen kaipuunsa Henrikään oli kuollut.

Hänen mielikuvituksensa oli taaskin ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Hänen intohimonsa oli johtanut hänet harhaan. Rakkaus Henrikään, mikä yksin oli lujaa, oikeaa ja totta sydämen elämässä, oli pettänyt hänet.

Ja kuitenkin oli Henrika viaton Renatan kohtaloon. Eikä hän ollut pettänyt Kristofferiakaan. Mutta koko se uusi luomakunta, jossa Henrikan hahmo vilahteli joka polulla ja kuvasteli lumoavaa kauneuttaan jokaista sinistä kaukonäkyä vasten, muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja tyhjäksi. Henrika oli aalto ja tuuli, vaahtoisten rantojen tuoksu ja lainehtivien aavojen suola. Hänen olemuksensa oli mereen sidottu ja erottamattomissa saaristosta, jonka salaperäinen tenho oli kerran vallannut Kristofferin ilmestyksen voimalla ja nyt äkkiä menetti valtansa.

Kristoffer ei vielä ajatellut näitä ajatuksia loppuun saakka. Mutta ne itivät salassa kuin siemenet.

Nyt hän huomasi vain sen, että hohde saariston yltä oli poissa, että meren kohina rantamilla kuului arkiselta ja että hänellä oli edessään raskas soutumatka kotiin.

Hänen täytyi kiiruhtaa. Ryhtyipä hän mihin tahansa, niin ensin oli hänen palattava Vraköhön.

Hän lähti liikkeelle. Vihannalla saarella oli aivan hiljaista. Tuuli ei jaksanut kiivetä yli rantakallioiden, aurinko paahtoi kuumasti, ei yksikään lintu visertänyt eivätkä edes heinäsirkat antaneet elonmerkkiä itsestään.

Kristoffer tuli muutamaan risteykseen ja pysähtyi. Silloin hän kuuli etäisen naksahduksen jostakin maan puolelta. Hän heittäytyi maahan. Hänen ylitseen viuhahti haulikuuro ja kaikuva laukaus pamahti.

Hän alkoi juosta, saavutti jonkun kivenjärkäleen, kyyristyi sen taakse ja latasi pyssynsä.

Metsässä oli taas hiiskahtamattoman hiljaista. Kristoffer pysytteli hiljaa ja tähysteli. Neljännestunti kului äänettömässä odotuksessa.

— Hän ei voi liikkua tännepäin risuisella maalla niin, ettei joku oksa taittuisi ja minä kuulisi sitä, ajatteli Kristoffer. Mutta kenties hän hiipii tiehensä noiden hiidenpöytien turvin.

Kului taaskin suunnilleen neljännes. Vihdoinkin Kristoffer erotti jonkun matelevan olennon, paljasjalkaisen ja paljaspäisen, joka pyrki pohjoisen puolella näköalaa rajoittavalle mäennyppylälle. Se oli Jan.

— Laukaisenkohan nyt? mietti Kristoffer mielessään. Välimatka on pitkä ja minun tulee joka tapauksessa varoa surmaamasta häntä, mutta pari haulia hänen nahkaansa ei ehkä olisi hullummaksi!

Kristoffer laukaisi ja syöksähti metsikköön. Hän ryntäsi umpimähkään samalle taholle, mistä oli tullutkin. Kun hänen ja Janin välille oli jäähyt kappale metsämaata, kääntyi hän jyrkästi itäänpäin, tunkeutui läpi metsikköjen ja vesakkojen, rämpi rahkasoita, tupertui juurilonkeroihin, päätyi vihdoin alavalle rannalle ja jatkoi kahta nopeammin matkaa yli mätäspintaisten ketojen.

Ruuhi oli paikoillaan lahdessa. Kristoffer työnsi sen vesille ja asettui etuteljolle soutamaan. Samassa kuului oksien rasahdus pähkinämetsästä, mutta ennenkuin laukaus kajahti, sai Kristoffer ruuhensa käännetyksi, niin että perässä oleva halkopino suojeli häntä viuhuvilta hauleilta.

Jan töhnäsi alas rantaan. Hän pysähtyi, latasi kolmannen kerran ja koetti tähdätä saalistaan. Mutta suojeleva lasti oli alati ampumalinjalla.

Jan juoksi edestakaisin lyhyellä rantakaistaleella. Kerran toisensa perästä hän kohotti pyssyn olkapäälleen ja antoi sen taas vaipua alas, sillä aikaa kuin Kristoffer koukerteli pois lahdelta kääntäen ruuhen perän halkotorneineen suojakseen jokaista uutta ampumalinjaa kohden. Jan mutkitteli ja koetti konstejaan, mutta Kristoffer oli varuillaan ja nopea käännähdyksiltään. Välimatka piteni joka aironvedolla.

Lopulta Jan laukaisi. Pari haulia iskeytyi halkoihin, muut veteen.

Nyt souti Kristoffer poispäin, niin että aironlavat notkuivat ja kokassa kohisi. Mutta Jan paiskasi pyssyn tantereeseen. Hänen leukansa tärisi, hänen käsivartensa vavahtelivat, koko jäntevä ruumis tutisi, ja yhtäkkiä hän päästi vihan ja tuskan ulvahduksen, joka kantautui kauas yli vesien, niin että rantojen pääskyset ja kurmitsat lähtivät lentoon ja luotojen lokit kohosivat siivilleen. Hän kylpi hiessä, Jan. Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat. Suupielistä valui vaahtoa, keuhkot ponnistelivat palkeiden lailla ja mustasukkaisuuden, kostonhimon ja voimattomuuden raivo purkautui hänen kurkustaan pitkänä, valittavana pedonmylvintänä. Äkkiä hän vaikeni. Väsymys laskeutui hänen silmilleen kuin musta side, ja hän suistui maahan jääden makaamaan hiekalle kuin riepu.

Mutta Kristoffer oli lakannut soutamasta. Hän istui teljolla kyyrysissään, kasvot käsiin vajonneina. Tuuli puhalsi maalta käsin. Aallot vierivät etelää kohden, keinutellen ruuhen merelle, ja Kristoffer antoi sen ajelehtia omin valtoinensa.

* * * * *

Samassa pohjatuulessa luovi valkoinen pursi Jurmon saariston autioilla vesillä.

Pykälä oli tyytyväinen kesätöihinsä. Hän oli kierrellyt Kihdin ympäristössä talonpoikien veneissä, kirjoittanut kuvauksia kirkoista, kylistä, taloista, kalastuspaikoista ja oikaissut koko joukon karttojen ja merikorttien virheitä. Hän oli vetänyt nuottaa Sottungassa ja onkinut turskaa Kökarissa, katsellut Hamnön luostarinmuureja ja Kälskärin kannua. Ja lopulta hän oli asettunut asumaan Utöhön, josta Kevätesikko ja Klopstock olivat hänet tavanneet.

Nämä kaksi ystävystä saivat pitää hallussaan veneen. He vierailivat Föglön pappilassa ja purjehtivat pappilan ylioppilaiden kanssa aina Kastelholmaan saakka.

Klopstock oli kasvanut, väitti Pykälä. Miehevältä hän näyttikin, päivettynytkin oli. Hän muistutti espanjalaista merimiestä eikä ollut enää lainkaan Werther, arveli Kevätesikko, joka oli täyttänyt kuivauspaperinsa Ahvenanmaan harvinaisilla kasveilla ja sydämensä kaikilla kauniilla tytönkasvoilla, jotka vain olivat olleet tavattavissa Gullkronan ja Lumparnin välillä.

Mutta Utöstä nämä kolme toverusta kiiruhtivat heti eteenpäin, noutamaan Kolumbusta. Pykälä keskeytti vanhan majakan monivaiheista historiaa koskevat tutkimuksensa. Hänen korviinsa oli tullut joitakin huhuja Vrakön tilallisesta. Paljon eivät Utön kalastajat vieraalle ilmaisseet. Mutta lausutut niukat ja poikkipäiset sanat olivat pahaa puhetta, eikä Pykälä saanut lainkaan rauhaa, ennenkuin Kolumbus olisi terveenä heidän parissaan purressa.

Lyhyt elokuun päivä kallistui auringonlaskua kohden ja purren valkoiset siivet liitivät hiljaa halki suuren autiuden, kun Pykälä erotti yksinäisen ruuhensoutajan, joka liikkui hitaasti Jurmon suuntaan. — Luulenpa näkeväni oireita Kolumbuksesta! huusi Pykälä.

Siitäkös riemu ratkesi. Mies nousi ruuhessaan, tähyili, alkoi huiskuttaa lakkiaan. Pykälä oli nähnyt oikein. Mutta riemu asettui, kun Kolumbus astui purteen.

— Mitä sinulle on tapahtunut? kyselivät ystävät.

Kolumbus ei ollut laisinkaan puhelias.

— Minun täytyy tehdä loppuselvitys Vrakön isännän kanssa, hän vain sanoi.

Klopstock pinosi pöytään herkkuja: föglöläistä ruisleipää, kökarilaista kutunjuustoa ja vastakirnuttua voita, utöläistä hiililläpaistettua tuoretta hailia. Kevätesikko täytti pikarit Föglön rovastin kuminaviinalla ja lauloi uusinta lauluaan.

— Huomenna saamme kuulla runojasi, Kolumbus!

Kolumbus tyhjensi pikarinsa.

— En ole tehnyt ainoatakaan runoa.

— Sinä olet tietenkin metsästänyt koko ajan ja kalastanut ja elänyt runoja, niinkuin maisteri Runeberg, kun hän onkii ahvenia Saarijärvellä.

Kolumbus hymyili.

— Minä olen suistunut kuiluun runon ja elämän välimailla.

— Puheenparsi, murisi Pykälä. Juhlallinen puheenparsi! Mutta kaikella on aikansa. Runous vaatii määrättyä etäisyyttä kauniista tai rakkaista seikoista, sen ymmärrän, niin proosallinen kuin olenkin. Talvella, kun istut kamarissasi Helsingissä tai missä sitten istunetkin, niin teet sinäkin värssyjä auringolle.

— Henrikalle, oikaisi Kevätesikko.

Seuraavana aamuna laski pursi Vrakön satamaan hinaten ruuhta perässään.

Henrika tuli juosten alas rantaan. Kristoffer kiiruhti häntä vastaan.

— Mitä sinulle on tapahtunut, Kristoffer?

— Oh, ei mitään mainittavaa! — Onko isäsi kotona?

— On.

— Missä vanhus on?

— Merellä turskaa pyytämässä, luulen minä. Janin kanssa.

Kristoffer ei kysellyt enempää. Hän kulki ääneti Henrikan rinnalla polkua noudatellen, aittojen lomitse ja edelleen merenrantaa pitkin. He pysähtyivät muutaman korkean siirtolohkareen varjoon. Kukaan ei voinut enää nähdä heitä satamasta eikä talosta käsin.

Henrika tarttui Kristofferin käteen.

— Mitä Jan on tehnyt sinulle.

Hän ei saanut mitään vastausta.