Part 8

Chapter 8 2,632 words Public domain Markdown

Siinäpä keskinäisiä esteitä, jotka saavat aikaan ihmeen, niinkuin ihmisten paheet, samasta syystä, aiheuttavat yleisen hyveen, joka riittää vaikuttamaan sen, että ihmiskunta, vaikka se useinkin on iljettävä yksilöihinsä nähden, ei ole sellainen kokonaisuudessaan. Ensinnäkin voisi huomauttaa, niinkuin Brougham, Kirby, Spence ja useat muut oppineet ovat tehneet, että saippuakupla- ja herne-koe ei todista mitään, sillä toisessa niinkuin toisessakin tapauksessa paineen vaikutus johtaa vain sangen epäsäännöllisiin muotoihin eikä selitä syytä, miksi solujen pohja on särmiön muotoinen.

Varsinkin voisi vastata, että on olemassa useampi kuin yksi tapa käyttää hyväksi sokeata luonnon välttämättömyyttä, että paperi-ampiainen, pörröinen kimalainen, Mexikon ja Brasilian Melipona- ja Trigona-mehiläiset saavuttavat aivan erilaisia ja silminnähtävästi ala-arvoisempia tuloksia, vaikka olosuhteet ja päämaali ovat samat. Vielä voisi sanoa, että jos mehiläisen kennot noudattavatkin samaa lakia kuin kiteet, lumi, saippuarakot tai Buffonin keittämät herneet, niiden yleinen yhdenmukaisuus, niiden sijottuminen kahteen vastakkaiseen kerrokseen, niiden tarkkaan laskettu kaltevuus y.m. osottavat, että ne samalla tottelevat aivan toisia lakeja, jotka eivät johdu pelkästä aineesta.

Saattaisi myöskin huomauttaa, että ihmisenkin koko nero ilmenee siinä tavassa, miten hän käyttää hyväkseen samankaltaisia luonnon välttämättömyyksiä, ja että, jos tämä tapa näyttää meistä paraimmalta mahdolliselta, tämä riippuu siitä, ettei meidän yläpuolellamme ole korkeampaa arvostelijaa. Mutta hyvä on, että perustelut väistyvät tosiasioiden tieltä; ja kokeesta johtuneen vastaväitteen kumoamiseksi ei mikään ole toisen uuden kokeen veroista.

Saadakseni varmuutta siitä, oliko kuusikulmaisella rakenteella todella juurensa mehiläisen järjessä, leikkasin ja irrotin kerran kakun keskeltä sellaisesta paikasta, jossa oli sekä toukkakennoja että myöskin hunajaa sisältäviä kammioita, viiden frangin suuruisen levyn. Leikattuani sitten levyn halki sen syrjän eli paksuuden keskeltä, siltä kohden, jossa solujen pyramidinmuotoiset pohjat yhtyivät, sovitin toisen täten saadun leikelmän pohjapintaan samansuuruisen tinaympyrän, joka oli siksi luja, etteivät mehiläiset voineet sitä taivuttaa eivätkä muuttaa sen muotoa. Sen jälkeen panin tinaympyrällä varustetun leikelmän uudelleen samaan paikkaan, josta olin sen ottanut. Toisessa kakun pinnassa ei siis ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, koska vahinko oli täten korjattu, mutta toisessa pinnassa oli jonkunmoinen iso lovi, jonka pohjana tinalevy oli ja joka vastasi suunnilleen kolmenkymmenen kennon paikkaa. Mehiläiset joutuivat ensin ymmälle; ne saapuivat joukolla tutkimaan ja tarkastelemaan tuota uskomatonta kuilua ja useita päiviä läpeensä ne liikkuivat sen ympärillä sekä neuvottelivat voimatta tehdä päätöstä. Mutta koska minä ravitsin niitä runsaasti joka ilta, tuli hetki, jolloin ei niillä enää ollut riittävästi kennoja ruokavarojensa säilyttämistä varten. Luultavaa on, että silloin taitavat insinöörit, valioveistäjät ja valiovalajat saivat käskyn käyttää heimon hyväksi tuota hyödytöntä kuilua.

Raskas vahanvalajain köynnös ympäröi sitä ylläpitääkseen tarpeellista lämpöä, toiset mehiläiset laskeutuivat syvennykseen ja kiinnittivät aluksi lujasti metallilevyn pienillä säännöllisesti sen kehälle järjestetyillä vahapitimillä, jotka liittyivät ympäröivien kennojen särmiin. Ne ryhtyivät sitten rakentamaan kolmea tai neljää kennoa ympyrän ylipuoliskoon liittäen ne mainittuihin pitimiin. Kaikkien näiden välitys- eli korjauskennojen ylipuoli oli enemmän tai vähemmän epämuotoinen, jotta liittyisi kakun lähinnä olevaan kennoon, mutta sen alipuoli muodosti aina tinalle kolme sangen tarkkaa kulmaa, ja näistä lähti jo kolme pientä suoraa viivaa, jotka säännöllisesti hahmoilivat seuraavan kennon ensimäistä puoliskoa.

Kahden vuorokauden kuluttua tinalevyn koko pinta oli täynnä hahmoiltuja kennoja, huolimatta siitä, että vain kolme tai korkeintaan neljä mehiläistä samaan aikaan saattoi työskennellä syvennyksessä. Nämä kennot olivat kyllä vähemmän säännöllisiä kuin tavallisen kennokakun kammiot; senpävuoksi kuningatar tarkastettuaan ne kieltäytyi viisaasti kyllä niihin munimasta, sillä niistä olisi kasvanut vain viallisten sukupolvi. Mutta kaikki olivat täydellisesti kuusikulmaisia, niissä ei nähnyt ainoatakaan käyrää viivaa, ei ainoatakaan pyöristettyä muotoa tahi kulmaa. Kuitenkin kaikki tavanmukaiset olosuhteet olivat muutetut, kennot eivät olleet kaivetut vahanmöhkäleeseen Huberin huomion mukaan eivätkä, Darwinin havainnon mukaisesti, vahakupuun, joten olisivat alussa olleet pyöreitä ja sitten muuttunut kuusikulmaisiksi naapurikennojen paineen vaikutuksesta. Ei voinut olla kysymystä keskinäisistä esteistä, koska ne syntyivät yksitellen ja hahmoilivat vapaasti, ikäänkuin tyhjälle taululle pienet luonnosviivansa. Näyttää näin ollen aivan varmalta, että kuusikulmio ei ole mekaanisten välttämättömyyksien tulos, vaan että se todella on olemassa mehiläisen suunnitelmassa, kokemuksessa, järjessä ja tahdossa. Toinen omituinen älykkyyden piirre, josta huomautan ohimennen, on se asianhaara, että levylle rakennetuilla kupposilla ei ollut muuta pohjaa kuin itse metalli. Työkunnan insinöörit arvelivat epäilemättä, että tina riittäisi nesteitä pidättämään, sekä olivat katsoneet tarpeettomaksi sivellä sitä vahalla. Mutta vähän ajan kuluttua, kun olivat kahteen sellaiseen kupposeen laskeneet muutaman pisaran hunajaa, ne luultavasti huomasivat, että hunaja enemmän tahi vähemmän huononi tinan kosketuksesta. Ne muuttivat silloin mielensä ja peittivät jonkunmoisella läpikuultavalla vernissalla tinalevyn koko pinnan.

XXI

Jos tahtoisimme valaista kaikkia tämän geometrisen rakennustaiteen salaisuuksia, olisi meidän tarkastettava vielä monta mielenkiintoista kysymystä, esimerkiksi ensimäisten pesän kattoon liittyvien kennojen muotoa, joka on muunneltu siihen tapaan, että se koskee kattoa niin monissa kohden kuin mahdollista.

Pitäisi myöskin ottaa huomioon, ei niinkään paljon isojen valtateiden suunnittelua, jonka kakkujen yhdensuuntainen asema määrää, kuin niiden pikkukatujen ja kujien asema, joita on järjestetty joka puolelle kakkujen ympärille niiden poikki liikkumisen ja ilmanvaihdon helpottamiseksi, ja joita on taitavasti sijotettu niin, että liian pitkiä kierroksia tai mahdollista väentungosta vältettäisiin. Täytyisi vihdoin tarkastella välityskennojen rakennetta, sitä yksimielistä vaistoa, joka saattaa mehiläiset lisäämään määrätyllä hetkellä asuntojensa suuruutta, joko senvuoksi, että tavallista runsaampi sato vaatii suurempia säiliöitä, tai siksi, että mehiläiset katsovat väestön kyllin lukuisaksi tai koiraksien syntymisen välttämättömäksi. Samalla ei voisi olla ihailematta sitä nerokasta säästäväisyyttä ja sopusointuista varmuutta, joka ilmenee kun ne tässä tapauksessa siirtyvät pienestä suureen tai suuresta pieneen, täydellisestä sopusuhtaisuudesta välttämättömään epäsuhtaisuuteen, palatakseen, niin pian kuin elävän geometrian lait sen sallivat, ihanteelliseen säännöllisyyteensä, ilman että kennokaan menee hukkaan, ilman että niiden rakennuksien jaksossa on ainoatakaan hyljättyä, lapsellisesti, epävarmasti, törkeästi kyhättyä kaupunginosaa tai käytäntöön kelpaamatonta vyöhykettä. Mutta nyt jo pelkään eksyneeni yksityiskohtiin, jotka eivät tarjoa mielenkiintoa lukijalle, joka ei kenties milloinkaan ole omin silmin seurannut mehiläisparven lentoa tai joka siihen on kiinnittänyt huomiota vain ohimennen, samoin kuin ohimennen kiinnitämme huomiomme johonkin kukkaan, lintuun tai jalokiveen, pyytämättä enempää kuin pintapuolista, hajamielistä varmuutta ja miettimättä kylliksi, että pieninkin ei-inhimillisessä luonnossa näkemämme esineen salaisuus on kenties välittömämmässä yhteydessä päämääriemme ja alkuperämme salaisuuden kanssa kuin mieltä kiihottavimpien ja mieluimmin tutkittujen intohimojemme arvotus.

XXII

Jotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen hämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat ja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää tai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää rakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen uudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean rakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset kokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan pyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä kennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu soveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien supistettuihin kennoihin.

Mutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain hetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat työnsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan näkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä tällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana läpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä prismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä yhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.

En tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet mehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen suunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään, valitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman onnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon jakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen aivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta alas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne suuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn väliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa mehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän huipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka on sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään, vielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella työskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä viidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät kakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä toisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea läpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen mehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei tarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja päinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen uurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?

Mistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin taikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa ja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin vastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: "Tämä on yksi pesän salaisuuksia." Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten, että ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina määrämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun vastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman tai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun fyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet näyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin osien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana näkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen yhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta ja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta helposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat todistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät salaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein kuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella mielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.

XXIII

Jättäkäämme vihdoin kennojen yksitoikkoiset ylätasangot ja niiden mittausopilliset hiekka-aavikot. Näemme alotetut kakut, jotka pian ovat asuttaviksi kelpaavia. Huolimatta siitä, että äärettömän pieni hiuke liittyy, ilman näkyvää toivoa, äärettömän pieneen, ja vaikka silmämme, joka näkee niin vähän, katselee kaikkea tätä mitään näkemättä, edistyy vahatyö, joka ei pysähdy päivin eikä öin, erinomaisen nopeasti. Kärsimätön kuningatar on jo useamman kerran ilmestynyt työpaikoille, jotka häämöttävät valkoisina pesän hämärässä, ja nyt kun asuntojen ensimäiset rivit ovat valmiit, ottaa hän ne haltuunsa yhdessä vartiojoukkonsa, neuvonantajiensa tai palvelijoidensa kanssa, sillä vaikeata olisi sanoa, onko hän niiden johtamana vai seuraamana, kunnioittamana vai vartioimana. Saavuttuaan paikalle, jonka hän katsoo suotuisaksi tai jonka neuvonantajat hänelle määräävät, hän köyristää selkänsä, kyyristyy ja pistää pitkän käämimäisen takaruumiinsa pään johonkuhun neitsyelliseen kupposeen, sillävälin kun kaikki nuo pienet tarkkaavaiset päät, saattojoukon pienet päät suunnattoman suurine mustine silmineen sulkevat hänet intohimoiseen piiriin, tukevat hänen jalkojansa, hyväilevät hänen siipiään ja hivelevät häntä pitkillä herkkäliikkeisillä tuntosarvillaan ikäänkuin häntä rohkaistakseen, jouduttaakseen ja onnitellakseen.

Paikan, missä hän on, huomaa helposti tästä tähtikokardista eli mieluummin tästä soikeasta rintasoljesta, jonka keskus-keltakivi hän on ja joka muistuttaa jossakin määrin isoäitiemme käyttämiä mahtavia rintasolkia. Koska tilaisuus siihen tarjoutuu, tahdon samalla huomauttaa, että työmehiläiset eivät koskaan käänny selin kuningattareen. Niinpian kun hän lähestyy jotakin ryhmää, niin kaikki asettuvat niin, että ne poikkeuksetta kääntävät silmänsä ja tuntosarvensa häntä kohti, ja kulkevat hänen edessään takaperin. Ne osottavat täten kunnioitustaan tahi mieluummin huolenpitoansa, joka, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kuitenkin on keskeymätön ja aivan yleinen. Mutta palatkaamme ruhtinattareemme. Usein sen lievän kouristuksen kestäessä, joka silminnähtävästi tapahtuu joka kerta kun hän laskee munan, joku hänen tyttäristään syleilee häntä, ja otsatusten, suu suuta vasten näyttää puhuvan hänelle hiljaa. Kuningatar on jotenkin välinpitämätön näistä hieman hillittömistä hellyydenosotuksista, ei hätäile, ei kiihdy, vaan antautuu kokonaan elintehtävälleen, joka näyttää hänelle olevan pikemmin lemmen hekumaa kuin vaivaa. Vihdoin jonkun hetken kuluttua hän nousee levollisesti, siirtyy askeleen syrjään, kääntyy neljänneskerroksen ympäri ja, ennenkuin painaa takaruumiinsa viereiseen kennoon, pistää siihen päänsä saadaksensa varmuutta siitä, että kaikki siinä on täydessä kunnossa ja ettei hän muni kahta kertaa samaan kennoon; sillävälin kaksi tai kolme mehiläistä kiihottuneesta seurueesta syöksyy vuoroonsa edelliseen kennoon katsoakseen, onko työ tehty, ja ottaaksensa huolenpitoonsa tai asettaakseen sopivaan asemaan pienen sinertävän munan, jonka kuningatar äsken on sinne muninut. Tästä hetkestä alkaen ensimäisiin syyskylmiin asti kuningatar ei enään herkeä toimestaan: hän munii ravintoa nauttiessaan ja nukkuu--jos nukkumisesta voi puhua--muniessaan. Tästä alkaen hän edustaa tulevaisuuden kuluttavaa voimaa, joka anastaa jokaisen sopen mehiläisten yhteiskunnassa. Hän seuraa askel askeleelta surkuteltavia työmehiläisiä, jotka riutuvat rakentaessaan kehtoja, joita hänen hedelmällisyytensä vaatii. Täten ihminen voi seurata kahden voimakkaan vaiston kilpailua, jonka käänteet jossakin määrin valaisevat monta pesän ongelmaa, joskaan eivät niitä ratkaise.

Tapahtuu esimerkiksi, että työmehiläiset pääsevät hiukan edelle tässä kilpailussa. Uskollisina tehtävälleen kelpo taloudenhoitajina, jotka ajattelevat huonojenkin päivien varoja, ne kiirehtivät täyttämään hunajalla kennot, jotka ne ovat voittaneet kilpailussa suvun vaativaisuuden kanssa. Mutta kuningatar lähestyy, aineellisten etujen täytyy väistyä luonnon aatteen tieltä, ja hätääntyneet työmehiläiset siirtävät kiireimmiten pois vastukselliset aarteensa.

Tapahtuu myöskin, että ne ovat ehtineet kokonaista kakkua edemmäksi; koskeivät silloin enää näe silmiensä edessä häntä, joka edustaa niiden päivien sortovaltaa, joita ei kukaan niistä ole näkevä, ne käyttävät ennätystään hyväkseen rakentaakseen niin pian kuin mahdollista vyöhykkeen suuria koiraksen-kennoja, joiden rakennustapa on paljoa helpompi ja nopeampi. Saavuttuaan tälle epämieluisalle vyöhykkeelle kuningatar munii siihen vastahakoisesti muutamia munia, kulkee vyöhykkeen halki ja saapuu reunalle uusia työmehiläiskennoja vaatimaan. Työkansa tottelee, supistaa aste asteelta kennot, ja kilpajuoksu alkaa uudelleen, siksi kun tuo kyllästymätön äiti, hedelmällinen ja ihailtu vitsaus, saatetaan pesän ääriltä lähtökohdan kennoihin, jotka äsken syntynyt uusi sukupolvi on sillävälin jättänyt, lähteäksensä pian synnyinkotinsa hämäryydestä maailmaan, lähiseutujen kukille, täyttääksensä leijailullaan auringon säteet ja elähyttääksensä suotuisia hetkiä, uhrautuakseen vuoroonsa sen sukupolven hyväksi, joka jo on sen seuraajana kehdoissa.

XXIV

Entä mehiläiskuningatar, ketä hän tottelee? Ravintoa, joka hänelle annetaan, sillä hän ei hanki itse ravintoaineitansa, vaan vastaanottaa ruokansa niinkuin lapsi niiltä samoilta työmehiläisiltä, joita hänen hedelmällisyytensä uuvuttaa. Ja tämä ravinto taas, jonka työmehiläiset hänelle mittaavat, riippuu kukkien runsaudesta ja saaliista, jonka kukkaskupujen luona vierailevat mehiläiset tuovat.-- Siinäkin, kuten kaikkialla tässä maailmassa, osa syyn ja vaikutuksien kehästä piilee pimeydessä. Tässäkin, niinkuin kaikkialla, korkein käsky tulee ulkoapäin tuntemattomalta voimalta, ja mehiläiset tottelevat niinkuin mekin kohtalon pyörän nimetöntä hallitsijaa-- pyörän, joka ikuisessa kierrossaan musertaa ne tahdot, jotka panevat sen liikkeelle.

Eräs henkilö, jolle äskettäin näytin tuon pyörän kiertokulun eräässä lasipesässäni yhtä silminnähtävänä kuin valtapyörän liikkeet kellossa, ja joka näki paljastettuna edessään kennokakkujen äärettömän liikkeen, lastenhoitajain ikuisen, salaperäisen ja hullun hyörinän hautomakammioiden ääressä, vahanvalmistajien muodostamat elävät sillat ja tikapuut, kuningattaren valtaavat kiertomatkat, joukon monilaatuisen ja lakkaamattoman toimeliaisuuden, säälimättömän ja hyödyttömän ponnistuksen, työinnosta uupuneitten lähdön ja paluun,--henkilö joka näki mitenkä unta tunnetaan ainoastaan kehdossa, joita niitäkin jo vaanii huomispäivän työ, mitenkä kuolemankin lepo on poistettu asumuksesta, joka ei suvaitse sairaita eikä hautoja, henkilö joka näki kaiken tämän, käänsi, ensimäisen hämmästyksen voitettuaan, pois katseensa, jossa saattoi lukea jonkunmoista surunsekaista kauhua.

Pesässä näytellään itse asiassa, ensimäisen viehättävän vaikutuksen takana, kauniitten päivien loistavien muistojen takana, jotka täyttävät sen riemullaan ja muodostavat siitä kesän jalokivilippaan, kiihkoisen hyörinän takana, joka sen liittää kesän kukkiin, loriseviin puroihin, sinitaivaaseen, kaiken sen levolliseen runsauteen, mikä edustaa kauneutta ja onnea,--kaiken tämän ulkonaisen iloisuuden takana näytellään pesässä surullisimpia murhenäytelmiä mitä nähdä voi. Me sokeat ihmiset, jotka katselemme kaikkea vain himmentynein silmin, tiedämme varsin hyvin näitä viattomia kuolemaantuomittuja katsellessamme, ettemme surkuttele ainoastaan niitä, etteivät ne ole ainoat joita emme käsitä, vaan että meillä on edessämme yksi sen suuren voiman surettavia ilmestysmuotoja, joka meidätkin elähyttää ja tuhoaa. Niin, tämä on surullista, jos niin tahtoo, samoin kuin kaikki on surullista luonnossa, jos sitä läheltä tarkastaa. Näin on asian laita oleva, niin kauan kun emme tunne sen salaisuutta, tai onko sillä mitään salaisuutta. Ja jos jonakuna päivänä saamme tietää, ettei siinä olekaan mitään salaisuutta tai että tämä salaisuus on kauhea, niin silloin syntyy kenties muita velvollisuuksia, joilla ei vielä ole nimeäkään. Siihen asti sallikaamme sydämemme toistaa, jos se niin haluaa: "Tämä on surullista", mutta tyytyköön järkemme sanomaan samalla: "Näin se on." Nykyinen velvollisuutemme on etsiä, eikö ole mitään näiden surkeiden asiain takana, ja siksi emme saa kääntää katseitamme niistä pois, vaan meidän tulee katsella niitä vakavasti ja tutkia niitä yhtä hartaasti ja rohkeasti kuin jos ne olisivat iloja.--Oikeata on, että, ennenkuin valitamme, ennenkuin tuomitsemme luontoa, asetamme sen vastattavaksi kaikki kysymykset, joihin se voi vastata.

XXV

Olemme nähneet, että työmehiläiset, niin pian kun niitä ei enää ahdista emän liiallinen hedelmällisyys, kiiruhtavat rakentamaan varastokennoja, joiden rakenne on säästeliäämpi ja tilavampi. Olemme toiselta puolen nähneet, että emä mieluummin munii pieniin kennoihin ja alinomaa vaatii sellaisia. Yhtäkaikki se tyytyy, paremman puutteessa ja odottaessaan kunnes niitä hankitaan, laskemaan munansa niihin tilaviin kennoihin, joita se löytää matkallaan.

Ne mehiläiset, jotka niissä syntyvät, ovat koiraksia eli kuhnureita, vaikkakin munat joka suhteessa ovat niitten kaltaisia, joista työmehiläisiä syntyy. Mutta vastoin sitä, mikä tapahtuu työmehiläisen muuttuessa kuningattareksi, kennon muoto tai tilavuus ei määrää tässä tapauksessa muutosta, sillä suureen kennoon munitusta munasta, joka sittemmin on muutettu työmehiläis-kennoon, syntyy (minun on onnistunut toimeenpanna neljä tai viisi kertaa tämä muutto, joka on jotenkin vaikea munan mikroskooppisen pienuuden ja äärettömän haurauden vuoksi) koiras, joka on enemmän tai vähemmän surkastunut, mutta kuitenkin ehdottomasti koiras. Kuningattarella täytyy siis olla kyky muniessaan tuntea tai määrätä munittavan munan sukupuoli sekä soveltaa se kennoon, jonka yli se kyyristyy. Harvoin se erehtyy. Millä tavoin se menettelee? Miten se voi erottaa sen molemmissa munasarjoissa olevien lukemattomien munien joukosta koirakset ja naaraat, ja millä tavoin ne sen tahdosta laskeutuvat ainoaan munatorveen?