Part 7

Chapter 7 2,805 words Public domain Markdown

Seuraavatko ne kumppanit, jotka saapuvat ensimäisen mehiläisen löytämälle aarteelle, ainoastaan tämän mukana, vai voivatko ne löytää sen itsestään ensimäisen mehiläisen kehottamina, tämän neuvojen ja paikankuvauksen nojalla? Siinä on, kuten helposti voi ymmärtää, järjen ulottuvaisuuteen ja työhön katsoen, suunnaton erotus. Englantilaisen tutkijan on onnistunut monimutkaisen ja nerokkaan koneiston, siltojen, käytävien, vesiojien ja nostosiltojen avulla toteennäyttää, että muurahaiset sellaisissa tapauksissa yksinkertaisesti seurasivat opasmuurahaisen jälkiä. Nämä kokeet olivat mahdollisia muurahaisiin nähden, jotka voi pakottaa kulkemaan mistä vain tahtoo, mutta mehiläiselle, jolla on siivet, kaikki tiet ovat avoinna. Täytyisi siis keksiä joku muu keino. Seuraavassa esitän käyttämäni keinon, joka ei tosin ole antanut ratkaisevia tuloksia, mutta joka, paremmin järjestettynä ja suosiollisempien asianhaarain vallitessa, johtaisi luullakseni tyydyttävän varmoihin tuloksiin.

Työhuoneeni maalla on ensimäisessä kerroksessa, jotenkin korkean pohjakerroksen yläpuolella. Paitsi sinä aikana, jolloin lehmukset ja kastanjapuut kukkivat, mehiläiset lensivät niin harvoin näin korkealle, että jo viikon aikaa ennen koettani olin jättänyt pöydälleni kennokakun, jonka kennot oli avattu, ilman että sen tuoksu oli houkutellut ainoatakaan mehiläistä käymään sitä maistelemassa. Otin silloin lasipesästä, joka oli pienen matkan päässä asunnostani, italialaisen mehiläisen. Toin sen huoneeseeni, asetin sen kennokakulle ja merkitsin sen värillä aterian kestäessä.

Ravittuna se lähti uudelleen lentoon, palasi pesään, ja seuraten sen jälkiä näin sen rientävän joukon pinnalle, pistävän päänsä tyhjään kammioon, tyhjentävän siihen hunajansa ja suoriutuvan uudelleen matkalle. Väijyin sitä ja otin sen kiinni heti kun se ilmestyi uudestaan pesän kynnykselle. Toistin kaksikymmentä kertaa saman kokeen ottaen eri yksilöitä ja syrjäyttäen joka kerta houkutusmehiläisen, jotteivät muut voineet sitä seurata. Voidakseni tehdä tämän mukavammin olin asettanut pesän aukolle lasilaatikon, jonka liikkuva lämsä jakoi kahteen osastoon. Jos merkitty mehiläinen lensi pesästä yksin, vangitsin sen yksinkertaisesti, kuten olin tehnyt ensimäisen suhteen, ja odotin huoneessani toisten mehiläisten tuloa, joille tämä olisi voinut ilmottaa uutisen. Jos se lähti pesästä yhden tahi kahden mehiläisen seurassa, pidätin sen vankina toisessa laatikon osastossa, erottaen sen siten sen ystävistä, ja merkittyäni nämä toisella värillä päästin ne vapauteen seuraten niitä silmilläni. Ilmeistä on, että jos sanallinen tai magneettinen tiedonanto olisi tapahtunut, joka olisi käsittänyt muun muassa paikankertomuksen, tien löytämisen ohjeita y.m., olisi minun pitänyt työhuoneessani kohdata jokunen määrä tällä tavoin opastettuja mehiläisiä. Minun täytyy tunnustaa, että en nähnyt niitä kuin yhden ainoan. Seurasiko tämä pesässä annetuita ohjeita, vai tuliko se pelkästä sattumasta? Koe ei ollut riittävä, mutta asianhaarat eivät sallineet minun sitä jatkaa. Vapautin johtomehiläiset, ja pian suriseva joukko, jolle ne olivat tavallisen menettelytapansa mukaan osottaneet tien aarteelle, vallotti minun työhuoneeni[8].

Päättämättä mitään tästä puutteellisesta kokeesta on meidän monen muun omituisen piirteen perustuksella pakko otaksua, että mehiläisten kesken on olemassa henkistä keskuusyhteyttä, joka ei rajotu kieltämiseen tai myöntämiseen eikä niihin alkeellisiin suhteisiin, joita ruumiinliike tai esimerkki määrää. Muun muassa voisi viitata työn liikuttavaan sopusointuun pesässä, hämmästyttävään työnjakoon sekä työn säännölliseen menoon. Olen esim. usein huomannut, että aamulla merkitsemäni hunajankokoojat iltapäivällä--ellei kukkasia ollut aivan erikoisen runsaasti--olivat muissa töissä, hautomakammioita lämmittämässä tai tuulettamassa, taikkapa löysin ne siitä joukosta, joka muodostaa nuo uinuvat salaperäiset ketjut, joiden keskuudessa vahanvalmistajat ja-veistäjät tekevät työtään. Olen niinikään huomannut, että ne työmehiläiset, joiden näin kokoovan siitepölyä yhden tai kahden päivän kuluessa, eivät enää tuoneet sitä seuraavana päivänä, vaan lähtivät yksinomaan hunajan hakuun, ja päinvastoin.

Mitä työnjakoon tulee, voisi vielä mainita mitä kuuluisa ranskalainen mehiläishoitaja Georges de Layens sanoo _mehiläisten jakautumiseksi eri hunajaatuottavien kasvien osalle_. Joka päivä, heti auringonnousun ensimäisinä kultaisina hetkinä ja aamuruskon tiedustelijain palattua pesään, unesta heräävä kansa vastaanottaa hyviä uutisia ulkomaailmasta: "Tänään kanavaa reunustavat lehmukset kukkivat",--"valkoinen apila valaisee tiensyrjien ruohoa",-- "niittyjen mesikot ja salviat avaavat nuppunsa",--"liljat, resedat ovat täynnä siitepölyä". Pian, täytyy järjestyä, ryhtyä toimenpiteisiin, jakaa työ. Viisituhatta kaikkein vahvinta lentää lehmuksiin saakka, kolmetuhatta nuorinta liitelee valkoapilaita verottamaan. Nuo imivät eilen kukkien hunajaa, tänään ne, lepuuttaakseen kieltänsä ja mesimahansa rauhasia, lähtevät poimimaan resedan punaruskeata siitepölyä, toiset taas kokoovat isojen liljojen keltaista siitepölyä, sillä saman mehiläisen ei milloinkaan näe kokoovan tai sekottavan eriväristä tai erilaatuista siitepölyä; ja tuon kauniin tuoksuvan jauhon järjestelmänmukainen lajitteleminen aitoissa eri värivivahduksien ja syntyperän mukaan on pesän mieliharrastuksia. Näin tuo kätketty henki jakaa käskynsä. Heti työmehiläiset lähtevät pitkissä jonoissa, ja jokainen lentää suoraan työhönsä. Mehiläisillä näyttää, sanoo Layens, olevan tarkat tiedot seudusta ja kaikkien määrämatkan päässä pesästä kasvavien kasvien suhteellisesta hunaja-arvosta ja etäisyydestä.

"Jos huolellisesti pitää silmällä hunajankokoojien eri matkasuuntia, sekä jos yksityiskohtaisesti tarkastaa mehiläisten hunajankorjuuta lähiseudun eri kukista, niin huomaa, että työmehiläiset jakaantuvat eri kukkien osalle suhteellisesti kunkin lajin kasvien lukumäärän ja samalla niiden hunajarikkauden mukaan. Ja vielä lisäksi, ne arvioivat joka päivä paraimman mesinesteen arvon, jonka kulloinkin voivat koota varastoihinsa.

"Jos esim. keväällä pajujen kukkimisen jälkeen, aikaan, jolloin ei niityillä ole vielä ollenkaan kukkia, mehiläisillä ei ole muita tulolähteitä kuin metsän ensimäiset kukat, näkee niiden innokkaasti käyvän vuokkoja, imikkejä, kinsterejä (genista) ja orvokkeja verottamassa. Jos muutaman päivän kuluttua kaali- tahi rapsipellot alkavat kukkia verraten runsaasti, huomaa mehiläisten miltei täydellisesti lakkaavan käymästä metsäkukkien luona, vaikka ne ovat vielä kauniimmassa kukoistuksessaan, käydäksensä yksinomaan kaali- ja rapsikukilla.

"Joka päivä ne täten määräävät jakautumisensa eri kasveihin nähden, voidakseen siten koota paraimman hunajan pienimmässä mahdollisessa ajassa.

"Voi siis väittää, että mehiläisten asumuskunta yhtä hyvin korjuutöissään kuin pesän sisällä osaa järkiperäisesti jaella työntekijäin lukumäärän, samalla kuin se toteuttaa työnjaon periaatetta."

Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen.

Jos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä erityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme järjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina, kuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen huippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja, kalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen kehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä tosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten tosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme tässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen, vastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä näemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja tarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi mahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän lakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja yksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa suunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun saakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja pysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki yhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja kokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä, onko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa määrin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen ilmestysmuotoa,--aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän pienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen, yhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme sukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.

XII

Palatkaamme siis siihen, mihin keskeytimme pesämme historian, kohottaaksemme ensin, mikäli mahdollista, yhden poimun siitä mehiläisköynnöksistä muodostetusta väliverhosta, jonka keskellä parvi alkaa hikoilla sitä omituista hikeä, joka on miltei yhtä valkoista kuin lumi ja kevyempää kuin siiven untuva: sillä syntyessään vaha ei ensinkään ole sen vahan kaltaista, jonka me tunnemme. Se on tahrattoman puhdasta, kevyttä kuin ilma, se näyttää todellakin hunajan sielulta, joka puolestaan itse on kukkien henki, joka liikkumattomalla manauksella loihditaan näkyviin, tullakseen myöhemmin ihmiskäsien muovailemana--epäilemättä muistoksi alkuperästään, jossa on niin paljon taivaan sineä, sulotuoksuja, kiteytynyttä avaruutta, saostuneita valonsäteitä, puhtautta ja ihanuutta--viimeisten alttariemme tuoksuvaksi valoksi.

XIII

On sangen vaikeata seurata vahan eristyksen ja käytännön eri vaiheita parvessa, joka alkaa rakentaa pesää. Kaikki tapahtuu keskellä joukkoa, jonka yhä tiheämpi kasaantuminen on omiaan tuottamaan sen lämmön, mikä on tälle vahanhikoamiselle suotuisa. Tämä työ on nuorimpien mehiläisten erioikeus. Huber, joka ensinnä niitä tarkasteli uskomattoman kärsivällisesti sekä useinkin ankaroiden vaarojen uhalla, pyhittää näiden ilmiöiden selittämiselle enemmän kuin kaksisataaviisikymmentä mieltäkiinnittävää mutta pakostakin sekavaa sivua. Minä puolestani, joka en kirjota teknillistä teosta, käytän tarpeen vaatiessa avukseni sitä, mitä hän niin tarkoin on huomioon pannut, mutta rajotun esittämään sen, minkä jokainen, joka kokoo parven lasipesään, omin silmin voi nähdä.

Myöntäkäämme ensin, ettei vielä ole saatu selville, minkä salaisen kemiallisen tapahtuman kautta hunaja muuttuu vahaksi näiden pienten ilmassa riippuvien hyönteisten salaperäisessä ruumiissa. Huomaa ainoastaan, että kahdeksantoista tai korkeintaan kahdenkymmenenneljän tunnin odotuksen jälkeen, niin korkean lämmön vallitessa, että luulisi liekin palavan pesän onkalossa, ilmestyy valkoisia ja läpikuultavia suomuja neljän pienen taskun suuhun mehiläisen takaruumiin kummallekin puolelle.

Kun useimmilla, jotka muodostavat yllämainitun kartion, vatsa täten on norsunluun-näköisillä suomuilla varustettu, näkee äkkiä yhden irtautuvan joukosta ikäänkuin äkillisen innostuksen valtaamana, kiipeävän liikkumatonta joukkoa pitkin kuvun huippuun saakka ja kiinnittyvän lujasti siihen, sysäten päällään syrjään naapurit, jotka ehkäisevät sen liikkeitä. Se tarttuu sitten suullaan ja eturaajoillaan yhteen vatsansa kahdeksasta vahalevystä, pelsii ja höylää sitä, venyttää ja vanuttaa sitä syljessään, taivuttaa ja ojentaa, musertaa ja muovailee sen uudestaan, taitavasti kuin puuseppä, joka käsittelisi taipuvaista puulevyä. Vihdoin kun täten vanutetulla aineella sen mielestä on toivottu tiiviys ja koko, mehiläinen kiinnittää sen pesän huippuun laskien täten uuden kaupungin peruskiven tai oikeammin sen kattoholvin päätekiven, sillä tässä on kysymys nurinpäisestä kaupungista, joka laskeutuu taivaan korkeudesta alaspäin eikä kohoa maan kamarasta kuten ihmisten kaupungit.

Tämän tehtyään se liittää tähän alas tyhjyyteen riippuvaan päätekiveen toisia vahahiukkasia, joita se, toisen toisensa perästä ottaa takaruumiinsa sarveisrenkaiden alta; se hivelee työtänsä viimeisen kerran kielellään ja tuntosarvillaan; sitten se vetäytyy pois yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja katoaa joukkoon.

Toinen mehiläinen asettuu heti ensimäisen sijaan, ryhtyy työhön siitä kohden missä edellinen oli siitä luopunut, lisää siihen oman työnsä, korjaa sen, mikä ei näytä olevan heimon ihanteellisen peruspiirroksen mukaista, häviää taas vuoroonsa, ja kolmas, neljäs, viides seuraa sen jälkiä, äkillisten innokkaiden ilmestysten sarjana, joista ei yksikään saa työtä valmiiksi, vaan jokainen kantaa kortensa yhteiseen suureen tehtävään.

XIV

Pieni, vielä muodoton vahamöhkäle riippuu nyt holvin huipussa. Kun se näyttää tulleen riittävän suureksi, nousee mehiläisrypäleestä toinen mehiläinen, joka ulkomuodoltaan tuntuvasti eroaa edelläkävijöistä, perustajista. Kun näkee tämän varman päättäväisyyden ja ympäröivien mehiläisten huomaavaisuuden, voisi luulla, että se on jonkunmoinen valistunut insinööri, joka silmänräpäyksessä piirtää tyhjyyteen ensimäisen kennon paikan, josta sitten kaikkien muitten asema tulee matemaattisesti riippumaan. Joka tapauksessa tämä mehiläinen kuuluu veistotaiteilija- eli siselöitsijä-mehiläisten luokkaan, jotka eivät valmista vahaa, vaan tyytyvät työhön käyttämään raaka-ainetta, jota heille hankitaan. Se valitsee siis ensimäisen kennon paikan, kaivelee hetkisen vahamöhkälettä, kooten kuopan ympärille kohoaville reunoille sen vahan, jonka se ottaa sen pohjasta. Sitten se, samalla tavoin kuin perustaja-mehiläisetkin olivat tehneet, jättää äkkiä tekemänsä luonnoksen, kärsimättömästi odottava työmehiläinen asettuu sen sijalle ja ryhtyy työhön, jonka kolmas on suorittava loppuun; ja sillä välin toiset niiden ympärillä ryhtyvät vahaseinämän muuhun pintaan ja vastakkaiseen puoleen, seuraten samaa keskeytyvän ja jatketun työn suunnitelmaa. Näyttää siltä, kuin joku pesän peruslaki siellä jakelisi työn kunniaa ja kuin kaiken työn täytyisi siellä olla yhteinen ja nimetön, voidakseen olla täysin veljellinen.

Pian saattaa erottaa muodostumassa olevan kennokakun. Se on vielä mykiömäinen, sillä ne pienet särmiönmuotoiset putket, joista se on kokoonpantu, ovat eri pituisia ja lyhenevät säännöllisin astein keskikohdalta reunoihin päin. Tällä hetkellä se on miltei samanmuotoinen ja yhtä paksu kuin ihmisen kieli, jonka molemmat lappeat olisivat muodostetut kuusikulmaisista vierekkäin asetetuista soluista.

Niin pian kun ensimäiset kennot on rakennettu, kiinnittävät perustuksenlaskijat kattoholviin toisen, sitten edelleen kolmannen ja neljännen vahamöhkäleen. Nämä möhkäleet on järjestetty säännöllisten ja tarkkaan arvioitujen välimatkojen päähän toisistaan, niin että kennokakkujen saavutettua täyden kokonsa, joka tapahtuu vasta paljoa myöhemmin, mehiläisillä aina on tarpeellinen tila liikkuakseen yhdensuuntaisten seinien välillä.

Täytyy siis edellyttää, että ne jo alkuperäisessä suunnitelmassaan tietävät joka kakun lopullisen paksuuden, kaksikymmentäkaksi-- kaksikymmentäkolme mm, ja samalla myös niitä erottavien katujen leveyden, jonka täytyy olla suunnilleen yksitoista mm, s.o. kaksi kertaa mehiläisen korkeus, koska niiden täytyy voida kulkea kakkujen välissä selitysten.

Muuten ne eivät ole erehtymättömiä, eikä niiden varmuus näytä olevan koneentapainen. Vaikeissa olosuhteissa ne tekevät toisinaan sangen suuriakin virheitä. Usein kakkujen välimatka on liian suuri tai liian pieni. Ne koettavat silloin sitä korjata parhaimman taitonsa mukaan, joko tekemällä liian lähellä sijaitsevaa kakkua kaltevaksi tahi lisäämällä liian leveään väliin epäsäännöllisen kakun. "Tapahtuupa joskus, että ne erehtyvät", sanoo Réaumur tästä puhuessaan, "ja tämä on vielä yksi niitä tosiseikkoja, jotka näyttävät todistavan, että niillä on arvostelukykyä."

XVI

Tiedämme että mehiläiset rakentavat neljänlaisia kennoja. Ensinnä kuninkaalliset kennot, jotka eroavat kaikista muista ja muistuttavat tammenterhoja, sitten suuret kennot, jotka ovat varatut kuhnuritoukkia varten sekä varastoaitoiksi tavallista runsaamman kukkasadon aikana, edelleen pienet kennot, jotka ovat työmehiläistoukkien kehtoina ja tavallisina aittoina ja useimmiten peittävät miltei kahdeksan kymmenettä osaa pesän rakennetusta pinnasta. Liittääkseen vihdoin epäjärjestyksettä suuret pieniin ne rakentavat jonkun määrän välittäviä kennoja. Jätämme sikseen näitten viimeksimainittujen välttämättömän epäsäännöllisyyden; mutta toisen ja kolmannen tyypin mittasuhteet ovat niin tarkoin lasketut, että kun kymmenjärjestelmää perustettaessa etsittiin luonnosta varmaa mittaa lähtökohdaksi ja epäämättömäksi perusyksiköksi, Réaumur ehdotti siksi mehiläis-kennon.[9]

Jokainen näistä kennoista on kuusikulmainen putki, jolla on pyramidinmuotoinen asema, ja jokainen kakku on muodostunut kahdesta kerroksesta tällaisia putkia, joiden asemat ovat vastatusten, sillä tavoin että jokainen niistä kolmesta rombista eli vinoneliöstä, jotka muodostavat etupuolisen kennon pyramidinmuotoisen aseman, samalla on muodostamassa kolmen eri kennon niinikään pyramidinmuotoista asemaa kakun vastakkaisella puolella.

Näissä särmiönmuotoisissa putkissa säilytetään hunaja. Jotta ei hunaja, sill'aikaa kun se on kypsymässä, vuotaisi pois, mikä tapahtuisi välttämättömästi, jos ne olisivat säntilleen vaakasuorassa asennossa niinkuin näyttävät olevan, mehiläiset vähäsen kohottavat niitä, neljän tahi viiden asteen kaltevuuteen.

"Paitsi vahansäästöä", sanoo Réaumur tästä ihmeteltävästä rakenteesta puhuessaan, "paitsi vahansäästöä, joka on tuloksena kennojen järjestelystä, ja paitsi sitä, että tämän järjestelyn kautta mehiläiset täyttävät kakun, niin ettei tyhjää tilaa jää, johtuu siitä vielä etuja työn lujuuteen nähden."

Nämä kuusisärmäiset kennot, sanoo Réaumur edelleen, ovat näet yhteenliitetyt lomitusten kylki kyljessä toistensa vieressä, siten että se paine, joka pyrkii levittämään kunkin kennon sivuja ulospäin, kohtaa vastavaikutuksena saman paineen viereisen kennon puolelta. Samoin tukee pyramidinmuotoisen aseman huippua vastakkaisella puolella olevan kennon sivusärmä vahvistaen siten pohjakulmaa ja ehkäisten paineen vaikutusta ulospäin. Sanalla sanoen kunkin kennon kestävyys johtuu sen omasta rakenteesta samoin kuin sen sommittelusta naapurikennoihin nähden.[10]

XVII

"Geometrikot tietävät", sanoo t:ri Reid, "että on olemassa ainoastaan kolmenlaisia kuvioita joita voi käyttää, kun joku pinta on jaettava pieniin samankaltaisiin, säännöllisiin ja yhtäsuuriin osiin ilman että välipaikkoja syntyy".

"Nämä ovat: tasasivuinen kolmio, neliö ja säännöllinen kuusikulmio, joka viimeksimainittu, kun on kennoja rakennettava, vie voiton toisista, mitä mukavuuteen ja lujuuteen tulee. Ja juuri tämän kuusikulmiomuodon ovat mehiläiset valinneet, ikäänkuin ne olisivat tunteneet sen tarjoomat edut."

"Samoin on kennojen pohja kokoonpantu kolmesta tasosta, jotka sattuvat yhteen samassa pisteessä, ja on voitu todistaa, että tämän rakennusjärjestelmän kautta voidaan melkoisessa määrin säästää työtä ja aineksia. Vielä täytyi tietää, miten suuri kaltevuuskulma vastasi suurinta säästäväisyyttä, korkeampaa matematiikkaa vaativa probleemi, jonka muutamat oppineet ovat ratkaisseet, niiden joukossa Maclaurin, jonka ratkaisun löydämme Lontoon Royal Societyn julkaisemassa vuosikirjassa.[11] Täten laskujen kautta määrätty kulma vastaa tarkoin kennojen pohjalla olevan kulman mittaa."

XVIII

Tietysti en puolestani luule, että mehiläiset antautuvat noin monimutkaisiin laskuihin, mutta en myöskään luule, että sattuma tai pelkkä olosuhteiden välttämättömyys saapi aikaan näitä hämmästyttäviä tuloksia. Mitä esim. ampiaisiin tulee, jotka rakentavat kuten mehiläisetkin pesäkkeitä kuusikulmaisista kennoista, on probleemi sama, mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet sitä läheskään niin nerokkaalla tavalla. Niiden kennosarjoissa on ainoastaan yksi kerros kennoja, eikä niillä ole sitä yhteistä pohjaa, joka on kahden vastakkaisen kennokerroksen asemana mehiläisten kennokakussa. Siitä seuraa pienempi kestävyys, suurempi epäsäännöllisyys ja ajan, aineen ja tilan hukka, jonka voi arvioida neljännekseksi siitä työstä, mikä olisi välttämättömän tarpeellinen, ja kolmannekseksi välttämättömän tarpeellisesta tilasta. Samoin Trigonat ja Meliponat, jotka ovat todellisia kotimehiläisiä, jos kohtakin alemmalla kehitysasteella, laativat toukkakennonsa ainoastaan yhteen kerrokseen sekä rakentavat vaakasuorat kakkunsa päällekkäin muodottomien, jykevien vahapilarien nojaan. Mitä niiden varastokennoihin tulee, ovat nämä isoja, ilman järjestystä koottuja leilejä, ja siinä, missä ne voisivat liittyä toistensa lomiin ja siten säästää ainetta ja tilaa niinkuin mehiläisten kennot, siinä Meliponat, oivaltamatta tätä säästön mahdollisuutta, sommittelevat taitamattomasti pallonmuotoisten kennojen väliin tasaseinäisiä kennoja. Siksipä verratessa niiden pesää meidän mehiläistemme matemaattisesti tarkkarakenteiseen kaupunkiin luulee näkevänsä alkuperäisten hökkelien muodostaman kyläpahasen jonkun noiden ehdottomasti säännöllisten kaupunkien rinnalla, jotka ovat entistä kiivaammin aikaa, avaruutta ja ainetta vastaan taistelevan ihmisneron kenties sulottomia, mutta järjenmukaisia tuotteita.

XIX

Vallitseva teoria, joka muuten on Buffonilta lainattu, väittää, ettei mehiläisten tarkotus ensinkään ole rakentaa pyramidipohjaisia kuusikulmioita, että ne yksinkertaisesti tahtovat uurtaa vahaan pyöreitä kuoppia, mutta että, kun ne mehiläiset, jotka työskentelevät niiden vieressä ja kakun toisella puolella, samaan aikaan kaivavat vahaa, solujen yhtymäkohdat välttämättömyyden pakosta muodostuvat kuusikulmioiden muotoon. Tämä on sama ilmiö, sanotaan, mikä tulee näkyviin kiteissä, muutamien kalojen suomuissa, saippuakuplissa j.n.e., vieläpä seuraavassa Buffonin ehdottamassa kokeessa. "Jos joku astia", sanoo hän "täytetään herneillä tai muilla liereillä siemenillä ja siihen kaadetaan vettä niin paljon kuin mahtuu siementen väliin ja astia sitten tarkkaan suljetaan ja vesi kiehutetaan, niin kaikki nämä lieriöt muuttuvat kuusisärmäisiksi pylväiksi. Selvästi huomaa syyn, joka on puhtaasti mekaaninen: jokainen liereä siemen pyrkii paisuessaan valtaamaan niin suuren tilan kuin on mahdollista rajotetussa paikassa; ne tulevat siis kaikki välttämättömästi kuusikulmaisiksi keskinäisen paineen vaikutuksesta. Jokainen mehiläinen koettaa samoin anastaa mahdollisimman suuren tilan määrätyllä alalla; on siis myös välttämätöntä, koska mehiläisten ruumis on liereä, että niiden kennot ovat kuusikulmaisia samasta syystä, s.o. siksi että toinen on toiselle esteeksi."