Part 5

Kristoffer ei voinut virkkaa sanaakaan vastaukseksi. Mutta ukko kävi puheliaaksi.

— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole nähnyt moneen pikku vuoteen.

— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?

— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää — tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan. Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.

Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.

Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.

Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.

Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä aluksella.

Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa, purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.

»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa tuulta uhmaamaan?

— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita, rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta, näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.

Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista, niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi, Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston, että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä, mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden, harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että Jumala siunasi rantoja.

Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla, viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa. Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan, olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.

5.

Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina komea pinkka.

He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä, ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien vaikutelmat.

Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu, päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli kuin aaltoilevat, tummat virrat.

Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle, joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.

Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin pienestä, avoimesta ikkunasta.

Kristoffer heräsi ja pukeutui.

Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja onnelliset.

— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.

Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista. Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin — mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti. Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?

Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua, minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä, lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä, ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties ollut Henrikan talvihuone?

Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi. Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.

Henrika avasi silmänsä.

Kristoffer suuteli häntä:

— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.

— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!

— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.

Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.

— Minä kävin siellä varhain ensimmäisenä päivänä. Minun avaimeni sopi lukkoon. Olin utelias, ymmärräthän.

— Silloinpa sinä petyit, Kristoffer! Eihän siellä ole mitään erikoista nähtävää.

— Vain myrtti.

— Entä sitten?

— Komea ruukkukasvi, jonka hoidon olet unohtanut.

— Se ei ole minun.

— Kenen se sitten on?

— Erään toisen, tietääkseni.

— Miksi annat jonkun toisen omistaman myrtin kuolla?

— Koska minun täytyy. Sinä et saa kysyä enempää.

— Kuka on se toinen?

Henrika purskahti itkuun.

— Vastaahan toki!

— Kasvinsisareni, Henrika kuiskasi nyyhkytysten lomassa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Renata.

— Missä hän on?

— Hän on kuollut.

Henrika istui vuoteellaan kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen paljaat olkapäänsä vavahtelivat.

Kristofferin tajuntaan nousi synkkä aavistus.

— Onko hän saanut väkivaltaisen lopun?

Heidän katseensa yhtyivät. Henrikan kasvot ilmaisivat pidätettyä tuskaa.

— Kukaan ei ole milloinkaan virkkanut sanaakaan Renatasta, lisäsi Kristoffer. Mutta minä aavistan pahaa. Olen nähnyt hänet unessa.

— Hän kummittelee, poloinen.

— Sano minulle, kuinka hän kuoli!

— Hän hukuttautui.

— Miten se tapahtui?

— En tiedä, Kristoffer!

— Tietääkö isäsi jotakin, luuletko?

— Ei.

— Jan?

— Ei.

— Sinä kai aavistat syyn siihen, että hän pakeni elämästä?

Henrika oli vaiti.

— Miksi käännät kasvosi pois?

— Minä en pidä sinun kysymyksistäsi.

Miten kummallista! Kristofferista tuntui, että joku katseli häntä. Etäällä, etäällä ajan ja paikan takana olivat kalpeat kasvot, ja ne olivat unen naiskasvot surullisine silmineen — se oli Renata. Ja hänen katseensa kerjäsi jotakin Kristofferilta, vaikkei hän koskaan ollut tuntenut tätä elämässä.

Kristoffer oli vain säälinyt hänen myrtti rukkaansa. Nähnyt hänen tyhjän huoneensa ja ihmetellen kosketellut punaista silkkiä, mitä hän oli kerran käyttänyt. Se nuoren naisen hunnusta revennyt pieni kaistale, jonka Kristoffer löysi eräänä aamuna harhaillessaan tuolla vihannalla saarella, ei ollutkaan Henrikan. Se oli muisto Renatasta — siitä ei Kristoffer voinut erehtyä!

Hän nimitti ajatuksissaan tuon yksinäisen lahden Renatan lahdeksi ja orjanruusun kukat rannalla Renatan ruusuiksi. Hän liitti tämän paikan, jonka kauneutta hän ei koskaan unohtaisi, Renatan salaperäiseen kohtaloon.

— Mitä tahdot, Renata? kysyi Kristofferin harhaileva ajatus.

— Rauhaa, vastasivat kasvot.

— Mitä vaaditaan sinun rauhaasi varten?

— Vanhurskautta.

Henrika oli lakannut itkemästä. Hän istui Kristofferia katsellen.

— Hän ei ota minua koskaan avioksi, hän ajatteli. Renata olisi sopinut hänelle paremmin kuin minä.

Kristofferin silmät täyttyivät kyynelillä.

— Onko joku tuottanut Renatalle niin raskaan surun, että hänen täytyi etsiä kuolemaa?

— Niin on hyvinkin saattanut tapahtua.

— Etkö sinä voinut auttaa häntä?

Henrikan kasvot punehtuivat.

— Minä en koskaan tehnyt Renatalle mitään pahaa, hän vastasi kovalla äänellä.

— Mutta annoit pahan tapahtua.

Henrikan katseessa leimahti.

— Sinä kyselet ja tutkit, ikäänkuin et välittäisi mistään muusta kuin Renataa koskevien tietojen saannista.

— Henrika?

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut!

— Henrika, et tiedä, niitä puhut!

— Minä en ole lainkaan syyllinen siihen. Ei kukaan muu kuin itse Renata voi sanoa sinulle, miksi hän meni järveen. Mutta jos tahdot kuulla hänen kertovan, niin saattanen auttaa sinua silloin.

— Mitä tarkoitat?

— Saat nähdä. Nyt sinun pitää mennä tiehesi, Kristoffer!

Henrika hervahti itkien vuoteelleen.

— Henrika, olenko tehnyt sinulle pahaa?

Henrika kätki kasvot käsiinsä.

— Olet minulle rakas, Henrika!

— Anna minun olla rauhassa!

Kristoffer yritti tarttua hänen käsiinsä. Hän veti ne irti.

— Itketkö sinä Renatan tähden?

— Siksi että kaikki on niin raskasta! Minä olen ottanut talteen Renatan päiväkirjan. Mutta en saa siitä selvää. Minä olen oppimaton raukka ja voin tuskin lukea kirjoitusta.

— Luota minuun, Henrika!

Tyttö ei vastannut. Hänen hiljainen itkunsa muuttui äänekkäiksi valittaviksi nyyhkytyksiksi.

— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi naimisiin.

— Sitä et saa tehdä.

— Minä tahdon niin.

— Ei, ei.

— Henrika!

— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!

Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene. Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.

Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä: siinä oli vanhus Gullkronan selältä!

6.

Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.

— Oletko nähnyt hänet? hän kysyi.

— Olen. Katsoin häntä ja hän minua, kun laskeuduin luhdinportaita alas.

— Hän saattaa meidät onnettomuuteen. Hän sanoo kaiken isälle ja Janille.

— Puhun itse isällesi eikä meillä ole mitään tekemistä Janin kanssa.

— Jan on julmuri ja hän on ollut hulluna mustasukkaisuudesta koko kesän.

— Hänellä ei ole mitään oikeutta sinuun.

— Hän ei tiedä, mitä oikeus on — —

Henrika puhui nopeasti ja kiihdyksissään. Kristoffer keskeytti.

— Missä vanhus on?

— Hän nukkuu.

— Mikä on hänen nimensä?

— Hänellä on monta nimeä, äijä raadolla. Me nimitämme häntä vanhukseksi niinkuin sinäkin.

- Mistä hän on kotoisin?

— Täältä, tietääkseni. Hän on meidän miehemme.

Kristoffer säpsähti.

— Omituista, ettet ole koskaan maininnut, että talossa on sellainen palkollinen!

— Olenko puhunut sinulle siitäkään, että meillä on metsäkissa, joka kuljeksii yltympäri ja syö linnunpoikasia, mutta jota isä ei raski ampua. Vanhus taas maleksii pitkin saaristoa, mutta Vraköstä hän on ollut kotoisin pienestä pitäen.

— Sinä puhut totta, mutta et sano koko totuutta.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Isäsi on pyytänyt sinua olemaan puhumatta minun kanssani siitä miehestä!

Henrika nyökkäsi.

— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän sinusta!

Henrika syleili häntä.

— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka on purjehduskunnossa.

— Mahdotonta, Henrika!

— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä. Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt sinulle eväslippaan.

Kristoffer purskahti itkuun.

Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.

— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.

Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut sanat:

Sinun, Henrika, sinun täytyy pelastaa hänet! Sinun täytyy saada hänet pois, ennenkuin isä ja Jan tulevat kotiin. Ja sinun täytyy luopua hänestä ainaiseksi. Se asia on ennakolta määrätty eikä sitä voida muuttaa.

— Mitä teet sinä, kun minä lähden pois?

— Menen kukkulalle ja katselen purjettasi, kunnes se häipyy.

— Ja kun se häipyy?

— Niin muistan sinua, Kristoffer, viime hetkeeni saakka.

— Mutta minunko, tuskaili Kristoffer, minunko pitäisi paeta Jania!

— Ei, mutta sinun täytyy paeta isää.

— Hänhän pitää minusta.

— Voi, et tunne häntä!

Henrika veti hänet kädestä ulos kuistiin. Verkkovene homeenharmaine purjeineen oli vielä laiturin vieressä. Mutta vanhus oli herännyt ja mennyt veneeseen ryhtyen purkamaan köysitystä.

Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin, mutta nyt hän oli taas oma itsensä.

— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.

RENATA

Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin. Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.

Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.

Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.

Henrika lähti askareilleen.

Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia, rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.

Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon halki etelään, Renatan lahteen.

Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.

Kristoffer huomasi ruohikolla tuon pienen, kirkkaan kangaspalasen. Hän ei koskenut siihen.

Hän heittäytyi maahan ruusupensaan kupeelle ja otti taskustaan pienen vihkosen, jossa oli sinisenvihreät pahvikannet.

Se oli Renatan päiväkirja.

— Henrika sanoo, että Renata oli hänen kasvinsisarensa ja että hän hukuttautui, mietti Kristoffer pitäen kirjaa kädessään avaamattomana. Miten ihmiset ovatkaan julmia, kun he rankaisevat ja häpäisevät itsemurhaajaa, sen sijaan että lieventäisivät kohtalon kovuutta ja tekisivät tuon poloisen hautauksen kauniiksi! Miten sydämettömästi he ovatkaan menetelleet Renataa kohtaan!

Isäntä pakottaa tuon häijyn, juopporatin miehen kuljettamaan hänen kuollutta kasvattitytärtään kirkkorantaan! Renata tekee viimeisen matkansa noiden ihanien selkien yli talon huonoimmassa veneessä, homeisen purjeen kuljettamana! Joku outo laskee ainoan seppelen hänen halvalle, rumalle arkulleen! Hänen täytyy maatua vihkimättömässä maassa! Hänen hautakumpunsa on kertyvä kivistä, joita ihmiset heittävät itsemurhaajaa kohden kiiruhtaessaan ohi hänen hautapaikkansa, joka on kalmiston harmaan muurin pohjoispuolella!

Näitä synkkiä asioita miettien Kristoffer istui orjantappurapensaan luona poukaman rannalla, jota hän nimitti Renatan lahdeksi. Meri oli hänen edessään aurinkoisena ja kimmeltävänä, kohisten niemenkärjissä pitkin, tasaisin tahdein.

Lopulta hän avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.

Minä olen Renata ja kirjoitan nimeni Renata Paulintytär, mutta talollinen Paul Vraköstä ei ole minun isäni. Hän löysi minut hylätystä laivasta, kun minä olin pieni lapsi. Pappi kirjoitti minut kirkonkirjaan tämän hylyn nimellä.

Isäntä otti myös talteen nimilaudan, ja kaljuunakuvan hän varppasi maihin ja asetti sen majakaksi muutamalle luodolle. Se esittää yhtä pyhää naista. Kansa kutsuu häntä Pyhimykseksi. Minä olen uhrannut hänelle rovon, vaikka ei kukaan tiedä siitä.

Ihmiset puhuvat, että Paul Vraköstä on houkutellut priki Renatan turmioon harhavalkealla ja noituudella. Minä kysyin muutamana päivänä meidän Papiltamme, tokko tämä voi olla mahdollista. Hän vastasi, ettei kukaan Kristitty mies tee sellaista tihutyötä.

Minä olen käynyt lukemassa tämän saman Kirkkoherran edessä Nauvossa. Minä olen asunut Pappilassa ja saanut oppia kirjoittamaan hänen tyttärensä edessä, joka on vuosikumppani minun kanssani. Hänen nimensä on Maria. Hän on yhtä pitkä kuin minä ja hänellä on yhtä musta tukka.

Maria on minun paras ystäväni Henrikan jälkeen, joka on minun kasvinsisareni. Hän lahjoitti minulle tämän kirjan ja Pappi antoi minulle Pyhän Kirjan rippilahjaksi. Se on niin kaunis Raamattu. Mustalla kannella on kultaristi ja joka lehdessä on kullattu reuna.

Minä olen elänyt onnellisen aikani Nauvon Pappilassa.

Maria pitää päiväkirjaa. Mutta minä en voi pitää päiväkirjaa oikealla tavalla, sillä minä uskallan niin harvoin kirjoittaa. Minä pidän mustepulloa ja sulkakynää piilopaikassa, jonka vain Henrika tietää. Ja jonkun harvan kerran, kun kukaan ei sitä näe, kirjoitan minä tähän kirjaan.

_Vuonna 1824. Uudenvuoden-Päivänä_.

Meidän talossa pidetään pyhää.

Viikkoa ennen Joulua opetin minä Henrikaa paistamaan leipää uunissa. Me leivoimme yhdessä joululeivät. Sitten me teimme kovin sievän olkihimmelin, jonka ripustimme kattoon Jouluaattona.

Kello viisi meni isäntä ulos mäelle suuri hyljepyssy mukanaan ja ampui laukauksen. Sen perästä me istuimme pöytään ja söimme tuoretta, keitettyä haukea sekä ohraryynivelliä.

Atrian jälkeen viritimme Henrika ja minä jouluvirren. Isäntä veisasi mukana. Häijy, kuuro vanhus makasi juopuneena oljilla kuorsaten eikä tiennyt enää mitään Joulusta.

Minä luin ääneen Raamatustani. Ennen makuulle menoamme rukoili Henrika iltarukouksen.

Tänään on niin kylmä, että naksahtelee nurkissa.

_Kolmantena Sunnuntaina Paastosta_.

Kaikki selät ovat paksussa jäässä Uudestavuodesta lähtien. Täällä on käynyt kaksi isäntää Vänöstä. Ne tulivat hevosella ajaen ja olivat yötä. Mennä vuonna ei Vrakössä käynyt yhtään vierasta koko talvena.

_Pitkänä-Perjantaina_.

Eilen sain ryijyn valmiiksi, jonka aloitin Pyhäinmiesten päivänä. Siinä on vihreä pohja ja malli on enimmästä päästä pihlajanmarjanpunainen. Minä en ikinä uskonut, että minä osaisin kutoa ryijyä, niin vähän minä olen saanut oppia, mutta se meni hyvin ja minä sain isännältä suuret kiitokset. Nyt en saa enää kutoa kangasta talvella, vaan ainoastaan verkkoa.

Vuonna 1825. _Uudenvuoden-Päivänä_.

Rakas kirja! Minä kirjoitan sinuun siksi, että on Uusivuosi taas. Mutta minun mieleni on niin surullinen. Täällä on niin vaikea elää yksinäisyydessä. Kuinka käy keväällä, kun Henrika muuttaa Kirkonmäelle käydäkseen Rippikoulua?

_päivänä Kesä-Kuuta_.

Minä olen saanut purjehtia isännän kanssa Kirkkoon. Me olimme sisällä Pappilassa ja meitä kahviteltiin. Maria oli kovin hyvä minulle.

Henrika pääsi ripille Juhannuspäivänä. Kirkko oli koristettu koivunlehvillä, ihan niin kuin silloinkin, kun minä pääsin edes. Siellä seisoi kolmekymmentä rippilasta yhdellä kertaa ja kaunein kaikista valkopukuisista tytöistä oli Henrika.

Sitten kävimme myöskin isäntä ja minä ehtoollisella. Se oli juhlallista ja minä itkin, mutta minä luulen, että kyyneleet pusertuivat esiin sen vuoksi, että minä ajattelin ensimmäistä ripilläkäyntiäni.

Nyt me olemme kotona. Henrika laulaa lauluja, jotka hän on oppinut Kirkonkylässä.

_Tuomio-Sunnuntaina_.

Nyt vallitsee taas pimeä syksy ja talvi on kovasti lähellä. Meillä on renki talossa. Minä en laske mukaan vanhaa ilkiötä. Mutta Pyhäinmiesten päivästä lähtien on meillä mies, jonka nimi on Jan, ja tämä on nuori ja rohkea, vaikka minä en voi pitää hänestä hänen ilkeiden silmiensä ja pahan kielensä takia.

Tuuli kovasti koko tämän Marraskuun ja viime viikolla kävi ankara myrsky saaren yli. Minä rukoilin Jumalaa merimiesten puolesta, mutta hän ei kuullutkaan minun rukoustani, vaan salli yhden laivan tuhoutua saaristossa.

Ne kurjat, onnettomat raukat, jotka olivat laivassa, paiskautuivat osalta mereen, mutta osalta ne paleltuivat kuoliaiksi laivahylyssä. Vänön vuorelta kuuluu joku erottaneen öisin heidän soihtunsa. Mutta viimeisenä myrsky-yönä ei väylällä loistanut enää mitään tulia.

Jumala olkoon sieluille armollinen!