Part 7

He istuutuivat paadelle. Minuutit, jotka kuluivat, tuntuivat Kristofferista pitkiltä kuin ikuisuudet. Vihdoin hän lopetti äänettömyyden. Hän koetti näyttää tyyneltä, mutta hänen äänensä värisi.

— Olen lukenut Renatan päiväkirjan.

Henrika kohotti katseensa. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, ainoastaan hiljaista ihmettelyä.

— Olen saanut varmuuden Renatan kuoleman syystä. Hän ei ole itse päättänyt päiviään. Vanhus on hukuttanut hänet.

Henrika nousi.

— Olen vakuutettu siitä, että se tapahtui sinun isäsi tieten ja tahtoen. He ovat murhanneet ennenkin, nuo kaksi. Jonkun haaksirikkoisen. Renata tiesi sen ja he pelkäsivät tekonsa tulevan ilmi. Sen tähden he ottivat hänet hengiltä.

Henrika seisoi yhä siirtolohkareen kupeella, korkeana ja jäykkänä kuin keulakoriste matalalla luoelollaan reitin varrella. Hän ei vastannut Kristofferin puhutteluun, ei katsonut häntä silmiin, ei edes ilmaissut, kuuliko hän hänen kehoituksensa paeta yhdessä hänen kanssaan.

— Minä menen nyt taloon, sanoi Kristoffer lopulta. Odota minua täällä. Tulen pian takaisin.

Isäntä istui kunniapaikalla pitkän pöydän ääressä nojaten selkäänsä peräseinän järeisiin hirsiin ja lepuuttaen käsiään tammipöydällä. Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock olivat asettuneet penkille pitkisseinämälle. Näky oli tupaan tulevalle Kristofferille tuttu. Juuri tuossa asennossa oli Vrakön jättiläinen ollut ylioppilaiden ensi käynnilläkin. Ja yhtä selittämättömänä kuin nyt oli hänen harmaansininen katseensa silläkin kertaa hivunut vieraasta toiseen.

Lopulta se kiintyi Kristofferin kasvoihin, tummeni ja alkoi palaa.

— Sinä taidat olla matkavalmis, niin olen kuullut. Mutta sinä lähdet liian myöhään, tai sanoisinko liian aikaisin.

— Tiedän, mitä tarkoitat. Vanhus lienee kuiskannut jonkun sanan korvaasi.

— Onpa kyllä.

— Mutta minä olin ajatellut itse puhua sinulle niinkuin rehellinen mies ainakin toiselle — —

Isännän kasvoilla häivähti pahanilkinen hymy.

— Hymyile tai vetistele; minä en ole aikonut paeta talostasi niinkuin kurja naisvaras. Mutta sen jälkeen kuin sinut viimeksi näin, on tapahtunut suurempia asioita kuin tämä.

— Mitä merkillistä täällä olisi tapahtunut?

— Renata on puhunut.

Ukon kädet hapuilivat ilmaa, selkä ja takaraivo puristuivat hirsiseinää vasten, punapartaiset kasvot tuijottivat tupaan niinkuin onttosilmäinen vahakuva.

— Renata on ilmaissut kaiken. Hän on rukoillut Jumalalta vanhurskautta ja Jumala on kuullut häntä.

Isäntä muutti asentoa. Hän taivutti yläruumiinsa eteenpäin ja kurotti pitkää kaulaansa.

— Et ole pappi, sinä, hän sähähti.

— En, huusi Kristoffer jyrisevällä äänellä, pappi en ole, mutta minä olen Renatan kostaja ja minä olen miekka Herran rankaisevassa kädessä.

Hän meni isännän luokse. Hän istuutui aivan hänen viereensä peräpenkille ja puhui:

— Sinä pistit kuoliaaksi erään haaksirikkoisen. Vanhus piti kiinni ja sinä pistit. Sitten sinä otit Renatan hengiltä. Vanhus hukutti hänet, mutta sinä kehoitit. Vanhus toimitti, että hänet kuopattiin vihkimättömään maahan itsemurhaajana, mutta sinä olit hankkeen alkuunpanija.

Sinä suljit häneltä taivaanvaltakunnan portit ja sentähden hän seuraa sinua, niinkuin varjosi saattelee ruumistasi. Hän harhailee sinun jäljissäsi vuorella, hän on sinun veneessäsi myrskyssä, hän seisoo pimeässä vuoteesi vieressä. Sinä et häntä näe, koska sielusi on perkeleen vallassa. Mutta minä olen nähnyt hänet.

Kolme muuta ylioppilasta seisoi ryhmässä keskellä lattiaa. Tuvassa oli kuolemanhiljaista.

Kristoffer nousi.

— Lähde vapaaehtoisesti papin ja nimismiehen luokse! Mutta jos niskoittelet, niin voit olla varma siitä, että minä täytän velvollisuuteni loppuun asti ja pidän huolta siitä, että kruununmiehet käyvät piakkoin luonasi. Lain käsivarret ovat pitkät; ne ulottuvat Turusta Vraköhön.

Ja tiedä vihdoin, että jos pakenet oikeutta ja hylkäät armon, niin on sinun aikasi lopussa. Silloin olet kuoleva ja perivä iankaikkisen vaivan helvetissä, niin totta kuin Jumala on kuullut Renatan rukoilevan häneltä vanhurskautta.

Isäntä istui etukumarassa, ryntäillään pöytää vasten ja kasvot käsiin vaipuneina.

— Mitä vahinkoa minä olen sinulle tehnyt? hän vaikersi.

— Minulle?

— Mitä hyötyä sinulle on minun onnettomuudestani?

Kristoffer ei lainkaan käsittänyt.

— Tavoitteletko ilmiantajan palkkaa?

Kristoffer ei saanut vastatuksi. Hän seisoi hämmästyksen lamaamana. Mutta samalla hän aavisti hämärästi, minkälaatuinen täytyi olla sen elämänkatsomuksen, josta tuollainen kysymys lähti. Hän oli puhunut kuin kuumeessa, omantuntonsa pakottamana. Oikeudenmukaisesti hän oli toiminut, mutta samalla sokeasti. Nyt putosivat suomukset hänen silmiltään. Hän katsoi toiseen maailmaan, maahansidottujen maailmaan, kylmään, järkevään todellisuusmaailmaan, josta ihmisten enemmistö ei koskaan vapaudu. Ja hän kuuli Renatan murhaajan kysyvän, mitä hyötyä syyttäjälle oli siitä, että hän esiintyi niinkuin oli esiintynyt.

Kristoffer katseli oikeutetun menettelynsä uhria: kokoon lysähtänyttä, murtunutta saaristolaisjättiläistä.

— En ole koskaan aikonut hyötyä sinun onnettomuudestasi, hän lausui painokkaalla äänellä. Minä sanon sinulle hyvästi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock nostivat purjeet ja odottelivat pyssyt valmiina kärsimättömästi Kristofferia, joka oli äkkiä kadonnut heidän näkyvistään ranta-aittojen lomitse kulkevalle polulle.

Pykälä seisoi laiturilla tähystellen taloa kohden.

— Kolumbuksella on povessaan rohkeutta kymmenenkin miehen osalta, selitti hän ihaillen, mutta haaveilija hän on ja haaveilijana hän pysyy elämänsä loppuun saakka.

Kristoffer oli ehtinyt perille etelärannan valtavan siirtolohkareen luokse. Paikka, johon hän oli jättänyt Henrikan, oli autio.

Hän kiiruhti eteenpäin. Lännempänä oli loppumattomia jonoja laakeita, harmaita kallioita ja niiden lomassa siellä täällä aaltomaisia vierinkivitöyräitä ja yksinäisiä hiidenpöytiä. Kaukaa tästä autiosta maisemasta erotti hän vihdoinkin Henrikan. Kristoffer alkoi juosta ja äänen kuuluviin päästyään hän pysähtyi huutaen tytön nimeä.

Hän näki Henrikan kääntyvän. He katsoivat toistensa silmiin yli kivisen lakeuden. Mutta kun Kristoffer lähestyi, alkoi Henrika väistyä.

Hän huusi viimeisen kerran: Henrika!

Tyttö ei vastannut. Hän kiiruhti eteenpäin. Yhä kauemmaksi ja kauemmaksi rantalakeudella loittoni tuo notkea hahmo ja lopulta se katosi etäisten vierinkiviahteiden harmaiden aaltojen taakse.

Henrika piti sanansa, jonka hän kerran oli antanut Kristofferille.

Kun Vrakön saaristo liukui pois jääden pohjoista kohden kiitävän purren taakse, näkyi vielä kauan kumpumainen vartiovuori kohoten uhmaavan korkeana yli selkien ja saarien kuin jokin sadunomainen alkuaikaishirviö. Kummunkin saattoi nähdä, ja Kristoffer huomasi sen juurella ihmisolennon. Hän tiesi, että se oli Henrika ja että tämän katse seuraisi purren korkeata, valkoista purjetta niin kauan kuin sen saattoi erottaa aalloilta.

Hän ei puhellut kenellekään. Vihurit alkoivat vinkua, kokkavesi sähisi, aallot voimistuivat. Mutta rajuilman merkit merellä ja pilvissä olivat hänelle yhdentekeviä. Kirvelevin silmin hän katseli vuorta, joka vaipui saarien taakse, ja kumpua ja Henrikaa. Ja hänen sydämensä yksinäisyys painoi häntä kuin määrätön taakka.

Lopulta tuli se hetki, jolloin hän ei voinut enää erottaa Henrikaa. Hän ei tietänyt, ahmaisiko tämän etäisyys vaiko niiden mahtavien pilvien siroittama hämäryys, jotka kasautuivat taivaanlaelle synkkinä ja sateesta paisuvina.

EPILOGI

Harvoin liikkuu nykyisin aluksia tuolla karien täyttämällä reitillä Henrikan ja Kristofferin saaren ohi. Sen valkama on tyhjä. Sen entinen nimi on unohtunut.

Asuinrakennuksesta ja luhdista, ranta-aitoista ja laitureista ei ole jälkeäkään. Kauan, kauan sitten on ympäristön väestö anastanut puutavaran anteliaan kohtalon lahjana. Harmaat vraköläishirret ovat saaneet paikkansa monilla pirtinsalvoksilla vastaveistettyjen valkeiden hirsikertojen välissä. Ennen muinoin huhuttiin, että onnettomuus ja äkillinen kuolema oli liittynyt näihin puihin. Mutta ken saattoi näyttää toteen sellaisen puheen? Vanhan hirren kuolemankello nakutti samaan tahtiin kuin nuoremmankin, ja mitä tapahtuu, sen on tapahtuminen.

Ei ole havaittavissa mitään merkkejä noiden kuolleiden ihmisten muinaisista askelista: ei väritöntä uurretta mätäsmaassa, ei vaaleahkoa juovaa harmaassa kallioperustassa. Ruoho ja sammal, jäkälä ja länkäkatajat ovat vallanneet jokaisen tuumanalan tuota kehnoa maata. Mutta mustaselja on jäljellä entisellä pihamaalla ja kukkii sydänkesällä kilvan naapurinsa, iäkkään pihlajan kanssa. Ja taskuheiniin peittyneenä odottaa kuparinen tuuliviiri jotakin onnellista löytäjää, joka ottaisi sen käteensä ja selittäisi sen arvoituksen.

Keulakoriste on lahonnut matalalla luodollaan, suistunut kivijalustaltaan ja muuttunut mullaksi katajanoksien vihreän paarivaatteen alla. Pyhimys ei kyennyt suojelemaan omiaan harhavalkeilta ja tyrskyiltä. Se näki Renatan kuolevan. Niinkuin syyttäjätär seisoi se vielä monta vuosikymmentä tuon yksinäisen reitin varrella, jonne konna oli sen asettanut. Niinkuin yksinäinen eloonjäänyt katseli se merta, tuota mittaamatonta, hirviömäistä, salaperäistä, jonka taikavoimaa se ei koskaan kyennyt sitomaan ja jonka ulvoviin myrskyihin se oli tuomittu sortumaan.

Mutta sen yksinäisen lahden pohjukassa, jota Kristoffer nimitti Renatan lahdeksi, painiskelevat aallot vesiajolla olevien levien kanssa, heittäen korkinpalasia, tuohikohoja, tikkuja, ruo’onkorsia ja kaikenlaista rantarojua ylt'ympärillä maleksivan ruskolevän pitkien ja limaisten kuitujen joukkoon. Ne rakentavat lakkaamatta raakkuhiekan ruskeita kerroksia: muovailevat niitä uudestaan, huuhtelevat ne pois, valmistavat toisia tilalle, uupumatta luoden ja uupumatta hävittäen omaa työtään. Niin kerää ankara, suuri meri alituisesti uutta ravintoa kauniiden astereiden juurille ja kokoaa hauraita rakennusaineita rantakirvisten pesiä varten. Tuo pieni Renatan huivin kaistale on jo aikoja sitten haurastunut ja huvennut. Mutta muinaisina kesinä loisti linnunpesissä jokunen punainen silkkirihma ahkerien nokkien aistikkaasti punomana muiden rannan lahjoittamien rakennusaineiden joukkoon.

Orjanruusu kukkii vielä saaren sinisinä sydänkesänviikkoina.

Vanha pensas on asettunut myrskyn tielle. Sen elämä on kovaa aherrusta, sen kukkiminen lyhyttä juhlaa sen aikaa kuin myrsky on hengähtämättä. Mutta se ei antaudu. Se pysyy hengissä jatkuvasti ja sen runsaasti kukkivat jälkeläiset ovat valtaamaisillaan koko rantakaistaleen kallioniemekkeiden väliltä. Meren kasvojen edessä koristaa tutkimaton elämä Renatan autiota lahtea ruususeppelellä.