Part 4

Chapter 4 2,598 words Public domain Markdown

Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi, syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."

XIX

Muitten piirteiden joukosta, jotka johtuvat niistä kuulumattomista koetuksista, joita me uudella sortovaltaisella sekaantumisellamme hankimme noille onnettomille mutta järkähtämättömille sankarittarille, mainittakoon tässä yksi, jossa elävästi huomaa tyttären rakkauden ja kieltäytymisen äärimäisen ilmauksen. Olen useamman kerran, niinkuin jokainen mehiläishoidon harrastaja, tuottanut Italiasta hedelmöitettyjä kuningattaria, sillä italialainen rotu on parempaa, vahvempaa, hedelmällisempää, toimeliaampaa ja lempeämpää kuin meidän. Mehiläiset lähetetään pienissä reiällisissä laatikoissa. Näihin pannaan hiukan ravintoaineita ja kuningatar muutamain vanhimpien joukosta valittujen työmehiläisten seurassa (vanhat mehiläiset tuntee helposti niiden ruumiista, joka on kuluneempi, laihtuneempi, melkein kalju, ja etenkin siivistä, jotka ovat työstä kuluneet ja repeytyneet); näiden tehtävä on sitä ravita, hoitaa ja vartioida matkan kestäessä. Sangen usein perille tultaessa suurin osa työmehiläisiä oli kuollut. Olivatpa kerran kaikki kuolleet nälkään, mutta silläkin kertaa niinkuin muulloinkin kuningatar oli vahingoittumattomana ja hyvissä voimissa; ja viimeinen hänen seuralaisistaan oli epäilemättä kuollut tarjotessaan kuningattarelleen, tuolle sen omaa elämää kallisarvoisemman ja laajemman elämän symbolille, viimeisen hunajapisaran, jota se oli säilyttänyt hunajakupunsa pohjalla.

Huomattuaan tämän niin järkähtämättömän alttiiksiantaumisen on ihminen voinut kääntää omaksi hyödykseen siitä virtaavan tahi siihen kätkeytyvän ihmeteltävän valtiollisen ymmärryksen, työinnon, kestävyyden, ylevämielisyyden ja intohimoisen rakkauden tulevaisuuteen. Sen kautta juuri hänen on onnistunut muutama vuosi sitten kesyttää jossakin määrin arat amatsonit niiden sitä tietämättä, sillä ne eivät taivu mihinkään vieraaseen valtaan, ja tiedottomassa orjuudessaankin ne palvelevat ainoastaan omia lakejansa, jotka ihminen on ottanut palvelukseensa. Hän saattaa luulla, että pitäessään kuningatarta vallassaan hänellä on kädessään pesän sielu ja kohtalo. Siitä riippuen, millä tavoin hän sitä käyttää, millä tavoin hän niin sanoakseni leikkii sillä, hän esimerkiksi saapi aikaan ja monistaa parveilun, estää sen tai supistaa sitä, yhdistää tai hajottaa asumuskunnat, johtaa kuningaskuntien siirtymisen muualle. Kuningatar on itse asiassa vain jonkunmoinen elävä symboli, joka niinkuin kaikki symbolit edustaa hämärämpää ja laajempaa perusvoimaa, joka mehiläishoitajan tulee ottaa huomioon, ellei hän tahdo joutua monelle vastukselle alttiiksi. Muuten mehiläiset eivät erehdy sen suhteen eivätkä tätä näkyväistä ja katoavaista kuningatarta nähdessään kadota näkyvistään todellista, aineetonta, pysyväistä haltiatartansa, joka on niiden olemassaolon ainoa aate. Onko niillä tämän aatteen tietoisuutta vai ei, se on meille tärkeätä ainoastaan siinä tapauksessa, että tahdomme erikoisemmin ihailla mehiläisiä, joilla on tämä aate, tai luontoa, joka sen on niihin istuttanut. Olkoonpa sillä sijansa missä tahansa, noissa pienissä, heikoissa ruumiissa vaiko tuossa suuressa tuntemattomassa ruumiissa, joka tapauksessa se ansaitsee huomiotamme. Ja ohimennen sanottuna, ellemme antaisi ihailumme riippua niin monista paikkaa ja alkuperää koskevista seikoista, emme niin usein menettäisi tilaisuutta avata kummastellen silmiämme; eikä mikään ole terveellisempää kuin avata ne juuri siten.

XXI

Joku huomauttaa kenties, että nämä ovat jotenkin uskallettuja ja liian inhimillisiä arveluja, ettei mehiläisillä luultavasti ole mitään senlaatuista aatetta ja että tulevaisuuskäsite, suvun rakkaus ja monet muut käsitteet, jotka otaksumme niillä olevan, ovat todellisuudessa ainoastaan elämisen vietin, kärsimyksen- ja kuolemanpelon sekä nautinnonhimon eri muotoja. Olkoon menneeksi; kaikki tämä on, jos niin tahdotaan, vain puhetapa, siksi en myöskään kiinnitä siihen suurta huomiota. Ainoa varma seikka tässä, niinkuin se ylimalkaan onkin ainoa varma seikka kaikessa, minkä tiedämme, on se, että sellaisten ja sellaisten asianhaarain vallitessa mehiläiset käyttäytyvät sillä ja sillä tavoin kuningatartaan kohtaan. Kaikki muu on hämärää salaisuutta, jonka suhteen voi tehdä ainoastaan enemmän tai vähemmän hyväksyttäviä, enemmän tai vähemmän älykkäitä otaksumia. Mutta jos puhuisimme ihmisistä niinkuin kenties olisi viisasta puhua mehiläisistä, olisikohan meillä silloin oikeus sanoa niistä paljon enempää? Mekin tottelemme ainoastaan välttämättömyyksiä, nautinnon houkuttelua tai kärsimyksen kauhua, ja sillä, jota sanomme järjeksemme, on sama alkujuuri ja sama tehtävä kuin sillä, jota nimitämme eläinten vaistoksi. Suoritamme muutamia tekoja, joitten vaikutukset luulemme tietävämme, alistumme toisiin, joitten syyn luulemme käsittävämme paremmin kuin ne sen käsittävät, mutta paitsi sitä, ettei tämä otaksuminen perustu mihinkään järkähtämättömään perustukseen, ovat nämä teot pieniä ja harvinaisia verrattuina toisten tekojen suunnattomaan joukkoon; ja kaikki, tunnetuimmat ja tuntemattomimmat, pienimmät ja suurenmoisimmat, lähimmät ja kaukaisimmat, tapahtuvat pimeän yön syvyydessä, jossa me luultavasti olemme jotensakin yhtä sokeita, kuin otaksumme mehiläisten olevan.

XXII

"Täytyy myöntää", sanoo jossakin paikassa Buffon, joka kantaa jotenkin huvittavaa vihan kaunaa mehiläisiä vastaan, "täytyy myöntää, että kun tarkastaa näitä kärpäsiä yksitellen, on niillä vähemmän älyä kuin koiralla, apinalla ja enimmillä eläimillä. Täytyy myöntää, että niissä on vähemmän oppivaisuutta, uskollisuutta, tunteellisuutta, sanalla sanoen että niillä on vähemmän sielunominaisuuksia, jotka vastaavat meidän inhimillisiä ominaisuuksiamme; tämän huomattuamme myönnämme edelleen, että niiden näennäinen ymmärrys johtuu ainoastaan niiden yhtyneestä joukosta; kuitenkaan ei tämä yhteiselämäkään edellytä mitään järkeä, sillä ne eivät ole yhteen asettuneet siveellisten näkökohtien vaikutuksesta, vaan niiden yhdessäolo tapahtuu ilman minkäänlaista suostumusta niiden puolelta. Tämä yhteiskunta on siis ainoastaan aineellinen ilmiö, luonnon pakosta syntynyt, eikä perustu mihinkään itsetajuntaan, mihinkään järjelliseen punnitsemiseen. Mehiläisemo synnyttää kymmenentuhatta yksilöä samalla kertaa ja samassa paikassa; näitten kymmenentuhannen yksilön on pakko, vaikkapa olisivat vielä tuhat kertaa tyhmempiä kuin minä otaksun, järjestyä jollakin tavoin voidakseen ainoastaan pysyä olemassa. Koska ne kaikki, toinen niin hyvin kuin toinenkin, toimivat yhtä suurella voimalla, niin ne tulevat pian, vaikka olisivatkin alussa vahingoittaneet toinen toistansa, juuri vahingoittamalla toisiansa niin pitkälle, että vahingoittavat toisiaan niin vähän kuin mahdollista, toisin sanoen että auttavat molemminpuolisesti toisiansa. Täten näyttää siltä, kuin ne ymmärtäisivät toisiansa ja pyrkisivät yhteisvoimin samaa tarkotusperää kohti. Se, joka niitä silmällä pitää, omistaa niille pian näkökannat ja ymmärryksen, joita niillä ei ole, hän tahtoo löytää järjellisen syyn joka tekoon, jokaisella liikkeellä on pian sisällinen vaikuttimensa, ja kaikesta tästä johtuu käsitys mehiläisten lukemattomista ihmeellisistä tai vallan eriskummallisista ajatustoiminnoista. Sillä nämä kymmenentuhatta yksilöä, jotka kaikki ovat syntyneet samalla kertaa, jotka ovat asuneet yhdessä, jotka ovat läpikäyneet muodonvaihdoksen miltei samaan aikaan, eivät voi muuta kuin tehdä kaikki samaa ja, jos niillä on hiukankin järkeä, mukautua samoihin tapoihin, sopeutua yhteen, viihtyä yhdessä, pitää huolta asunnostaan, palata siihen siitä poistuttuaan j.n.e., ja siitä johtuu sitten rakennustaide, geometria, järjestys, ennakkolaskelmat, isänmaanrakkaus, yhteiskunta, sanalla sanoen kaikki tyynni perustuen, niinkuin huomaamme, vain tarkastajan ihailuun."

Siinäpä aivan päinvastainen tapa selittää mehiläisiämme. Se saattaa alussa näyttää luonnollisemmalta, mutta eikö tämä itse asiassa johdu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se selitä juuri mitään? Jätän sikseen tämän lausunnon tosiasialliset erehdykset. Mutta eikö se, että näin, vahingoittamalla toisiaan niin vähän kuin mahdollista, mukaudutaan yhteiselämän välttämättömyyksiin, eikö se edellytä jonkunmoista ymmärrystä, joka meistä on näyttävä sitä merkillisemmältä, mitä lähemmin tutkimme millä tavoin nämä kymmenentuhatta yksilöä välttävät toistensa vahingoittamista ja siten lopulta tulevat auttaneeksi toinen toistansa? Eikö tämä ole juuri meidän omaa historiaamme, ja eikö kaikki se, minkä tuo vanha ärtyisä luonnontutkija sanoo, tarkalleen sovellu jokaiseen inhimilliseen yhteiskuntaan? Viisaudellamme, hyveillämme, valtiotaidollamme, noilla välttämättömyyden katkerilla hedelmillä, joita oma mielikuvituksemme on kullannut, niillä ei ole muuta tarkotusperää kuin kääntää hyödyksemme itsekkyyttämme ja suunnata yhteiseksi hyväksemme jokaisen yksilön luonnostansa vahingollinen toimeliaisuus. Ja vielä edelleen, jos tahtoo, ettei mehiläisillä ole ainoatakaan niistä ajatuksista, ainoatakaan niistä tunteista, joita niillä meidän mielestämme on, niin eikö meille ole yhdentekevää mihin hämmästyksemme kohdistuu? Jos katsomme varomattomaksi ihailla mehiläisiä, niin ihailumme on kohdistuva luontoon; joka tapauksessa tulee hetki, jolloin meiltä ei enää voida ihailuamme riistää, emmekä menetä mitään sen tähden, että olemme viivähtäneet ja odottaneet.

XXIII

Olkoonpa miten hyvänsä, uskollisina arvelullemme, jolla on ainakin se etu, että se mielessämme yhdistää muutamia tekoja, jotka todellisuudessa silminnähtävästi ovat yhteydessä keskenään, väitämme, että mehiläiset rakastavat kuningattaressaan paljon enemmän sukunsa ikuista tulevaisuutta kuin kuningatarta itseään. Mehiläiset eivät suinkaan ole turhan tunteellisia; ja kun joku niistä palaa työstä niin pahasti haavottuneena, etteivät toiset arvele sen voivan enää tehdä sanottavaa palvelusta, karkottavat ne sen armotta. Ja kuitenkaan ei voi väittää niiden olevan aivan kykenemättömiä tuntemaan jonkunmoista persoonallista kiintymystä emoansa kohtaan. Ne tuntevat sen kaikkien muitten joukosta. Silloinkin kun se on vanha, kurja ja rampa, eivät ovenvartiat milloinkaan salli tuntemattoman kuningattaren tunkeutua pesään, olipa se sitten miten nuori, kaunis ja hedelmällinen tahansa. Totta on, että tämä on niiden järjestyksenhoidon tärkeimpiä perusaatteita, josta ei poiketa kuin joskus suuren hunajasadon aikana, jonkun vieraan työmehiläisen hyväksi, joka on runsaalla saaliilla varustettu.

Kun kuningatar on tullut kokonaan hedelmättömäksi, työmehiläiset korvaavat sen kasvattamalla määrätyn joukon kuninkaantyttäriä. Mutta mikä tulee vanhan kuningattaren kohtaloksi? Sitä ei tarkoilleen tiedetä, mutta joskus on tapahtunut, että mehiläisviljelijät ovat löytäneet pesän kennokakuilta muhkean kuningattaren ikänsä kukoistuksessa ja aivan perältä, pimeästä sopesta vanhan "hallitsijattaren", niinkuin sitä Normandiassa sanotaan, näivettyneenä ja rampautuneena. Näyttää siltä, kuin ne tässä tapauksessa olisivat ottaneet huolekseen suojella sitä loppuun asti sen voimakkaan kilpailijattaren vihaa vastaan, joka ei haaveile muuta kuin sen kuolemaa, sillä kuningattarien kesken vallitsee voittamaton viha, joka saattaa ne syöksymään vimmattuun taisteluun niin pian kuin niitä on kaksi saman katon alla. Tekisi mieli luulla, että ne täten varaavat vanhemmalle jonkunmoisen vaatimattoman ja rauhallisen tyyssijan, jossa se voisi päättää päivänsä syrjäisessä kaupungin sopessa. Tässä kohtaamme taas yhden vahavaltakunnan tuhansista arvotuksista, ja meillä on tilaisuus todeta vielä kerta, että mehiläisten politiikka ja tavat eivät ensinkään ole kerran kaikkiaan salliman säätämiä ja ahtaita sekä että ne noudattavat useita monimutkaisempia vaikuttimia kuin ne, joita luulemme tuntevamme.

XXIV

Mutta me häiritsemme joka hetki niitä luonnon lakeja, jotka niistä mahtavat tuntua kaikkein järkähtämättömimmiltä. Saatamme ne joka päivä samankaltaiseen asemaan, jossa itse olisimme, jos joku äkkiarvaamatta lakkauttaisi ympäriltämme painovoiman, avaruuden, valon tai kuoleman lait. Mitä ne siis tekevät, jos väkivallalla tahi petoksella tuodaan pesään toinen kuningatar? Luonnontilassa tämä tapaus ei ole kenties milloinkaan voinut sattua, niin kauan kuin niitä tässä maailmassa on asuskellut; ovenvartiat ovat sen estäneet. Kuitenkaan ne eivät joudu ymmälle, vaan kykenevät näin kuulumattoman asianhaaran sattuessa sovittamaan niin hyvin kuin mahdollista yhteen kaksi perusaatetta, joita ne kunnioittavat ikäänkuin jumalallisia käskyjä. Ensimäinen on yhden ainoan emän perusaate, joka ei milloinkaan horju paitsi siinä tapauksessa, että hallitseva kuningatar on hedelmätön (ja tällöinkin ainoastaan poikkeustapauksissa). Toinen on vielä omituisempi; ja jos kohta sitä ei voi syrjäyttää, on kuitenkin sallittu hiukan sitä sovitella juutalaisten tapaan. Tämä periaate ympäröi jokaisen kuningattaren persoonaa, olkoonpa hän kuka tahansa, jonkunmoisella loukkaamattomuudella. Mehiläisten olisi helppo lävistää vieras anastaja tuhansilla myrkyllisillä pistimillään. Se kuolisi samassa hetkessä, eikä niillä olisi enää muuta vaivaa kuin laahata sen ruumis pesästä pois. Mutta vaikka niillä aina on pistimensä varalla, vaikka ne käyttävät sitä joka hetki keskinäisissä taisteluissaan, surmatessaan koirakset, viholliset tahi loiset, _ne eivät milloinkaan käytä sitä kuningatarta vastaan,_ samoin kuin kuningatar ei milloinkaan käytä pistintään ihmistä, eläintä tai tavallista mehiläistä vastaan; kuninkaallista asettaan, joka ei ole suora, niinkuin työmehiläisten, vaan käyrä niinkuin turkkilainen sapeli, se paljastaa ainoastaan taistellessaan vertaisensa, se on toisen kuningattaren kanssa.

Koska nähtävästi ei mikään mehiläinen uskalla ottaa päällensä suoranaista, veristä kuningattaren murhaa, koettavat ne kaikissa asianhaaroissa, joissa järjestyksen ja yhteiskunnan menestyksen vuoksi on välttämätöntä että joku kuningatar saa surmansa, näennäisesti antaa sen kuolemalle luonnollisen kuoleman leiman; ne jakelevat rikosta keskenään äärimäiseen asti, niin ettei rikoksentekijää olekaan. Ne silloin "panevat myttyyn" vieraan kuningattaren, käyttääkseni mehiläishoitajain teknillistä lausetapaa, joka merkitsee että ne saartavat sen kokonaan omien lukemattomien ja toisiinsa painautuneiden ruumiittensa piiriin. Ne muodostavat täten jonkunmoisen elävän vankilan, jossa ei vanki voi enää liikkua ja jonka ne ylläpitävät sen ympärillä kokonaisen vuorokauden ajan, jos asia niin vaatii, siksi kunnes se kuolee siihen nälästä tai tukehtuu.

Jos laillinen kuningatar lähestyy sinä hetkenä ja kilpailijatarta vainuten näyttää haluavan sitä ahdistaa, niin vankilan liikkuvat seinät avautuvat hänelle heti. Mehiläiset asettuvat kehään molempien vihollisten ympärille ja ottamatta tähän outoon taisteluun osaa seuraavat sitä tarkkaavaisina ja puolueettomina, sillä emä yksin voi emää vastaan pistimensä paljastaa, sillä ainoastaan sillä, joka kohdussaan kantaa lähes miljoonan olijan elämää, näyttää olevan oikeus yhdellä ainoalla iskulla surmata toinen miljoona.

Mutta jos taistelu jatkuu tuloksetta, jos molemmat käyrät pistimet turhaan luistavat painavia kitiinihaarniskoja pitkin, niin se kuningatar, oli se laillinen taikka vieras, joka tekee liikkeen paetakseen, otetaan kiinni, vangitaan ja suljetaan jälleen tuohon surisevaan vankilaan, siksi kunnes se osottaa aikovansa ryhtyä uudestaan taisteluun. Sopii lisätä, että tässä tarkotuksessa tehdyt lukemattomat kokeet osottavat miltei poikkeuksetta, että hallitseva kuningatar saa voiton, joko senvuoksi, että se, tuntien olevansa kotonansa, omaistensa piirissä, on rohkeampi ja innokkaampi kuin toinen, tai senvuoksi, että mehiläiset, vaikka ovatkin puolueettomia itse taistelun hetkenä, osottavat vähempää puolueettomuutta vangitessaan toista kuin toista kilpailijatarta, sillä niiden emä ei näytä ensinkään kärsivän tästä vangitsemisesta, jotavastoin vieras vankeudesta päästessään miltei aina ilmeisesti on pahoin pideltynä ja raukeana.

XXV

Helppo koe näyttää paremmin kuin mikään muu, että mehiläiset tuntevat kuningattarensa ja ovat häneen todella kiintyneet. Jos poistaa kuningattaren pesästä, näkee heti kaikkien niiden tuskan ja surun ilmiöiden esiintyvän, joita olen eräässä aikaisemmassa luvussa kuvannut. Antakaa niille muutaman tunnin kuluttua sama kuningatar takaisin, niin kaikki tyttäret tulevat häntä vastaanottamaan tarjoten hänelle hunajaa. Toiset asettuvat kahteen riviin hänen ohikulkiessaan, toiset muodostavat hänen eteensä päätänsä alas painaen ja takaruumistansa ilmaan kohottaen suuria liikkumattomia mutta surisevia puolikehiä, joissa ne epäilemättä laulavat onnellisen paluun ylistyslaulua ja jotka niiden hovimenoissa merkitsevät juhlallista kunnioitusta tai suurinta onnea.

Mutta turhaa on toivoa voivansa niitä pettää asettamalla laillisen kuningattaren sijaan vieraan emän. Tuskinpa tämä on astunut muutaman askeleen pesässä, kun jo närkästyneet työmehiläiset kiiruhtavat kaikkialta paikalle. Vieras pannaan heti kiinni, saarretaan ja pidätetään tuossa kauheassa meluavassa vankilassa, jonka järkähtämättömät muurit niin sanoakseni uudistuvat uudistumistaan hänen kuolemaansa asti, sillä tässä erikoistapauksessa sattuu harvoin, että vanki pääsee hengissä vankilastaan.

Senpä vuoksi onkin kuningattarien tuonti ja korvaaminen mehiläishoitajan vaikeimpia tehtäviä. Huvittavaa on nähdä, mihin oveluuteen, mihin monimutkaisiin juoniin ihmisen täytyy turvautua saadakseen tahtonsa täytetyksi ja pettääkseen nuo pienet niin tarkkanäköiset, mutta samalla aina herkkäuskoiset hyönteiset, jotka liikuttavan rohkeasti alistuvat odottamattomimpiinkin tapauksiin, katsoen niitä nähtävästi ainoastaan joksikin uudeksi mutta välttämättömäksi luonnon oikuksi. Sanalla sanoen, kaikessa tässä oveluudessa ja siinä sekasorrossa, joka on sangen usein näitten uskallettujen juonien seurauksena, ihminen luottaa aina miltei empiirisesti mehiläisten ihmeteltävään käytännölliseen älyyn, niiden lakien ja ihmeellisten tapojen pohjattomaan aarteeseen, niiden järjestyksenharrastukseen, rauhanrakkauteen ja yhteistuntoon, uskollisuuteen, jolla ne tulevaisuutta palvelevat, niiden luonteen notkeaan lujuuteen ja vakavaan epäitsekkyyteen ja etenkin siihen väsymättömään kestävyyteen, jolla ne velvollisuutensa täyttävät. Mutta näiden menetelmien yksityiskohdat kuuluvat varsinaista mehiläishoitoa koskeviin teoksiin ja veisivät meidät liian pitkälle aineestamme.[5]

XXVI

Mitä persoonalliseen kiintymykseen tulee, josta puhuimme ja josta nyt tahdomme puhua loppuun, niin on varmaa, että se, jos sitä luultavasti onkin olemassa, on lyhytikäinen, ja jos koetatte uudelleen asettaa valtakuntaansa emän, joka muutaman päivän on ollut sieltä karkotettuna, niin suuttuneet tyttäret ottavat sen vastaan sellaisella tavalla, että teidän kiireimmiten täytyy vapauttaa se siitä kuolettavasta vankeudesta, joka on tuntemattomien kuningattarien rangaistus. Ne ovat näet jo ehtineet muuttaa kymmenkunnan työmehiläisasuntoa kuninkaallisiksi kammioiksi, joten rodun tulevaisuutta ei enää uhkaa mikään vaara. Niiden hellyys kuningatarta kohtaan kasvaa tai vähenee sen mukaan mitenkä kuningatar edustaa tätä tulevaisuutta. Niinpä huomaa niiden usein, silloin kun neitseellinen kuningatar suorittaa "häälennon" vaarallisen toimituksen, siihen määrin pelkäävän hänet menettävänsä, että kaikki seuraavat häntä tässä traagillisessa ja kaukaisessa lemmen etsinnässä, josta pian olen puhuva, mikä ei milloinkaan tapahdu, kun niille on annettu pieninkin nuoria munia sisältävä kennokakunkatkelma, jossa piilee toivo, että voivat uusia emiä kasvattaa. Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja vihaksi, ellei hallitsijatar täytä kaikkia velvollisuuksiaan sitä abstraktista jumaluutta kohtaan, jota me nimittäisimme tulevaksi yhteiskunnaksi ja jota ne käsittävät syvemmin kuin me. On tapahtunut esimerkiksi, että mehiläishoitajat eri syistä ovat estäneet kuningatarta liittymästä parveilevaan joukkoon pidättämällä sitä pesässä verkon avulla, jonka läpi hennot, vilkkaat työmehiläiset kulkevat sitä aavistamatta, mutta jonka läpi tuon rakkauden orja raukan, se kun on tyttäriään huomattavasti kömpelömpi ja kookkaampi, ei onnistu pujahtaa. Ensi kertaa pesästä lähtiessään mehiläiset, huomattuaan ettei kuningatar ollut niiden mukana, palasivat pesään ja nuhtelivat, töykkivät ja ilmeisesti pitelivät pahoin tuota onnetonta vankia, jota epäilemättä syyttivät laiskuudesta tai pitivät hieman heikkojärkisenä. Kun toista kertaa matkaan lähdettäessä emän huono tahto näytti olevan aivan ilmeinen, niin viha kasvoi ja pahoinpitely tuli ankarammaksi. Vihdoin kolmannella kerralla, ollen sitä mieltä että emä oli auttamattomasti kutsumukselleen ja suvun tulevaisuudelle uskoton, ne tuomitsivat hänet miltei aina kuolemaan ja surmasivat hänet kuninkaalliseen vankilaan.

XXVII