Part 6

Chapter 6 2,819 words Public domain Markdown

Ihmisen oikku tai toimeliaisuus asettaa jonakin päivänä tottelevaisen parven johonkuhun näistä eksyttävistä asunnoista. Pienen hyönteisen asiana on tulla siinä toimeen, kodittua, mukauttaa suunnitelmia, jotka luonnon järjestys niin sanoakseni vaatii järkähtämättömiksi, määrätä tässä oudossa avaruudessa talviaittojen paikka, joka ei saa ulottua sitä lämpökehää ulommaksi, minkä tuo puoleksi kohmettunut kansa itse saapi aikaan; sen asiana on vihdoin ennakolta määrätä piste, johon hautomakammioiden kakut keskittyvät ja jonka aseman täytyy häviön uhalla olla aina miltei sama, ei liian ylhäällä eikä liian alhaalla, ei liian lähellä aukkoa eikä myöskään liian kaukana siitä. Tuo kansa on tullut esim. maahan kaadetun puun ontosta rungosta, joka muodosti vain pitkän vaakasuoran ahtaan ja matalan käytävän, ja nyt se on tornin korkuisessa rakennuksessa, jonka laki häviää pimeyden varjoihin. Taikkapa--voidaksemme vielä enemmän asettua niiden hämmästyksen kannalle--ne olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet elämään maalaiskylien kuvunmuotoisissa olkipesissä, ja nyt ne sijotetaan jonkunmoiseen suureen kaappiin eli kirstuun, joka on kolme tai neljä kertaa laajempi kuin niiden synnyintalo, ja keskelle kehyksien sokkeloa, jotka ovat ripustetut toinen toisensa yläpuolelle, milloin samansuuntaisesti pesän sisäänkäytävän kanssa, milloin kohtisuoraan tätä vastaan, ja telineverkollaan sotkevat kaikki asunnon pinnat.

III

Siitä huolimatta ei ole esimerkkiäkään siitä, että parvi olisi kieltäytynyt ryhtymästä toimeensa, masentunut tai hämmentynyt eriskummallisista olosuhteista, jos näet heille tarjottu asunto oli vapaa pahasta hajusta eikä kerrassaan asuttavaksi kelpaamaton. Tässä tapauksessakaan ei tule kysymykseen masentuminen, ymmälle joutuminen tai velvollisuudesta luopuminen. Parvi hylkää yksinkertaisesti nuivan pesän etsiäkseen parempaa onnea vähän kauempaa. Ei myöskään voi sanoa, että ihmisen olisi koskaan onnistunut saada mehiläisiä toimittamaan mitään typerää tai epäjohdonmukaista työtä. Ei ole milloinkaan havaittu, että mehiläiset olisivat joutuneet ymmälleen tai että ne, tietämättä mihin ryhtyä, olisivat alkaneet rakentaa umpimähkään, muodottomia, epäsäännöllisiä rakennuksia. Siirtäkää ne palloon, kuutioon, pyramidiin, soikeaan tai monikulmaiseen vasuun, lieriöön tai kierukkaan, käykää sitten jonkun päivän kuluttua niitä katsomassa--jos ne nimittäin ovat hyväksyneet asunnon--niin saatte nähdä, miten tuo kummallinen joukko pieniä riippumattomia järkiolentoja on voinut heti yhtyä valitsemaan, epäröimättä ja noudattaen menetelmää, jonka perusaatteet näyttävät järkähtämättömiltä, mutta jonka seuraukset ovat eläviä ja liikkuvaisia, edullisimman ja usein ainoan kelpaavan kohdan tuossa eriskummallisessa asunnossa.

Kun ne siirretään johonkin sellaiseen suureen kehyksillä varustettuun tehtaaseen, josta taannoin puhuimme, ne ottavat nämä kehykset huomioon ainoastaan mikäli ne tarjoovat niille lähtökohdan tai sopivat tukipisteet kennokakkuja varten, ja luonnollista onkin, etteivät ne välitä ihmisen toivomuksista ja aikomuksista. Mutta jos mehiläishoitaja on varustanut jonkun kehyksen ylireunan kapealla vahakaistaleella, niin ne heti käyttävät hyväkseen tämän alotetun työn tarjoomat edut; ne jatkavat huolellisesti vahaliuskaa ja siihen takelluttaen omaa vahaansa pidentävät suunnitelmanmukaisesti kakkua viitotetussa tasossa. Samaten--ja tämä tapahtuu nykyaikaan kaikessa perinpohjaisessa mehiläishoidossa usein--jos kaikki kehykset pesässä, johon parvi on koottu, varustetaan ylhäältä alas röyhelletyillä vahalevyillä, ne eivät menetä aikaansa rakentamalla toisia viereen tai poikittain, valmistamalla tarpeetonta vahaa, vaan löytäessään työn keskeneräisenä ne tyytyvät syventämään ja pidentämään jokaista levylle merkittyä kennoa, korjaten samalla niitä kohtia, joissa levy poikkeaa jyrkimmästä pystysuorasta tasosta. Täten niillä on vähemmässä kuin viikossa yhtä upea, yhtä huolellisesti rakennettu pesä kuin äsken jättämänsä, kun ne sitävastoin, jos ne olisi jätetty yksinomaan oman onnensa nojaan, olisivat tarvinneet kaksi tai kolme kuukautta rakentaakseen yhtä paljon valkeita vaha-aittoja ja -rakennuksia.

Tämä erinomainen mukautumiskyky näyttää toki ulottuvan kauas vaiston rajojen ulkopuolelle. Muuten ei mikään ole mielivaltaisempaa kuin tuo vaiston ja varsinaisen järjen erotteleminen. Sir John Lubbock, joka on tehnyt muurahaisista, ampiaisista ja mehiläisistä niin itsenäisiä ja omituisia havainnoita, on, kenties tiedottomasta ja hieman epäoikeutetusta mieltymyksestä muurahaisiin, joita hän etupäässä on tarkastellut--sillä jokainen luonnontutkija tahtoo, että hänen tutkimansa hyönteinen olisi viisaampi ja huomattavampi kuin muut, jonka vuoksi on hyödyllistä varoa tuota pientä itserakkauden nurjaapuolta--sir John Lubbock on hyvin taipuvainen väittämään, ettei mehiläisellä ole vähintäkään arvostelu- eikä harkintakykyä, milloin se on eksynyt tavallisten töittensä totutulta tieltä. Todistuksena hän käyttää koetta, jonka jokainen helposti voi uudistaa. Lasipulloon pistetään viisi, kuusi kärpästä ja sama määrä mehiläisiä, pullo pannaan kyljelleen ja käännetään pohja huoneen ikkunaan päin. Mehiläiset koettavat silloin itsepäisesti tuntikausien kestäessä, siksi kunnes kuolevat väsymyksestä tai uupuvat nälästä, päästä pois lasipohjan läpi, jotavastoin kärpäset vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ovat lentäneet ulos vastakkaiselta puolelta, pullon suusta. Sir John Lubbock johtaa siitä sen johtopäätöksen, että mehiläisten ymmärrys on sangen rajotettu ja että kärpänen paljoa sukkelammin osaa suoriutua pulasta ja löytää tiensä ulos. Tämä johtopäätös ei tunnu moitteettomalta. Kääntäkää valoa kohti kaksikymmentä kertaa perätysten, jos niin tahdotte, vuoroon tuon läpikuultavan pullon pohja, vuoroon taas sen suu, niin mehiläiset kääntyvät yhtäaikaa kaksikymmentä kertaa päivänvaloon päin. Se, mikä ne saattaa tappiolle tuon oppineen englantilaisen kokeessa, on niiden valonrakkaus, ja se se juuri on niiden menettelytavan syy. Ne luulevat ilmeisesti, että jokaisessa vankilassa vapautuminen on haettava kirkkaimman valon puolelta; sen mukaan ne toimivat, toimivatpa itsepintaisuudessaan liiankin johdonmukaisesti. Ne eivät milloinkaan ole oppineet tuntemaan tuota yliluonnollista mysteeriota, jona lasi niille esiintyy, tuota äkkiä läpitunkemattomaksi tullutta ilmaa, jota ei luonnossa tapaa, ja este niinkuin mysteeriokin mahtaa niistä tuntua sitä uskomattomammalta, sitä käsittämättömämmältä kuta viisaammat ne ovat. Sitävastoin lentelevät typerät kärpäset huolimatta logiikasta, valon vetovoimasta, lasin arvotuksesta, umpimähkään sinne tänne pullossa ja kokien siellä yksinkertaisten tavallista onnea, ne kun pelastuvat toisinaan siinä, missä viisaimmat joutuvat perikatoon, ne löytävät lopulta välttämättömyyden pakosta tiellään tuon pelastavan pullonsuun.

Sama luonnontutkija mainitsee toisen todistuksen niiden ymmärryksenpuutteesta, nojautuen seuraavaan kunnioitettavan ja isällisen Langstrothin, tuon suuren amerikkalaisen mehiläishoitajan lausuntoon. "Koska kärpänen", sanoo Langstroth, "ei ole luotu saamaan ravintoaan kukista, vaan sellaisista aineista, joihin se helposti voisi hukkua, se asettuu varovaisesti sellaisten astioiden reunoille, joissa on nestemäistä ravintoainetta, ja ammentaa siitä varovaisesti, jotavastoin mehiläisraukka syöksyy siihen suin päin ja saa siinä heti surmansa. Siskojen kova kohtalo ei hetkeksikään pysähdytä toisia, kun ne vuorostaan lähestyvät syöttiä, sillä ne laskeutuvat kuin hullut ruumiiden ja kuolevien päälle, jakaaksensa näiden surullisen kohtalon. Ei kukaan voi kuvailla mielessään, kuinka pitkälle niiden hulluus menee, ellei hän ole sattunut näkemään sokerileipurin puotia tuhansien nälkääntyneiden mehiläisten ahdistamana. Olen nähnyt niitä tuhansittain nostettavan sokeriliuoksista, joihin olivat uponneet, olen nähnyt tuhansien asettuvan kiehuvalle sulalle sokerille, olen nähnyt mehiläisten peittävän lattian ja pimentävän ikkunat, jotkut laahaten itseään, toiset lentäen, toiset taas niin täydelleen sokerinesteeseen tahmettuneina, etteivät voineet kömpiä eikä lentää; ei yksikään kymmenestä kyennyt viemään asuntoonsa väärin hankkimaansa saalista, ja kuitenkin ilma oli täynnä uusia legioneja yhtä järjettömiä tulokkaita."

Tämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai taistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka tahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva kenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna omaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja itsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla, joka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja käsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän yksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi mahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän, joka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi hengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata mehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka uhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.

Säilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos tuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on siis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme suunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi suoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma järkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä tuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon väijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi, päätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta; mutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että toimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen ansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu todeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että mehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole onnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis kohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän vilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme on yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin erottaa.

Lopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean vikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta kykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen epävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja häilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös intohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen sydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen vuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää tähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen intohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa kellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa olosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa palaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen ihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä kertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot: into hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja tulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs alkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.

Kuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme mehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä, eräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä on niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden suhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa kaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä yksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä haavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen. Pesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä jäsenet, ruhjokaa ne,--tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän olisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma--vaan otaksukaamme, että silvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle kennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta pesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet, eivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen outomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään nestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta kuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat, kuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei mitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti kuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen hunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa, ajattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä tapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri leviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä säälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska mehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä säikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen suloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen tieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan olemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että se tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa jokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla maltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee kaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se ajattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku sitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei pesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se ahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se sitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan pyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi, tyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.

Mutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän ulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin myötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että jokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se pieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman aineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että se kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun kustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen--tai luonto mehiläisessä--on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa järjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden. Tämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus kohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä ympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä enää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin armeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä mehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä moni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia. Sitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä, jonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin me tarkastelemme mehiläisiä?

VII

Jotta saisimme vielä selvemmän käsityksen niiden ymmärryksestä, olisi meidän vielä tarkastettava, millä tavoin ne ilmottavat mieltänsä toinen toiselleen. Ilmeistä on, että ne ymmärtävät toisiansa, eikä niin lukuisa yhteiskunta, jonka työt ovat niin vaihtelevia ja niin ihmeellisessä sopusoinnussa keskenään, voisi pysyä voimassa niin monen tuhannen olennon pysyessä täydellisessä vaitiolossa ja toisistaan henkisesti eristettyinä. Niillä siis täytyy olla kyky ilmaista ajatuksensa tai tunteensa, joko äänteellistä sanastoa käyttämällä taikka, mikä on luultavampaa, jonkunmoisen kosketuskielen tai magneettisen havaitsemisen avulla, joka kenties vastaa meille vielä aivan tuntemattomia aisteja tai aineen ominaisuuksia, ja tällä havaitsemisella on kenties sijansa noissa salaperäisissä tuntosarvissa, jotka tunnustelevat ja tajuavat pimeyttä, ja joissa Cheshiren laskujen mukaan työmehiläisillä on kaksitoistatuhatta tuntokarvasta ja viisituhatta haistionteloa. Mehiläiset eivät ainoastaan voi vaihtaa ajatuksia tavallisista askareistaan, vaan tavallisuudesta poikkeavallakin on yhtä hyvin nimensä ja sijansa niiden kielessä; tämän näkee siitä, mitenkä uutinen, oli se hyvä tai huono, tavallinen tai yliluonnollinen, leviää pesässä, niinkuin esim. kuningattaren häviäminen tai paluu, kakun putoaminen, vihollisen tulo, vieraan kuningattaren sisääntunkeutuminen, rosvojoukon lähestyminen, aarteen löytäminen y.m. Jokaisessa sellaisessa tapauksessa mehiläisten käytös ja surina on niin erilainen, niin kuvaava, että tottunut mehiläishoitaja jotenkin helposti aavistaa, mitä tapahtuu pesän varjossa kiihtyneen joukon keskuudessa. Jos tahdotte vielä selvemmän todistuksen, niin tarkastakaa mehiläistä, joka juuri on löytänyt muutaman ikkunalaudallenne tai pöytänne kulmalle riputetun hunajapisaran. Ensinnä se ahmii hunajaa niin ahnaasti, että te voitte aivan mukavasti, pelkäämättä että se siitä häiriytyisi, maalipilkulla merkitä sen selän, mutta tämä ahmiminen on vain näennäinen. Tämä hunaja ei mene varsinaiseen mahaan, siihen, jota voisi sanoa sen persoonalliseksi mahaksi; se jää mesimahaan, ensimäiseen mahaan, joka on niin sanoakseni koko yhteisön maha. Niin pian kuin tämä säiliö on täynnä, mehiläinen poistuu, mutta ei suoraa päätä, kevytmielisesti, kuten perhonen tai kärpänen tekisi. Päinvastoin näette sen lentävän muutaman hetken taaksepäin häärien tarkkaavaisena edestakaisin ikkuna-aukossa tai pöytänne ympärillä, kasvot käännettyinä huoneeseen päin.

Se ottaa selvän paikasta ja kiinnittää tarkalleen mieleensä missä aarre on. Sitten se lentää pesään, tyhjentää saaliinsa johonkin varastokammioon, palatakseen kolmen tai neljän minuutin jälkeen ottamaan uuden taakan tuolta kaitselmuksen varustamalta ikkunalaudalta. Joka viides minuutti, niin kauan kuin hunajaa vielä on, myöhäiseen iltaan, jos niin tarvitaan, keskeytymättä, levähtämättä se täten tekee säännölliset matkat ikkunasta pesään ja pesästä uudelleen ikkunalle.

VIII

En tahdo kaunistella totuutta, kuten moni muu on tehnyt mehiläisistä kirjottaessaan. Tämänlaatuiset huomiot tarjoavat mielenkiintoa ainoastaan, jos ne ovat ehdottoman rehellisiä. Jos olisin havainnut, että mehiläiset ovat kykenemättömiä antamaan tietoa toisilleen ulkonaisesta tapahtumasta, niin olisin luullakseni vastakohtana tuolle pienelle pettymykselle voinut tuntea jonkunmoista iloa siitä, että olisin vielä kerran todennut, että ihminen kaikesta huolimatta on ainoa todellisesti järkevä olento meidän maapallollamme. Ja sitäpaitsi, tultuaan määrättyyn elämän kohtaan tuntee enemmän iloa siitä, että lausuu totuuden, kuin siitä, että kertoo kummastuttavia asioita. Tässä tapauksessa, kuten jokaisessa muussakin, on parasta pysyä tässä periaatteessa: jos paljas alaston totuus hetken näyttää vähemmän suurelta, vähemmän jalolta tai vähemmän mieltäkiinnittävältä kuin mielikuvitukseen perustuva koristus, jolla voisi sitä kaunistaa, niin syy on meissä, jotka emme vielä osaa nähdä sen aina hämmästyttävää yhteyttä meidän oman vielä tuntemattoman olentomme ja kaikkeuden lakien kanssa; eikä tässä tapauksessa ole tarpeellista suurentaa ja jalostaa totuutta, vaan meidän omaa ymmärrystämme.

Myönnän siis, että merkityt mehiläiset sangen usein palaavat yksin. Täytyy otaksua, että niiden keskuudessa on samat luonteen erilaisuudet kuin ihmisissäkin, että on sekä vaiteliaita että puheliaita mehiläisiä. Muuan henkilö, joka seurasi kokeitani, väitti itsekkyyden ja turhamielisyyden syyksi, että moni mehiläinen ei mielellään ilmota rikkautensa lähdettä eikä ja'a yhdenkään ystävänsä kanssa kunniaa työstä, jota kansa varmaankin pitää hämmästyttävänä. Sellaiset alhaiset viat eivät suinkaan hajahda tuhanten sisarusten talon suloiselle, rehelliselle ja raittiille hengelle. Olkoonpa sen asian laita mikä tahansa, niin tapahtuu myös usein, että onnen suosima mehiläinen palaa hunajalähteelle kahden tai kolmen työtoverin seuraamana. Tiedän että sir John Lubbockin "Ants, Bees and Wasps" (Muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset) nimisen teoksen liitteessä on pitkät ja tarkat havainto-taulukot, joista voi päättää, ettei juuri koskaan tule toista mehiläistä oppaan seurassa. En tiedä, millaisia mehiläisiä tuo oppinut luonnontutkija käytti kokeissaan, vai olivatko olosuhteet erikoisen epäsuotuisia. Tarkastaessani omia tarkkoja sarekkeitani, joita tehdessäni olen koettanut suurimmalla mahdollisella varovaisuudella välttää sitä, että hunajan tuoksu suoraan paikalle houkuttelisi mehiläisiä, huomaan mehiläisten tuoneen muassaan muita keskimäärin neljä kertaa kymmenestä.

Olenpa eräänä päivänä tavannut aivan merkillisen pienen italialaisen mehiläisen, jonka selän olin merkinnyt sinisellä värillä. Toisella matkallaan se palasi kahden sisaren kanssa. Vangitsin nämä häiritsemättä ensimäistä. Se lähti, ilmeni sitten uudelleen kolmen toverin seurassa, jotka myös vangitsin, ja samalla tavoin yhä edelleen iltaan saakka, jolloin päästäessäni vankini saatoin nähdä, että se oli ilmottanut uutisen kahdeksalletoista mehiläiselle.

Sanalla sanoen, jos teette samat kokeet, niin tulette huomaamaan, että tiedon antaminen, jollei se olekaan sääntönä, kuitenkin tapahtuu sangen usein. Tämä ominaisuus on niin yleisesti tunnettu Amerikan mehiläistenpyytäjäin keskuudessa, että he käyttävät sitä hyväkseen, kun on löydettävä pesä. "Ne valitsevat", sanoo Josiah Emery (Romanes'in Animal intelligence nimisessä teoksessa I s. 117 olevan sitaatin mukaan), "yrityksiensä lähtökohdaksi kentän tai metsän, joka on kaukana jokaisesta kesytettyjen mehiläisten asumuksesta. Saavuttuaan paikalle ne vaanivat muutamia mehiläisiä, jotka kokoilevat kukista saalistaan, ottavat ne kiinni ja sulkevat ne rasiaan, jossa on hunajaa; sitten kun ne ovat imeneet hunajaa kyllikseen, he päästävät ne vapaaksi. Sitten tulee odotuksen hetkinen, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kaukana puunontelossa oleva mehiläispesä on. Vihdoin kärsivällisesti odotettuaan pyydystäjä huomaa aina lopulta mehiläisensä, jotka palaavat muassaan useat toverit. Hän ottaa ne kiinni kuten äskenkin, kestitsee niitä runsaasti ja päästää jokaisen niistä irti eri paikasta painaen tarkasti muistiinsa mihin suuntaan ne lentävät. Piste, jota kohti niiden nähdään keskittävän lentonsa, osottaa suunnilleen pesän aseman."

Kokeita tehdessänne tulette myöskin huomaamaan, että ystävykset, jotka näyttävät tottelevan hyvän onnen sanomaa, eivät aina lennä yhdessä ja että usein on muutamien sekuntien väliaika, ennenkuin eri tulokkaat saapuvat paikalle. Täytyy siis tähän ajatuksenvaihtoon nähden asettaa itselleen sama kysymys, jonka sir John Lubbock on ratkaissut muurahaisiin nähden.