Part 5

Chapter 5 2,749 words Public domain Markdown

Niinkuin huomaa, on kaikki alistettu tämän tulevaisuuden alle, ennalta-ymmärryksellä, yhdenmukaisuudella, järkähtämättömyydellä, eri asianhaarojen oivaltamisen ja käyttämisen taidolla, jotka todellakin panevat ihailumme vallan ymmälle,--varsinkin kun ottaa huomioon kaiken odottamattoman ja yliluonnollisen, jonka meidän nykyinen sekaantumisemme mehiläisten elämään alituisesti tuottaa niiden asuntoihin. Voisi kenties huomauttaa, että ne äsken mainitussa tapauksessa oivaltavat sangen huonosti, miksi ei kuningatar kykene niitä seuraamaan. Olisimmeko me paljonkaan tarkkanäköisempiä, jos aivan toisenluontoinen järki, jota palvelisi niin suunnaton ruumis, että sen liikkeet olisivat miltei yhtä vähän käsitettävissämme kuin jonkun luonnonilmiön, huviksensa virittäisi meille samanlaisia ansoja? Emmekö ole tarvinneet tuhansia vuosia keksiäksemme ukkosentulelle jossakin määrin hyväksyttävän selityksen? Jokaisen olijan järki muuttuu hitaaksi, kun se joutuu oman--aina suppean-- piirinsä ulkopuolelle ja kun se huomaa olevansa tapahtumien edessä, joita se ei ole itse pannut liikkeelle. Päälle päätteeksi ei ole varmaa, etteivät mehiläiset, jos verkkokoe tulisi yleisemmäksi ja jatkuisi, lopulta ymmärtäisi sitä ja välttäisi siitä johtuvia epäkohtia. Ne ovat jo oivaltaneet monen muun kokeen ja mitä viisaimmalla tavalla sovittaneet sen omaksi hyödykseen. Sellaisia kokeita ovat "liikkuvat kennokakut" tahi esimerkiksi "komerot" (kun mehiläiset pakotetaan panemaan varahunajansa tallelle yhdenmukaisesti päällekkäin ladottuihin pieniin laatikkoihin), tai edelleen sellainen eriskummallinen koe kuin "röyhelletty vaha", jossa kennojen paikat on hahmoiltu ainoastaan hienolla vaha-ulkoviivalla, jonka hyödyn ne heti oivaltavat ja jota käyttävät huolellisesti hyväkseen, siten että muodostavat ilman aineen- ja työnhukkaa erinomaisia kennoja. Eivätkö ne keksi kaikissa sellaisissa tapauksissa, jotka eivät ilmene jonkunmoisen pahansuovan ja juonikkaan jumalan virittämän ansan muodossa, parhainta ja ainoata ihmisentapaista ratkaisua? Kertoakseni yhden näistä luonnollisista, mutta kuitenkin poikkeuksellisista tapauksista: kun etana tai hiiri hiipii pesään ja saa siellä surmansa, niin mitä ne tekevät päästäkseen ruumiista, joka pian myrkyttäisi ilman? Jos niiden on mahdoton poistaa tai palottaa se, sulkevat ne sen tarkkaan ja ilmaapitävästi oikeaan vaha-arkkuun, joka eriskummallisena kohoaa kaupungin tavallisten rakennustuotteiden keskeltä. Minä havaitsin viime vuonna eräässä pesistäni yhdessä ryhmässä kolme tällaista hautaa, joita erotti--samalla tavoin kuin kennokakkujen kammioita--yhteiset väliseinät, joten vahaa säästyisi niin paljon kuin mahdollista. Viisaat hautaajat olivat laatineet haudat kolmen pienen tarhasimpukan jäännöksille, jotka joku lapsi oli pistänyt niiden asuntoon. Tavallisesti kun on kysymys simpukoista, tyydytään tukkeamaan vahalla kuoren aukko. Mutta nyt, kun kuoret olivat enemmän tahi vähemmän ruhjouneet tai haljenneet, pitivät ne yksinkertaisempana haudata ne kokonaisuudessaan, ja jotta ei liike sisäänkäytävässä tulisi ehkäistyksi, olivat ne jättäneet tuohon kookkaaseen vahamöhkäleeseen muutamia käytäviä, jotka tarkoilleen olivat sovelletut, ei niiden omaan, vaan koiraksien kokoon, jotka ovat suunnilleen kaksi kertaa niin suuret kuin työmehiläiset. Eikö tämä seikka, ja samoin myös seuraava tosiasia, tee todennäköiseksi, että niiden jonakin päivänä onnistuu keksiä syy, miksi ei kuningatar voi niitä seurata verkon läpi? Niillä on sangen tarkka käsitys suuruussuhteista ja siitä tilasta, jota joku kappale vaatii voidaksensa liikkua. Niissä seuduissa, jossa tuo kammottava pääkalloperhonen, Acherontia Atropos elostaa, ne rakentavat pesänsä aukkoon vahapilareita, joitten välitse tuo öinen rosvo ei voi tunkea suunnatonta takaruumistansa.

XXVIII

Riittäköön tämä tästä asiasta; en pääsisi milloinkaan lopettamaan, jos täytyisi luetella kaikki esimerkit. Lyhyesti kuvataksemme kuningattaren osan ja aseman voimme sanoa, että hän on sen yhteiskunnan sydän-orja, jonka järki häntä ympäröi. Hän on ainoa hallitsija, mutta samalla kuninkaallinen palvelija, rakkauden vangittu talteenottaja ja vastuunalainen edustaja. Kansa kunnioittaa ja palvelee häntä unohtamatta kuitenkaan, ettei sen alistuminen kohdistu kuningattaren persoonaan, vaan siihen elintehtävään, jota hän täyttää, ja tulevaisuuteen, jota hän edustaa. Vaivoin voisi löytää inhimillistä yhteiskuntaa, jonka peruskaava käsittäisi niin suuren osan siitä mikä on meidän kiertotähtemme toivomusten esineenä: tasavaltaa, jossa riippumattomuus on samalla kertaa täydellisempi ja järkevämpi ja jossa alistuminen yleisonnen hyväksi on yleisempi ja paremmin ymmärretty. Mutta ei myöskään löytäisi yhteiskuntaa, missä uhraukset olisivat kovempia ja ehdottomampia. Älkää luulko, että minä ihailen näitä uhrauksia samassa määrin kuin niiden tuloksia. Olisi tietenkin toivottavaa, että nämä tulokset voitaisiin saavuttaa vähemmällä kärsimyksellä, vähemmällä kieltäytymyksellä. Mutta jos kerran periaate on päteväksi tunnustettu--ja kenties se on välttämätön maapallomme perusajatuksen mukaan--niin sen toimeenpano on ihmeteltävä. Olkoonpa inhimillinen totuus tässä kohden mikä tahansa: mehiläispesässä elämää ei käsitetä enemmän tai vähemmän miellyttävien tuntien sarjana, jonka hetkisistä ainoastaan ne, jotka ovat elämän ylläpitämiseksi välttämättömästi tarpeelliset, saisi tehdä synkiksi ja ikäviksi; sitä käsitetään suurena yhteisenä ja ankarasti jaettuna velvollisuutena, joka kohdistuu maailman alusta asti alati vain loittonevaan tulevaisuuteen. Jokainen luopuu tätä velvollisuutta täyttäessään enemmästä kuin puolesta onnestaan ja oikeudestaan. Kuningatar jättää hyvästi päivänvalon, kukkien tuoksun ja vapauden, työmehiläiset luopuvat rakkaudesta, neljästä tahi viidestä ikävuodesta ja äitiyden suloudesta. Kuningattaren aivot kuihtuvat mitättömiksi suvun uudistamista palvelevien elimien hyväksyjä työmehiläisellä juuri nämä elimet kuihtuvat ja niiden kustannuksella kehittyy järki. Ei tehdä oikein, jos väitetään, ettei tahdolla ole mitään osaa näissä uhrauksissa. Totta on, ettei työmehiläinen voi muuttaa omaa kohtaloansa, mutta se määrää kaikkien kotelojen kohtalon, jotka sitä ympäröivät ja ovat sen välillisiä tyttäriä. Olemme nähneet, että jokainen työmehiläistoukka, jos sitä ravittaisiin ja majotettaisiin kuninkaallisen elintavan mukaan, voisi tulla kuningattareksi; ja samoin jokainen kuninkaallinen toukka muuttuisi työmehiläiseksi, jos ravinto vaihdettaisiin ja kenno supistettaisiin. Nämä ihmeelliset vaalit tapahtuvat joka päivä pesän kultaisessa varjossa. Niitä ei toimiteta umpimähkään, vaan viisaus, jonka syvää oikeudenmukaisuutta ja vakavuutta ihminen ainoastaan saattaa väärinkäyttää, alinomaa valpas viisaus ne toimittaa tahi purkaa, silmällä pitäen kaikkea, mikä tapahtuu niin hyvin yhteiskunnan ulkopuolella kuin sen muurien sisällä. Jos äkkiä syntyy odottamaton kukkien runsaus, jos kunnaat ja jokien rannat loistavat uudesta sadosta, jos kuningatar on vanha ja hänen hedelmällisyytensä heikentynyt, jos väestö lisääntyy ja pesä tuntuu ahtaalta, niin näette kuninkaallisia kennoja rakennettavan. Nämä samat kennot voidaan sittemmin hävittää, jos sattuu tulemaan kato tai jos pesää on suurennettu. Niitä ylläpidetään usein niin kauan kuin nuori kuningatar ei vielä ole suorittanut häälentoansa tai siinä onnistunut; mutta ne hävitetään, kun kuningatar palaa lennosta pesään laahaten perässään voitonlippuna hedelmöittymisensä epäämätöntä merkkiä. Missä se sijaitsee, tuo viisaus, joka näin punnitsee nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja jolle se, mikä ei vielä ole näkyväistä, on tärkeämpää kuin kaikki se, mikä on näkyvissä? Missä sillä on sijansa, tuolla nimettömällä ymmärtäväisyydellä, joka hylkää ja valitsee, ylentää ja alentaa, joka niin monesta työmehiläisestä voisi tehdä yhtä monta kuningatarta ja joka niin monesta äidistä muodostaa neitsytkansan? Olemme toisessa paikassa sanoneet, että se on "pesän hengessä"; mutta mistä tulee meidän lopulta etsiä "pesän henkeä", ellei juuri työmehiläisten yhteisöstä? Saadaksemme varmaa vakaumusta siitä, että sillä todellakin on sijansa niiden yhteisössä, ei olisi kenties ollut tarpeellista niin huolellisesti tarkastella kuninkaallisen yhteiskunnan tapoja. Olisi kenties riittänyt, jos, olisimme niinkuin Dujardin, Brandt, Girard, Vogel ja muut hyönteistutkijat ovat tehneet, mikroskoopin alle asettaneet kuningattaren hiukan tyhjän pääkuoren ja kuhnurien kahdellakymmenelläkuudella tuhannella säteilevällä silmällä varustetun komean pään, ja niiden viereen neitseellisen työmehiläisen pienen, ruman, huolestuneen pään. Olisimme silloin nähneet, että tässä pienessä päässä sijaitsevat pesän laajimpien ja älykkäimpien aivojen monimutkaiset poimut. Vieläpä nämä aivot ovat kauneimmat, monimutkaisimmat, hienoimmat, täydellisimmät, mitä koko luomakunnassa on olemassa ihmisaivojen jälkeen, jos kohtakin toista laatua ja toista rakennetta.[6] Tässäkin, kuten kaikkialla sen maailman järjestyksessä, jonka me tunnemme, on valta, todellinen voima, viisaus ja voitto siinä, missä aivot ovat. Tässäkin miltei näkymätön hiuke tuota salaperäistä ainetta hallitsee ja järjestää aineen ja osaa luoda itselleen pienen voitokkaan ja pysyvän paikan keskelle tyhjyyden ja kuoleman suunnatonta ja liikkumatonta valtaa.

XXIX

Palatkaamme nyt parveilun alaiseen pesäämme, jossa lähtömerkki on annettuna näiden mietteiden loppua odottamatta. Sinä hetkenä, jolloin tämä merkki annetaan, voisi luulla kaikkien kaupungin porttien avautuvan yht'aikaa äkillisestä hurjasta sysäyksestä; ja musta joukko kulkee tai pikemmin syöksyy tulvana pesästä ulos, aukkojen luvusta riippuen, kaksi-, kolmi- tai nelikertaisena suorana, jäntevänä, väräjävänä ja katkeamattomana suihkuna, joka heti leviää ja hajoaa avaruuteen sointuvana sadantuhannen kiihtyneen ja läpikuultavan siiven muodostamana harsona. Muutaman hetken kuluessa harso liehuu tällä tavoin pesän yläpuolella kummallisesti kahisten, ikäänkuin läpikuultava silkkikangas, jota tuhannet ja uudelleen tuhannet sähköiset sormet lakkaamatta repisivät ja uudelleen neuloisivat yhteen. Se aaltoilee, se epäröi, se lepattelee ikäänkuin iloisesti hulmuava huivi, jota näkymättömät kädet pidättäisivät taivaan korkeudessa siellä sitä kooten ja levittäen maan kukkasista asti taivaan siniääriin saakka, odottaessaan jonkun korkean henkilön tuloa tai lähtöä. Vihdoin lieve laskeutuu alas, toinen kohoaa, laulavan, säteilevän vaipan neljä auringonpaisteista kulmaa liittyy yhteen, ja, muistuttaen noita satujen älykkäitä pöytäliinoja, jotka kulkevat avaruuden kenttiä täyttääkseen jonkun ihmistoivomuksen, se lentää kokonaisuudessaan ja jo kokoonkääriytyneenä sulkeutuaksensa uudestaan tulevaisuuden pyhitetyn persoonan ympärille, lehmusta, päärynäpuuta tai pajua kohti, johon kuningatar äsken on asettunut kultanaulan näköisenä. Tähän se kiinnittää sointuvat poimunsa toisen toisensa jälkeen, ja sen ympärille se käärii siivistä säteilevän helmikankaansa.

Sitten kaikki jälleen hiljenee: ja tuo meluava joukko, tuo pelottava harso, joka näytti olevan kudottu lukemattomista uhkauksista, lukemattomista vihan vimmoista, ja tuo huumaava kultasade, joka alati ilmassa ladellen lakkaamatta pirskotti sävelpisariansa kaikille seudun esineille, kaikki tämä muuttuu silmänräpäyksessä suureksi vaarattomaksi ja levolliseksi rypäleeksi, joka riippuu puun oksasta ja on muodostunut tuhansista pienistä elävistä, mutta liikkumattomista marjasista, jotka kärsivällisesti odottavat suojan etsintään lähteneiden tiedustelijoiden paluuta.

XXX

Tämä on niin sanotun "primäärisen parven" ensimäinen pysähdyspaikka,-- sen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu tavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä muniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa häälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on heittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.

Mehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen; sitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin mehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin, joissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman harsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin kyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa parven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän yläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen raskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu, ammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain tahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei tarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja joukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee niiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua. Hänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi, hajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä nuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä on luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet rikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne vihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja onnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain. Kaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille varaa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme ihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia vuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien aivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme pettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai alhaisen julma.

Parvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut yksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta suuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti; ja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään, pysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja muodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa tervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne "soittavat asentoon", sanovat ranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka hyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema mehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan tuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun tunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo olemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä, ja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen muurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva rakkauden virsi, ja työ alkaa.

XXXI

Ellei ihminen poimi parvea, eivät sen vaiheet pääty tällä tavoin. Se pysyy oksassa riippumassa siksi kunnes ne työmehiläiset palaavat, jotka toimivat tiedustelijoina eli siivekkäinä majottajina ja jotka parveilun ensimäisinä hetkinä ovat hajonneet joka ilmansuunnalle asuntoa hakeakseen. Yksitellen ne palaavat ja tekevät selkoa retkestään, ja koska meidän on mahdoton tunkeutua mehiläisen ajatuksen pohjaan, täytyy meidän selittää ihmisen kannalta se näytelmä, jonka näemme. On siis luultavaa, että niiden tiedonantoja kuunnellaan tarkasti. Toinen luultavasti ylistää onttoa puuta, toinen kehuu edulliseksi jonkun vanhan muurin halkeamaa, kalliorotkoa tai hylättyä maaonkaloa. Tapahtuu usein, että kokous epäröi ja punnitsee asiaa huomispäivän aamuun asti. Vihdoin vaali on tehty ja yksimielisyys saavutettu. Määrätyllä hetkellä koko rypäle liikahtaa, vilisee, irrottuu, hajoaa ja voimakkaassa yhtämittaisessa lennossa, joka tällä kertaa ei tunne esteitä, yli pensasaitojen, viljavainioiden, pellavapeltojen, heinärukojen, lammikoiden, kylien ja jokien tuo väräjävä pilvi suuntaa matkansa suorana viivana määrättyä, mutta aina sangen kaukaista päämäärää kohti. Harvoin tapahtuu, että ihminen voi sitä seurata tällä toisella matkaerällä. Se palaa takaisin luonnon helmaan, ja me kadotamme sen kohtalon jäljet.

* * * * *

III KIRJA

UUDEN YHTEISKUNNAN PERUSTAMINEN

Katsokaamme mieluummin mitä parvi tekee mehiläishoitajan tarjoamassa pesässä.

Johtakaamme ensinnäkin mieleemme se uhraus, minkä nämä viisikymmentätuhatta neitsyttä ovat tehneet,--nuo neitsyet, jotka Ronsardin sanojen mukaan:

"Portent un gentil coeur dedans un petit corps"--[7]

ja ihailkaamme edelleen sitä rohkeutta, jota niiltä vaaditaan, jotta voisivat alottaa uudelleen elämää siinä erämaassa, johon nyt ovat joutuneet. Ne ovat siis unohtaneet rikkaan ja upean synnyinkaupunkinsa, jossa elämä oli niin turvallista, niin ihmeteltävän viisaasti järjestetty, jossa kaikkien aurinkoa muistelevien kukkien mehu salli niiden hymyillä talven uhkauksille. Ne ovat sinne jättäneet kehtoihin nukkumaan tuhansia ja tuhansia tyttäriänsä, joita eivät milloinkaan enää saa nähdä. Ne ovat sinne luovuttaneet, paitsi kokoomiansa suunnattomia vaha-, kittausvaha- ja siitepölyaarteita, enemmän kuin satakaksikymmentä naulaa hunajaa, s.o. kaksitoista kertaa koko kansan painon, miltei kuusisataatuhatta kertaa kunkin mehiläisen painon, mikä ihmisoloissa vastaisi (yksilöä kohti) neljääkymmentäkahtatuhatta tonnia ruokavaroja, kokonaista laivastoa isoja laivoja, täynnä kallisarvoisempia ja erinomaisempia ravintoaineita kuin yksikään niistä, joita me tunnemme, sillä mehiläisille hunaja on jonkunmoista juoksevaa elämää, jonkunmoista välittömästi sulatettavaa ravintonestettä, jossa ei ole juuri ollenkaan kelpaamattomia aineita.

Tässä uudessa asunnossa taas ei ole mitään, ei hunajapisaraakaan, ei vahan alkua, ei mitään merkkikohtaa eikä tukipistettä. Siellä on suunnattoman rakennuksen hirvittävä alastomuus, jossa on ainoastaan katto ja seinät. Pyöreiden sileäin seinien sisäpuolella ei ole muuta kuin hämärä, ja ylhäällä jättiläissuuruinen kupu kaareutuu tyhjyyden yli. Mutta mehiläinen ei tunne turhaa kaipuuta, ainakaan se ei antaudu sen valtaan. Ja tämä koettelemus, joka masentaisi kaiken muun rohkeuden, ei kukista sen intoa, vaan tämä on suurempi kuin milloinkaan ennen. Tuskin on pesä käännetty pystyyn ja asetettu paikalleen, tuskin on hurjan putoamisen aiheuttama epäjärjestys alkanut asettua, ennenkuin tuossa sekavassa joukossa jo näkee sangen tarkan ja odottamattoman työnjaon tapahtuvan. Suurin osa mehiläisiä alkaa niinkuin tarkkaa käskyä totteleva armeija taajoina osastoina kiivetä rakennuksen pystysuoria seiniä pitkin. Kupuun tultuaan ensimäiset, jotka sinne saapuvat, tarttuvat siihen kiinni etumaisten jalkojensa kynsillä, ne jotka tulevat näiden jälkeen takistuvat vuorostaan niihin ja niin edelleen, kunnes muodostuu pitkät ketjut, jotka toimittavat siltojen virkaa yhä ylöspäin kiipeävälle joukolle. Vähitellen nämä ketjut monistuvat, vahvistuvat, kutoutuvat yhteen äärettömiin asti ja muodostuvat köynnöksiksi, jotka, lukemattomien mehiläisten herkeämättä kiivetessä ylös, vuorostaan muuttuvat paksuksi kolmikulmaiseksi väliverhoksi tai paremmin jonkunmoiseksi tiiviiksi kartioksi, jonka huippu on kiinni kuvun huipussa ja jonka asema laskeutuu laajeten miltei pesän puoliväliin tahi kahteen kolmannekseen sen koko korkeudesta. Silloin, kun viimeinen mehiläinen, jota sisäinen ääni on kutsunut liittymään tähän ryhmään, on yhtynyt pimeyteen ripustettuun väliverhoon, lakkaa kapuaminen, kaikki liike sammuu vähitellen pesän holvissa, ja omituinen kartio odottaa tuntikausia, hiljaisuudessa, jota voisi luulla uskonnollisen hartauden ilmaukseksi, ja liikkumattomuudessa, joka tuntuu pelottavalta, vahan mysteerion saapumista.

Samaan aikaan toiset mehiläiset, nimittäin kaikki ne, jotka ovat jääneet pesän pohjalle, tarkastavat rakennusta ja ryhtyvät välttämättömiin töihin, välittämättä tuon ihmeellisen väliverhon muodostamisesta, jonka poimuihin maagillinen lahja on laskeutuva alas, ja nähtävästi haluamatta siihen yhtyä.

Lattia lakaistaan huolellisesti, ja kuihtuneet lehdet, risut, hietahiukkaset kannetaan pois yksitellen, sillä mehiläisten siisteys menee vimmaan asti, ja kun sydäntalvella suuret pakkaset liian kauan estävät niitä toimeenpanemasta sitä, jota mehiläishoidossa sanotaan niiden "siisteyslennoksi", kuolevat ne mieluummin joukottain kauheiden sisälmystautien uhreina kuin likaavat pesänsä. Ainoastaan koirakset ovat auttamattoman huolettomia ja tahraavat häpeämättä kennokakut, joilla oleskelevat ja joita työmehiläisten täytyy lakkaamatta puhdistaa niiden jälestä.

Lakaisemisen jälkeen saman "maallikko"-ryhmän mehiläiset, ryhmän joka ei sekaannu huumauksen valtaamaan katossa riippuvaan kartioon, alkavat huolellisesti tiivistää sisältä yhteistä asuntoa. Kaikki halkeamat tarkastetaan, täytetään ja peitetään kittausvahalla, ja sitten alkaa seinien kiillottaminen rakennuksen katosta lattiaan saakka. Sisäänkäytävän vartiojoukot järjestetään uudelleen, ja pian osa työmehiläisiä lentää kedoille sekä palaa sieltä hunaja- ja siitepölytaakkoineen.

Ennenkuin kohotamme tuon salaperäisen esiripun poimuja, jonka suojaan varsinaisen asunnon perustukset lasketaan, koettakaamme saada jonkunmoinen käsitys siitä älykkäisyydestä, jota pienellä siirtolaiskansalla täytyy olla, siitä silmän tarkkuudesta, niistä laskelmista ja siitä taitavuudesta, joita vaaditaan turvapaikan kuntoonasettamiseksi, kaupungin asemakaavan hahmottelemiseksi tyhjyyteen, rakennusten suunnitelmanmukaiseksi sijottamiseksi, joita täytyy rakentaa niin säästäväisesti ja nopeasti kuin mahdollista, sillä kuningatar ei voi enää viivyttää munimista, vaan sirottaa jo muniansa pesän permannolle. Sitäpaitsi ei tässä eri rakennuksien sokkelossa, jotka vielä ovat olemassa vain mielikuvina ja pakostakin ovat rakennettavat ennen olemattomaan muotoon, saa jättää silmällä pitämättä tuuletuksen, vakuuden ja lujuuden lakeja, siinä täytyy ottaa huomioon vahan sitkeys, säilytettävien ravintoaineiden laatu, käytävien käytöllisyys, kuningattaren elintavat, varastoaittojen, talojen, katujen ja kujien suunnittelu, joka tavallaan on ennalta määrätty, koska se orgaanisesti on parhain; siinä on otettava varteen monet muut pulmat, joiden luetteleminen kävisi liian pitkäksi.

Niiden pesien muoto, joita ihmiset mehiläisille tarjoavat, vaihtelee äärettömiin, alkaen ontosta puunrungosta tai saviputkesta, joita vielä käytetään Afrikassa ja Aasiassa, klassillisesta kellonmuotoisesta olkipesästä, jonka Belgiassa näkee keskellä päivännoutojen, juovikkojen ja samettihaapojen tiheikköä useimpien talonpoikaistalojen vihannestarhoissa tai niiden ikkunoiden alla, aina uudenaikaisen, liikkuvia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon hunajatehtaisiin, joihin kasaantuu toisinaan enemmän kuin sataviisikymmentä kg hunajaa ja joissa kennokakut ovat kehyksissä kolmessa tai neljässä kerroksessa päällekkäin; täten voidaan poistaa kennokakut pesästä, käsitellä niitä, erottaa niistä keskipakoisvoiman avulla hunajasato väkikiepolla, sekä asettaa ne uudelleen paikalleen, niinkuin asetetaan kirja sijalleen hyvin järjestetyssä kirjastossa.